Tuontinäyttely n:o 1

Harmittaa, että en ehtinyt kirjoittaa tästä jo aiemmin, mutta minkäs teet. Kuulette siitä nyt. Toukokuussa 2017 presidentti Xi julisti, että kansainvälisen (kaupan) yhteistyön edistämiseksi Kiinassa aletaan pitää vuodesta 2018 lähtien isot messut asian hyväksi. 5.11. alkaen (ja koko edeltävät pari kuukautta) täällä Shanghaissa puuhasteltiin vähän yhtä ja toista. Silloin nimittäin tämä koko kaupungin toimintaan vaikuttanut tapahtuma käynnistyi. China International Import Expo (CIIE). Laatuaan ensimmäinen, joten näyttävyyttä tuskin puuttui. Sitä kyllä valmisteltiin pitkään ja huolella! Niin kuin aiemmin kerroin, kun saavuimme tänne kesälomalta Suomesta, kaikki kadut naapurustossamme oli myllätty auki. Jalkakäytäviä ei voinut käyttää pitkään aikaan, ja tällaista näkymää jatkui kilometrejä ja taas kilometrejä. Nyt olen paljon viisaampi syistä: kaikki nimittäin johtui näistä messuista. Soisin niin mielelläni teille kaikille sen kokemuksen, että olisitte saaneet olla seuraamassa täällä niitä huolellisia valmisteluja, joita tapahtuman eteen tehtiin – kuvien ja tarinoiden kautta ei, harmi kyllä, pääse kiinni autenttiseen tunnelmaan.

Mitä lähemmäs tapahtumaa päästiin, ymmärrys siitä, miten paljon täällä kaikkeen panostettiin, kasvoi. Osa asioista oli oikein mukavia ja omaa viihtyvyyttämme parantavia, mutta sitten oli muutamia muita kommervenkkejä presidentin vierailun aikana: muun muassa kansainväliset koulun suljettiin kahdeksi päiväksi (hyvin lyhyellä varoitusajalla) ja tiesulkuja oli asetettu pitkin kaupunkia. Kaupungin laitamilla toimivat tehtaat saivat käyntikiellon useiksi päiviksi ilmansaasteiden minimoimiseksi. Eräs ystäväni asuu lähellä kyseistä messukeskusta, ja hänelle ilmoitettiin jo kauan sitten, että messujen aikana ei kannata olettaa paljon liikkuvansa kodin ulkopuolella. Ylipäänsä tiesulkujen alueelle oli jo elokuussa hankittava läpikulkulupa. Aivan messukeskuksen vieressä asuville ihmisille kuulemma tarjottiin “matkarahaa”. Olisikohan sitten niin, että ihan liki ei messujen aikaan saanut edes oleskella? Mene ja tiedä. Ainakaan paketti- ja ruokakuljetukset lähialueelle eivät onnistuneet enää paria viikkoa ennen itse tapahtumaa. Turvallisuus ennen kaikkea! Osa ystävistäni päätti koulujen sulkemisen takia yllättäen lähteä itsekin ex tempore matkoille, mutta me emme tehneet niin. Syy selviää seuraavaksi.

Messut itse olivat kuulemma hieno spektaakkeli. Tiedän sen, sillä Jii oli onnekas päästessään yhtiön edustajana paikalle. Meikäläisen kaltaisella tavallisella tallaajalla ei messuille ollut asiaa – kyseessä oli puhtaasti yritysmaailman edustajille tarkoitettu tapahtuma. Kasvojentunnistus tässä maassa alkaa olla aivan omaa luokkaansa (ilmeisesti suurin osa myös valvontakameroista ympäri Shanghaista tekee sen automaattisesti), sillä sisään keskukseen pääsi portista kävelemällä samalla, kun kone äkkiseltään luki lähestyjän kasvonpiirteet. Ilmoittautuminen hoidettu! Ylimääräisellä ajallaan Jii oli nopeasti ehtinyt kävellä keskuksen lähialuetta ympäri, ja ainakin robotiikan osasto oli vakuuttanut hänet näkemästään. Myöhemmin minäkin videoita näyttelystä tuijottaessani olin vallan ihmeissäni, millaisia koneita nykyään osataankaan tehdä.

Yritän seuraavaksi kuvien kautta kertoa lisää messuihin liittyvistä valmisteluista pitkin kaupunkia.

img_20181013_1252237312056720699193100.jpg

Jalkakäytävät kilometrien matkoilta olivat kunnostuksen alla. Ei entisissäkään sinällään mitään suurta vikaa ollut, mutta täytyy sanoa, että uudet, isot laatat ovat mukavammat kävellä ja kauniimmat silmään. Tässä kuvassa tie on saanut jo uuden pinnoitteen. Siinä näette myös joukkovoiman merkityksen, jokainen kun vähän lapioi, saadaan äkkiä valmista. Välillä minusta tuntuu, että koko Kiinan väestö oli palkattu talkoisiin, niin paljon ihmisiä täällä töissä pyöri.

img_20181021_1050597341831741542705486.jpg

Rupsahtaneet tai ei-kovin-edustavat rakennukset pääkatujen varsilta piilotettiin puskien taakse ja aitoihin ripustettiin roikkumaan kauniita kukkia.

img_20181021_1050331363885213459212619.jpg

Tämä tien keskijakaja on miltei sen hotellin vieressä, missä presidentti Xi yöpyi. Pitihän sen siis olla näyttävä! Myöhemmin tähän lisättiin myös yövalaistus ledien avulla. Presidentin hotellin lähellä oli myös koko tapahtuman ajan vahvistettu poliisimiehitys. Siitä en sentään viitsinyt ottaa kuvaa.

img_20181019_1952463849128267237075687.jpg

Lisää istutushommia. Kun valoisa aika loppuu, töitä jatketaan pimeällä.

img_20181019_1953515702439077241841013.jpg

Messutapahtuman mainoksia oli kaikkialla. Tuo iloinen panda oikealla oli tapahtuman maskotti. Huomaa kiinalainen tapa ilmoittaa päiväys: vuosi-kuukausi-päivä, eli suuremmasta pienempään.

img_20181023_1321303901472186959700679.jpg

Mitä lähemmäs tapahtumaa päästiin, sitä enemmän kaduilla näkyi erilaisia (vapaaehtoisia?) partioita: tämä tässä liittyy järjestyksenvalvontaan, muita partioita oli mm. roskienkerääjät. Jälkimmäisiä soisin olevan yleisestikin enemmän liikkeellä.

img_20181023_132010302511153950687553.jpg

Tämä terveyskeskus oli aiemmin kovin kulahtanut ja pinnaltaan muistaakseni sininen. Yhtäkkiä se kunnostettiin pikavauhtia vastaamaan nykyajan standardeja. Voihan tietysti olla, että se oli muutenkin suunnitelmissa… Useita muitakin rakennuksia maalattiin ja joidenkin purettavien eteen rakennettiin siistit, maalatut muurit.

img_20181023_1318565711044463484534215.jpg

Viikonloppuna ennen messuja alkoi olla jo hoppu. Päätien varrella oli vielä paikkoja, joista nämä laatat puuttuivat, samoin ruohoa piti saada useaan kohtaan ja pian. Suurin osa ruohonlaittajista oli omaan silmääni todella vanhoja ihmisiä, mutta kaipa sitä jokainen sitten kortensa laittaa kekoon hienon tilaisuuden tullen.

img_20181024_1952446994926843739992873.jpg

Melkein valmista! Iltamyöhään jakajan muodostaneet betonielementit saivat päälleen kauniit joulutähdet ja vaaleanpunaiset kukat. Ne kyllä sulostuttavat ympäristöä edelleen kuukauden tapahtuman jälkeen.

img_20181024_195350897891407842467840.jpg

Kuva on huono, mutta vastaan kävelee partio kadunpesijöitä. Yksi liikuttaa vesisäiliöllistä kärryjä ja muut hoitavat painepesureita. Jii kertoi, että edellisen viikon lopussa ennen messuja myös nostettujen moottoriteiden seiniä pestiin painepesurilla. No, onhan täällä niitä saasteita, jotka tummentavat…

img_20181028_1914032305468972266197795.jpg

Uutena esiintyjänä teillä on nyt useammassa paikassa tällaisia valotauluja. Nyt kaikki nuolet ovat vihreitä, mutta ruuhka-aikaan ne muuttuvat osa oransseiksi (jonot kulkevat hitaasti), osa punaisiksi (liikenne matelee tai on pysähtynyt. Sitten jokainen voi arvioida, mikä reitti kannattaa valita määränpäähän. Suurin osa kuljettajista tosin käyttää kiinalaisia karttasovelluksia, joista suoraan näkee, mikä tilanne milläkin tieosuudella vallitsee.

img_20181028_1919513041600903742440995.jpg

No, tuossahan taustalla nyt on osa pusikoiden yövalaistuksesta nähtävissä. Lisäksi kaikkiin pylväisiin asetettiin roikkumaan kauniit kukka-amppelit. Voi, kun tämä jäisi tavaksi! Epäilen.

img_20181029_101843208893605376821407.jpg

Tienvarsien roskiksia koristeltiin uuteen uskoon tällaisilla viilukuorilla. Mietin heti nähdessäni ratkaisun säänkestävyyttä tässä kosteassa ilmastossa… Messujen jälkeen tämä roskis hävisi kuin tuhka tuuleen ja tilalla oli vanha, kunnon metallikuorinen versio. Kaikki siis ennallaan!

Kaikki todellakin ennallaan. Kokemuksena tämä oli hauska koko perheen mittakaavassa. Messujen jäljiltä saamme edelleen nauttia kukista, uudesta asfaltista, siisteistä jalkakäytävistä ja opastetauluista. En ole lainkaan pahoillani! Se, mitä tämä hupi on shanghailaisille maksanut, onkin ihan toinen tarina. Vaikka työvoima täällä on eurooppalaisittain halpaa, niin tämä lysti ei sitä varmaankaan ole ollut.

Printtikoppikiinaa, osa kaksi

Kuva: pexels.com

Näinköhän se nyt on, että kovimmat kiinan taitotasoni testit käydään aina yhdessä ja samassa paikassa, eli tuossa nurkan takana printtikaupassa. Viime kerralla iloitsin, että sain teetettyä ulos pinon tulosteita. Tällä kerralla panokset olivat selvästi kovemmat: osasin pyytää kiinaksi PDF:stä kiiltäviä, kaksipuoleisia, värillisiä kopioita tavallista kopiopaperia paksummalle lapulle ja samalla jutustelin höpöjä (kuten missä asun, kuinka vanha olen, onko minulla kylmä, haluanko sisään odottamaan kiipeämällä ikkunasta – sisäpuolella on portaat) tulostustädin kanssa. Palasin hakemaan tulosteita muutaman tunnin päästä, vilkaisin päällimmäistä ja totesin kaiken olevan kunnossa. Kotona aloin sitten värkkäillä niiden parissa, ja totesin, että 106-sivuisen dokumentin väliin oli jostain putkahtanut yksi tuplakappale sivua neljä – tämä sekoitti koko pakan ja yksikään lappunen ei sen jälkeen ollut enää käyttökelpoinen. Totta kai ajattelin syyn olevan itsessäni, mutta tarkastettuani tiedoston muistitikulta, tajusin virheen olleen painokopin päässä.

Niinpä käymään keskustelua viesteillä. Kiinaksi, tietysti. Reklamoin seuraavasti: “Hei, tulosteissani on ongelma. Ensimmäiset kaksi printtiä ovat hyviä, kolmannesta alkaen sivut eivät ole samoja tiedostoni kanssa. Neljäs sivu on tuplana, joten sivut 5–106 eivät ole oikein. PDF:ssäni ei ole tätä ylimääräistä sivua. Tarkistin printtikaupassasi vain ensimmäisen sivun, en huomannut tätä. Ensin luulin sen olevan minun vikani, mutta kun tarkistin USB:n, tiesin että näin ei ole. Mitäs nyt tehdään?”

Enpä arvannut, että nainen vastaisi minulle ääniviestillä! Siitä sitten vain kuuntelemaan useampaan kertaan ja tulkkaamaan, mitä toinen tarkoitti sanomallaan. Sen siitä saa, kun kirjoittelee kiinaksi, niin kaikki luulevat, että osaan kieltä. Sain pitkästä viestistä selvää joten kuten, mutta kun täti pyysi, että voi soittaa aamulla, minut valtasi paniikkimieliala. Ei, tulen mieluummin käymään! Puhelimessa suullinen viestintä on pahinta, mitä voin tietää, kun käytössä ei ole eleitä, ilmeitä eikä sanakirjaa, heh heh. Osaan toki kirjoittaa monimutkaisiakin asioita, mutta usein tarvitsen siihen tuhottomasti aikaa (ja sen sanakirjan). Kukaan kiinalainen ei kuitenkaan ymmärrä puhua tarpeeksi hitaasti ja antaa minulle aikaa prosessoida kuulemaani. Kieli ei ole vielä niin automatisoitunut.

Kerroin, että saavun mieluusti aamulla putiikille, suullinen kielitaitoni on huono. Hän lähetti (ääni)viestin, että kiinani on todella hyvä, mutta tule vain sitten aamulla. Kun hän vielä pahoitteli tapahtunutta, vastasin, että tällaista sattuu, ja jos vielä tarvitsen tulosteita, tulen heille takaisin, ei huolta – mihin täti innostui vielä kommentoimaan kerran kiinankieleni erinomaisuutta. Johonkin tässä on siis sentään päästy kielitaidollisesti! (Luulen kyllä, että paikalliset kehuvat, vaikka oikeasti osaisi vain tervehtiä ja hyvästellä. Sitäkin on tapahtunut.)

Aamulla sain kuin sainkin tulosteet viimein käsiini ilman lisämaksua. Tädin äiti oli myös paikalla ja kysyi, olenko kaksikymmentäjotain vuotta. Kun vastasin olevani reippaasti yli kolmekymmentä ja räväytin tiskille vielä kammottavan faktan, että minulla on kolme lasta, joista vanhin on kahdeksan, hänen silmänsä suurenivat lautasiksi. Meillä kuulemma pitäisi olla vähintään kaksi ayia. Ai, niinkö?

Do you see what I see?

Hei. Olen viettänyt blogissa hiljaiseloa, niin kuin olette huomanneet. Viime syksy oli ihanaa tutustumista paikkoihin, tapoihin ja kieleen. Tänä syksynä olen tukka putkella touhunnut yhtä sun toista niin paljon, että suoraan sanottuna jostain on ollut pakko nipistää. Ja se on ollut blogini. Vaikka tämä onkin mukavaa, niin tärkeysjärjestyksessä se valitettavasti tippuu aika alas, kun oikeasti pitää karsia tekemisiään. Se samainen vihulainen, kiire, on myös vaikuttanut siihen, että olen menettänyt parhaimman teräni observoinnista. Täällä ollaan jo aika reippaasti yli vuosi palloiltu. Enää Kiina ei pompi silmille, sillä juoksen sen ohi päivittäin. Mitä minä täältä muka enää raportoisin? Kärsin kai samalla jonkin sortin blogi-identiteettikriisistä: tuntuu, että kaikki sanottava on jo sanottu.

Paitsi! Jos lisään tarinointiini sen mausteen, mikä minulle eniten antaa potkua elämässäni. Usko. (Taas.) Kokoan tähän nopeat ajatukseni viime aikojen kulusta. Siis siitä ainoasta vinkkelistä, joka minulle todella jotakin merkitsee. “Näkökulma”, joka huutaa sisältäni maailmaan.

“Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.” Tiedän, että välillä jauhan tästä aiheesta kyllästymiseen asti, mutta kyllä minä vain olen alkanut viime aikoina hiihtää vähän eri tekniikalla. Kiireestä huolimatta aika lennokkaalla tyylillä. Vai olisiko varusteitani vain päivitetty? Joka tapauksessa onhan tämä koko mimmi ihan eri tyyppi kuin tänne lähtiessä. Ja sen puolisokin on, tiedättekö! Aivan ihmeellistä! Pekka Simojoki vieläkin minun päässäni laulaa kitaraansa rämpyttäen, ihan niin kuin ensimmäistä julkaisuani kirjoittaessa, että vaikka merten taakse muuttaisin, sinä olet siellä kuitenkin, Luojani. Ja oh boy, miten oletkaan!

“Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.” Olen niin uskomattoman hämmästynyt siitä kaikesta, mitä olen täällä saanut toistaiseksi kokea. Olen ottanut hurjan rohkeita hyppyjä. Olenko minä oikeasti näin rohkea? Kai sitten. Pienellä tönimisellä. Näin usein pienenä unia, että osasin lentää eri paikkoihin. Välillä minusta tosiaan alkaa tuntua siltä, että osaisin lentää. Niin positiivisella tavalla kummallisia asioita tapahtuu jatkuvasti.

“Älä unohda laupeutta, älä uskollisuutta – kiedo ne kaulaasi, kirjoita sydämesi tauluun, niin saat rakkautta ja kiitosta sekä Jumalalta että ihmisiltä.” Rakastan sitä, miten saan kohdata ihmisiä kahden kesken! Hei, ai niinkö, joo, tulen sinne heti! Kun minulla nyt tässä on kaksi korvaa ja jalat sekä kädet, jotka ovat valmiita rientämään avuksi, kun jossain on todellinen tarve. “Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää.” Miten olenkaan saanut kuulla useasta suusta, että minusta huokuu rauha, ilo ja sydämellisyys. Anteeksi nyt vain, mutta en ihan tunnista tästä itseäni. Koen itse olevani niin kovin puutteellinen, usein kärttyinen ja omaa parastani ajatteleva. Mutta ehkä se juju onkin juuri siinä – ihmiset eivät näe sitä, kuka minä olen, vaan sen, kuka Kristus on minussa. Ja he kaipaavat samaa. Minulla olisi antaa jokaiselle lääkettä, joka parantaa, mutta eihän se auta, jos sitä ei halua ottaa. “Älä luulottele olevasi viisas; pelkää Herraa ja karta pahaa. Siinä on sinulle lääke, joka pitää koko ruumiisi terveenä.”

Teimme eilen Jii:n kanssa päätöksen jakaa pois kuukausittain merkittävästi isomman osuuden pois tuloistamme kuin olemme tähän asti tehneet. Käsi ylös, kenen mielestä antaminen on helppoa? Onhan se silloin, kun se ei oikein tunnu missään. Olen huomannut, että siihen on opeteltava. Minun käteni on ollut, myönnän sen, kitsaista kitsain. Annoin vähän paljostani. Onneksi sydäntäni on matkan varrella oikein kunnolla hakkaamalla möyhennetty! Toivon, että nyt osaisin jo antaa reilusti paljostani – niin että sattuu! Uusi tavoitteemme on antaa joka vuosi enemmän. Miksi tyytyä antamaan vain vähimmäismäärää? Miksi rakentaa turvaa siihen, mikä tänne mätänee? Enemmän omaisuus tuottaa iloa, kun tietää, että se tuottaa iloa muille. Se, että saa nähdä sen vilpittömän kiitoksen jonkun silmissä. Mikä voisikaan olla parempaa? “Älä sano lähimmäisellesi: ‘Mene nyt ja tule toiste, huomenna minä annan! – kun sinulla kuitenkin on mitä antaa.” En puhu tätä kehuskellakseni, vaan iloitakseni siitä, että minä olen tässä ja minulla on iloisen antajan sydän! “Siitä, mitä omistat, anna Herran kunniaksi uhrit, kaikesta sadostasi paras osa. Silloin varastosi täyttyvät viljasta ja viini pursuaa puserrusaltaistasi.” Ja kuitenkin minusta pidetään huolta! Kaikki on kuitenkin Jumalan lahjaa.

Niin. Jeesus. No kun ei ole muuta. “Onnellinen se, joka on löytänyt viisauden, se joka on tavoittanut tiedon, sillä parempi on viisaus kuin hopea, tuottoisampi tieto kuin kulta. Se voittaa korallit kalleudessa, mitkään aarteet eivät vedä sille vertaa. Sen oikeassa kädessä on pitkä ikä, vasemmassa rikkaus ja kunnia. Sen tiet ovat suloisia teitä, sen polut onnen polkuja. Se on elämän puu niille, jotka siihen tarttuvat – ONNELLINEN, KEN PITÄÄ SIITÄ KIINNI!”

Kaikesta kiireestä, haasteista, kasvatusongelmista, alakuloisista hetkistä ja ihan omasta itsestänikin huolimatta, olen onnellinen. Syyt on lueteltu yläpuolella. Onnellista tiistaita kaikille muillekin!

Kaikki yllä olevat lainatut kohdat ovat Raamatusta Sananlaskujen kirjasta luvusta 3.

Sunnuntaina kirkkomme täytti 10 vuotta. Minä ja Jii olimme osa paraatia, jossa liki 30 kansallisuutta edusti omaa maataan lavalla. Kun siellä yhteen ääneen lauloimme satojen ihmisten kanssa “It’s not by chance, your perfect plan, that we’ve gathered here today”, laitoin silmät kiinni ja ajattelin, että ei TODELLAKAAN ole sattumaa. 

Ps. Lupaan jatkaa toiste vielä ihan “tavallisestakin” elämästä täällä.

Aina kypsä kaupunki

Lomaviikko on nyt takana. Se teki myös tehtävänsä, sillä olen todella iloinen, että arki saa taas jatkua. Loman aikana ehdimme nähdä ystäviä, ulkoilla, käydä jääkiekko-ottelussa, pelata golfia ja vaikka mitä muuta. Tämän lomaviikon kohokohta oli kuitenkin päivämatka naapuriprovinssin puolelle, Changshun kaupunkiin, joka on myös sama paikka, missä Jii:n työpaikka sijaitsee. Vaikka kaupunki on täältä Shanghaista katsottuna pieni kuin mikä, on siellä asukkaita kuitenkin yli miljoona. Nimi Changshu on vapaasti suomennettuna “jatkuva sadonkorjuu” tai “aina kypsä”, ja alue onkin toiminut jo ammoisista ajoista asti maakunnan ruokkijana maissin, riisin ja teen osalta. Lisäksi maisemaa ovat aiemmin vallinneet valtaisat puuvillaplantaasit. Nykyään puuvillanviljelyn perintönä on tekstiiliteollisuuden keskittymä. Changshun ihanteellinen sijainti Jangtze-joen (joka muuten kiinaksi on Yangzi, ja sen alajuoksun eli tämän pään kiinalainen nimi on Changjiang, eli pitkä joki) suistossa vaikuttaa suuresti kaupankäyntiin ja tavaran liikkuvuuteen, mikä on johdattanut paikalle myös useita kansainvälisiä, isoja tuotantoyrityksiä. Alueella on paljon jokia, ja varsinkin aikana ennen teitä kaikki liikenne kulki erilaisia jokia ja kanavia pitkin. Yksi niistä soljui tämän kaupungin ohi. Kaupungin varallisuus houkutteli paikalle myös merirosvoja (lähinnä japanilaisia), joita vastaan suojautuakseen kaupungin alueella olevalle vuorelle pystytettiin satoja vuosia sitten puolustusmuuri: mikäli rosvojoukko pölähti paikalle, asukkaat pakenivat vuorelle muurin taakse turvaan.

Ensimmäinen etappimme reissulla kohdistui Jii:n työpaikalle. Yli vuosi siinä vierähti, että vihdoin pääsimme näkemään, missä mies työskentelee. Matka kuitenkin on sen verran pitkä, että ihan katsomisen takia ei sitä kannata tehdä, vaan parempi on, että ohjelmassa on jotain muutakin.

Kiertelimme ympäri tehdasta, ja lapset saivat isin konttorissa pientä välipalaa ja limua. Kyllä kelpasi! Minua puolestaan huvitti, kun Jii kaivoi turvaliivinsä taskusta tabascopullon. Tehtaan ruokalassa on joskus päiviä, että jäljellä ei ole paljon muuta kuin riisiä, kun Jii pääsee sinne asti. Silloin tämä on oltava taskussa, jotta murkinaan saa vähän potkua. Vakiovaruste siis – koskaan ei tiedä, mikä palaveri yllättää juuri ennen ruoka-aikaa, ja eihän siinä enää mikään auta, jos pullo on jäänyt konttorille. Välimatkat tehtaalla nimittäin ovat niin pitkiä, että yhtä purnukkaa ei välttämättä jaksa tai ehdi hakea. Siispä sen on kuljettava mukana koko ajan.

img_20181005_1148464872266265822073500.jpg

Ystävämme tabasco.

Valitettavasti en voi esitellä kuvia tehtaan sisältä kuin yksityiskohdista, joten tässä sitten siitä luokasta seuraava huomio. Sihtiämpäri. Sen paikka on suoraan vesiautomaatin alapuolella. Kiinalaisethan juovat sumeilematta vihreää teetä mihin janoon ja vaivaan tahansa. Jokaisella on oma pullo, jossa lilluu teelehtiä ja vettä – ei välttämättä enää lainkaan kuumaa. Kun tulee täytön aika, tähän voi sitä ennen näppärästi kipata jämät: sihti erottelee lehdet ja nesteen toisistaan.

img_20181004_1050106491722051135268286.jpg

Isomman kaliiberin teesihti.

Suurimmaksi osaksi liikuimme autolla tehdasalueella ihan jo turvallisuussyistä. Jotkut välimatkat kävelimme. Tehtaan kokoluokka on niin valtava, että lapset totesivat kolmannen sisäänkäynnin kohdalla, että vieläkö pitää kävellä. Hetki vielä. Autossa sai sitten jälleen istua, viilentyä ja – mitenkäs muutenkaan – napata elektroniikkaa käteen.

img_20181004_110249909879167307236680.jpg

On tää isin tehdas iso.

Tehtaan valtava alue ulottuu myös Yangzi-joen varteen, jossa puljulla on oma satamansa. Kuvasta näkyy, että joki ei ole mikään ihan pieni, kapea uoma, vaan suomalaisittain se näyttää melkeinpä järveltä. Horisontissa näkyy myös Sutongin vinoköysisilta, jonka todellinen pituus on yli 1088 metriä, ja se on lajissaan maailman toisiksi pisin. Siitä voi päätellä myös vesistön leveyttä. Pylväät nousevat yli kolmeensataan metriin.

img_20181004_1135172108856016190482241.jpg

Yhtiön satamasta näkyy Sutongin valtava silta.

Kun vuosia sitten täällä käynnistettiin tuotantoa, linja takkusi. Paikalliset kutsuivat ongelmaa korjaamaan feng shui -mestarin, joka äkkiä totesi, että ongelmana ovat joesta nousevat pahat henget. Mitäs olivat tehneet suoran tien suoraan satamasta tehtaalle! Ongelma oli onneksi äkkiä korjattu: tiehen shikaani ja mutkan perään seinä. Siihen pysähtyvät. Ei ole enää hengillä asiaa linjastoa häiritsemään, kun ne ressukat eivät osaa kääntyä, vaan törmäävät esteeseen. Kaikki hyvin. Ja tuotantoluvut ovat nousseet – henkien poissaolon vai insinööritaidon ansiota, se jää jokaisen itse ratkaistavaksi.

En tiedä, oliko kyseessä sama feng shui -mestari, mutta joku vastaava kaveri oli uusinta linjaa rakennettaessa käynyt ensin tutkimassa maaperää: lohikäärme kun ei asunut suoraan alapuolella, joten paikkaan kannatti sitten pykätä hallia. Olen miettinyt, että mistä sen sitten tietää, missä sen majapaikka on. Ehkä kyky on vain mestareilla, eikä sitä muiden ihmisten tulekaan käsittää.

img_20181004_1130248549936816068841523.jpg

Seinä shikaanin jälkeen joesta nousevia henkiä torjumaan.

Tehdaskierroksen jälkeen siirryimme lounaalle kaupungin keskustaan. Meitä vastassa oli HX, Jii:n työkaveri, joka vei meidät syömään paikalliseen ravintolaan. Heidän perheensä kuulemma käy usein täällä murkinalla. Ravintola oli ehkä enemmän ruokala, varsinkin tyyli oli todella pelkistetty, ja haitarimaiset lasiovet avasivat yhden seinän kadun suuntaan. Täytyy sanoa, että ruoka oli hyvää ja maukasta. Lapset tyytyivät nuudeleihin, mutta me muut söimme hotpotista lammasta, tofua ja kaalia. Eräs ainesosa oli todella omituisen näköinen, mutta ihan hyvän makuinen. Se paljastui myöhemmin lampaan mahalaukuksi. Näinhän sitä oppii kaikenlaista syömään, kun ei liiemmin kysele etukäteen…

img_20181005_1207484629357628046088581.jpg

Paikallisessa ruokalassa hotpot-lounasta.

Ruoan jälkeen siirryimme tutkailemaan paikallista Xinfu-nimistä buddhalaistemppeliä. Lapset juoksentelivat pitkin ja poikin, kuinkas muutenkaan, mutta lempipaikka oli kalalampi. Siellä eräs nainen myi pieniä pussukoita kalanruokaa. Totta kai niitä oli ostettava ja ruokittava eväkkäitä. Karpit ovat hauskoja, sillä ne tunkeutuvat ruokkijan tykö ruuhkaksi saakka ja nostavat päänsä ylös vedestä. Sitten ne kita ammollaan odottavat ruokaa. Ee:n käden kokoa voi verrata kaloihin ja arvella niiden mittaa. Valtavia vonkaleita.

img_20181004_1339553324963942122692443.jpg

“Mulle, mulle, mulle!”

img_20181004_133839969061864137854037.jpg

Ruuhka-aika. Niin kuin muuallakin Kiinassa.

img_20181005_1215057305467044735836880.jpg

Pyöreä oviaukko. “Kato mää oon hamsteri juoksupyörässä!”

Temppelialueella oli jälleen lukuisia puita täynnä punaisia rukousnauhoja. HX kertoi, että suurin osa rukouksista on keväisen gaokaon suorittaneiden opiskelijoiden jäljiltä. Niissä pyydetään menestystä, pääsyä parhaaseen yliopistoon, hyviä pisteitä.

img_20181005_1215568845440370159787687.jpg

Puut olivat täynnä rukousnauhoja.

Temppelivierailun jälkeen lähdimme kiipeämään viereiselle Yushan-nimiselle vuorelle. Tai sen nimessä shan tarkoittaa vuorta, mutta oikeastihan se on vain kukkula. 300 metriä korkealle nyppylälle kesti meidän porukaltamme kiivetä tosi pitkään. Jii teki ison työn, sillä hän käytännössä kantoi Oo:n sen huipulle. Kaksi muuta lasta jaksoivat kiivetä evästauon, hauskuuden ja pienten palkintojen voimalla. Kolmesataa metriä ei äkkiseltään kuulosta paljolta, mutta jos ajattelee, että Himoksen hiihtokeskuksen rinteiden suurin korkeusero on tästä puolet, niin kyllä se nousu pohkeissa jo tuntui, ja meidän kokoonpanollamme matkaan kului tunti. Kiipeilyä sulostuttivat kuitenkin keltaisinaan kukkivat ja tuoksuvat Osmanthus-puut, raikas ilma ja vehreä ympäristö.

img_20181004_142355_burst001_cover5765567254507199823.jpg

Alkumatkasta. Vee jaksaa tässä vielä juosta rinnettä ylös.

Matkan varrella myytiin jos jonkinlaista lasten viihdykettä. Totta kai meidänkin muksumme olisivat sellaisia halunneet, mutta hyvän käytöksen palkintoina lupasimme ne heille huipulla ostettaviksi. Perillä Vee valitsi miekan ja Ee ja Oo saippuakuplapurnukat.

img_20181005_1218345556630190924803345.jpg

Pitkän matkan palkintoja.

Yushanilla viljellään paljon teetä. Näinä päivinä käsillä alkavat olla viimeiset ajat, kun teelehtiä voidaan poimia. Sitten pensaat jäävät talvehtimaan ja keväällä aloitetaan nuorien, tuoreiden lehtien poimiminen. Tässä yksi teepelloista korkealla kukkulan päällä.

img_20181004_1457541153791823337106396.jpg

Teeviljelmiä Yushanilla.

Matka korkeuksiin oli todellakin vaivan arvoinen. Oli hämmentävää katsella korkealta kukkulalta maastoa, joka oli tasaistakin tasaisempi. Miten tämä nyppylä tähän onkaan päätynyt? Upeat näköalat ja maisemat ihastuttivat kaikkia muita paitsi Oo:ta, joka sai valtavan raivokohtauksen, kun ei saanut itsenäisesti mennä seisomaan kielekkeen reunalle. Jouduimme rimpuilevan pikkumiehen takia lähtemään lopulta pois aiemmin kuin alun perin oli tarkoitus.

img_20181005_1522163143791944395100550.jpg

Saippuakuplamiekkailija korkeuksissa.

img_20181005_152312803593425440988619.jpg

Takana järvi ja edessä kanava. Melkoinen paikka puhaltaa saippuakuplia!

Alas vuorelta päädyimme ajelemaan bussilla, sillä kävely sille portille, jossa kuljettajamme odotti, olisi vienyt yli tunnin. Paikallisliikenteen kyyti maksoi yhden yuanin aikuiselta, eli noin 15 senttiä. Bussissa oli tunnelmaa, sillä se oli tupaten täynnä. Me olimme onnekkaat, sillä kertaa viimeiset, kyytiin mahtuneet, joten pääsimme ihastelemaan kiemurtelevia teitä etuikkunan kautta.

img_20181004_1554166568627603646005212.jpg

Vee alamäkikyydissä.

Kukkulaseikkailusta selvinneinä meillä oli vielä paljon aikaa ennen sovittua illallista. Ensimmäisenä nautimme rauhallisesta hetkestä eräässä isossa yksityisessä puutarhassa, jonka kaksi varakasta sukua omistivat aikoinaan, ja ilmeisesti omistavat edelleen. Tämä taisi olla lasten lempikohde, sillä siellä oli jos jonkinlaista kiipeily- ja juoksupaikkaa. Vielä, kun sisällä ei ollut meidän lisäksemme kuin ehkä yksi porukka, sai jälkikasvu juosta ja touhuta sydämensä kyllyydestä.

img_20181005_1525156264846876295244848.jpg

Kaikki kolme kiviröykkiön yllä tai alla.

Puutarha oli perinteinen kiinalainen versio. Vedessä kasvoivat lootukset (isot vihreät lehdet), erilaisia kivimuodostelmia oli siellä täällä ja paviljonkeja sekä huvimajoja sijaitsi vähän joka kulmalla. Olipahan puutarhan reunamilla myös lukusali, jossa herrasväki harjoitti lukemista ja kirjoittamista. Puutarhassa oli jotain samaa kuin niissä, jotka näin Tonglin vesikaupungissa kesän lopulla. Jii ei tämän tyyliseen paikkaan ollutkaan aiemmin tutustunut.

img_20181004_1635435291742441178499090.jpg

Ota kiinni! Ee juoksee Vee:tä pakoon mutkittelevalla sillalla.

Vielä kävimme ihastelemassa järveä ja auringonlaskua suloisessa kahvilassa. Tuolla vastarannan korkeimmalla kohdalla tähystelimme maisemia vielä pari tuntia aiemmin. Lapset söivät kahvilassa itsensä kylläisiksi vohveleilla, sillä emme olleet lainkaan varmoja siitä, löytävätkö he syötävää illan ravintolasta, hieman ronkelin puoleisia kun ovat. Tilasimme myös kulhon popcornia, ja se olikin sitten ämpärin kokoinen. Ei ainakaan jäänyt nälkä, vaikka ravintoaineista en sitten tiedä.

img_20181005_152819429002866370634653.jpg

Illan viimeinen ohjelmanumero oli ravintolaillallinen Jii:n työkavereiden kanssa. He olivatkin hauskaa ja nauravaista porukkaa. Paikalla oli meidän lisäksemme kaksi pariskuntaa ja toisen jälkikasvua. Oo esitteli kaikki mahdolliset pellen taitonsa ja yritti karkailla huoneesta ulos minkä ehti. Täällä paikassa siis kaikki ravintolatilat olivat yksityisiä kabinetteja isoine, pyöreine pöytineen. Jii:n kollega oli jo etukäteen tilannut pöydän täyteen kaikenlaisia paikallisia herkkuja koko pöydälle jaettaviksi. Onneksi olen miltei kaikkiruokainen, ja olin myös sitä mieltä, että ruoka oli maukasta. Lihoissa tosin on usein mukana luunpaloja, joita saa syljeskellä lautasen reunalle. Ja kuvassa etualalla jotain kotiloita. Aika sitkeitä, mutta ihan hyvän makuisia. Ateria oli siis perikiinalaista ruokaa, mutta ei yhtään ruokalajia sellaisia, joita Suomen kiinalaisissa ravintoloissa näkee – ne kun on pääosin muovattu täysin eurooppalaiseen makuun. Lisäksi mukana kuvassa on nuo valkoiset juomat, jotka taisivat olla jotakin riisiliköörin tapaista. Nämä kyllä pitävät riisistänsä – ihan missä muodossa tahansa. Ilta oli kaikin puolin onnistunut – varsinkin, kun nuorempi polvi matkalaisia nukahti autossa matkalla kotiin. Suoraan sanottuna omatkin silmät lurpsahtelivat Shanghain valoissa. Taisi olla kyseessä kuuluisaakin kuuluisampi raitisilmamyrkytys.

img_20181004_1848024576692422508288784.jpg

Kotiloita. Tai jotain.

Kohti lomaa

Hei. Terveisiä. Tästä tuleekin nyt varmaan pitkä postaus. Miten tässä yhtäkkiä ollaan jo melkein lokakuussa? Täällä Kiinassa meillä on ensi viikolla kokonainen lomaviikko, Golden week. Emme lähde minnekään kauas, vaan pysyttelemme näillä main, vaikka suurin osa meikäläisistä lentää jonnekin muualle. Jo maanantaina saimme esimakua pienestä levosta, koska silloin oli on keskisyksyn juhla, Moon festival. Sitten tällä viikolla nämä neljä päivää koulua ja töitä, ja hups, onkin koko perheellä viikon loma (paitsi Jii:n pitää tehdä sisään näiden välissä ensi viikonloppuna kaksi päivää, voi raukkaa).

Nuorimmaisemme on viime aikoina ollut ihana, mutta edelleen, no, aika rasittava. Oo on tyypillinen kolmevuotias. Uhma on välillä aivan valtava. Juuri ne asiat pitää tehdä, mitkä raastavat vanhempien hermoja. Nyt, kun taitoa toteuttaa temppujakin on enemmän, kannattaa valikoimaa ehdottomasti laajentaa. Helpoimmasta päästä on edelleen kukkien lehtien nyppiminen (yhden valtavan viherkasvin jouduin heittämään tämän seurauksena pois) – mitä isommat lehdet, sen mukavampi niitä on poimia. Toinen lemppari on lähteä juoksemaan ruokapöydästä likaisin käsin, eikä aikaakaan, kun tomaattikastikkeet tai rasva on lähmätty milloin verhoihin, milloin sohvaan tai vaikka valkoiseen seinään. Olen tosissani harkinnut valjaiden palauttamista valikoimiin. Lasketaanko se lapsen vapauden rajoittamiseksi? Saisinko Suomeen palatessani syytteet niskaani? Mukavia puuhia ovat myös erilaisten laatikoiden (tahallinen) tyhjentäminen: legot, palapelit, lautapelit, pikkuautot – siis ilman aikomustakaan leikkiä niillä, kunhan äiti vain näkee, että minä tässä nyt kaadan tämän boksin nurinpäin. Noni, näetkö, äiti? Tai voi että, miten se nyppii (ja samalla kauhistuttaa!) minua, kun pikkukaveri avaa oven ja juoksee parvekkeelle. (Luulen, että tämä helpottaa, kun ilmat kylmenevät, eikä sisävaatteilla enää viihdy ulkona.) Tämä alla oleva kuva esittelee pyykkivuoren riepottelua. Mikäs sen mukavampaa kuin kaivautua likaisiin kalsareihin? Kuvittelin, että kun minulla on vain yksi lapsi kotona, arki helpottuu hurjasti. En ole enää lainkaan varma asiasta. Oo selvästi hakee huomiota enemmän minulta, kun Ee ei ole enää antamassa sitä hänelle. Joinakin päivinä ayi on mukavaa leikkiseuraa, toisina hän ei taas kelpaisi mihinkään. Yritän aina aamuisin puuhata jotain hänen kanssaan ennen ryhtymistä töihin tai askareisiin, ettei tilanne pääse kumuloitumaan katastrofaaliseksi. Selvästi myös päiväunien jättäminen pois vaikuttaa vireystilaan. Mietin jo kauhuissani, mitä sitten, kun ilmanlaadun takia linnoittaudumme tänne neljän seinän sisään… Lohduttaudun ajatuksella, että tämä kuuluu ihmisen elämänkaareen. Kolmivuotiaiden äidit saavat kehittää omaa ärsytyksensietokykyään taivaisiin saakka. (Oma lukunsa on kohta kuusivuotias, joka on näyttänyt ensimmäistä kertaa tunteitaan paiskomalla ovia. Onneksi kahdeksanvuotiaan kanssa on tällä hetkellä melko seesteistä.)

Mutta jos nyt toinen kaivaa koko ajan verta nenästään, niin onhan hänessä totta kai myös ihania ja suloisia piirteitä. Yksi sellainen on huolehtiminen pienemmästään. Meillä on tosiaan ollut amerikkalainen, alle vuoden vanha hoitopoika kyläilemässä pariin otteeseen. Viime kerralla päätin pysyä sisätiloissa sateen uhan vuoksi. Oo esitteli kaikkia omia lelujaan M:lle, ja huuteli vähän väliä “Kato!”, “Tule, vauva!” “Äiti, mihin vauva meni?” Yhdessä tutkittiin kaivureita, autoja, leikittiin duploilla ja junaradalla, rakennettiin palikkatornia.

“Kato nääksää ton nosturin?”

Ja ihan niin kuin minulla ei muka olisi jo tarpeeksi tekemistä, olen nyt mukana koulun vanhempainyhdistyksessä (PAFA) Suomen lähettiläänä. Se tarkoittaa, että kommunikoin asioita muille koulun suomalaisperheille. Lisäksi vastuulleni kuuluu olla mukana erilaisten tapahtumien järjestämisessä, joista yksi on International Food Fair (kansainvälinen ruoanmaistelutapahtuma).  Sinne organisoin oman kojun Suomelle: jotkut suomalaiset suunnittelevat, jotkut antavat rahaa, jotkut laittavat ruokaa ja jotkut ovat päivän aikana teltalla pitämässä puljua pystyssä. Hauskaa hommaa, mutta toisinaan mietin, että kaikenlaisiin soppiin sitä tulee lusikkansa laitettuakin. Onneksi olen ymmärtänyt visusti kieltäytyä muista vastuutehtävistä, joita minulle on ehdotettu. Ei kiitos, tällä haavaa en aio ottaa vastaan enää ainoatakaan.

IFF:n suunnittelukokous kaikkien maiden lähettiläiden kesken.

Suomi-koulua on ollut nyt kaksi kertaa. Olen iloinen ryhmästäni. Syksylle on luvassa varmasti monta mukavaa hetkeä näiden oppilaiden kanssa. Viime kerralla käsittelimme pitkiä vokaaleita. Niin yksinkertaisia kuin ne ovatkin meille suomalaisille, eivät ne sitä todellakaan ole lapsille, jotka kasvavat toisenlaisessa kieliympäristössä.

Ope, onko k vokaali?

Ne mahtavat rummut, joita esittelin joskus aiemmin, lähtivät kävelemään asunnostamme. Kylmä fakta on, että tämä on pieni koti viidelle, ja siksi ratkaisuna oli korvata soitinsetti hyllyllä. Kaunis, kiinalainen design on nyt kaukana tästä hankinnasta, mutta ruotsalainen kelpaa arjen helpottajaksi. Halvinta lastulevyviritystä emme tosin halunneet, mutta tämä sai luvan kelvata. Nyt se on jo täynnä tavaroita, jotka lojuivat ilman paikkaa pitkin pöytiä.

Kiitti, Ikea.

Jii kävi kuljettajan avustuksella hankkimassa hyllyn sillä välin, kun me muut puuhastelimme viikonloppuna Suomi-koulussa. Isi kuljetti kotiin myös lapsille yllätyksen: setti, johon kuuluu useampi pehmopallo sekä liivit tarrapinnalla. Vee keksi oitis leikkiä “kaupunkisotaa” näillä: tavoitteena on pelastaa piilotetut pehmolelut olohuoneesta ja päästä maaliin ilman, että saa osumaa palloista. Riippuen siitä, kuka on heittämässä, osumien määrä vaihtelee. Esimerkiksi isin pitää osua kolme kertaa. Myös Oo on vallan innoissaan heittäjätiimissä, usein tosin hän hamstraa kaikki pallot itselleen, eikä suostu luopumaan niistä. Läpi pääseminen on silloin taattua seikkailijoille.

Vauhti päällä ja huonekalut missä sattuu.

Olemme nyt alkaneet syksyn tultua käydä kirkossa koko perheen voimin. Tosin me aikuiset olemme oleskelleet Kids churchin puolella, jotta lapset tottuisivat olemaan siellä keskenään. Viime kerralla minä olin nurseryn puolella (2- ja 3-vuotiaat) Oo:n kanssa ja lahjoin hänet puolivälissä jäämään sen varjolla, että poika saa jätskiä kirkon jälkeen. Se onnistui. Pakenin pikavauhtia aikuisten puolelle, mutta olin unohtanut, että tänään oli poikkeuksellinen päivä: Servefest. Se tarkoittaa, että jokainen työala esittäytyy tavoitteenaan saada lisää ihmisiä mukaan palvelemaan omilla lahjoillaan seurakunnassa.

Servefest.

Niinhän siinä sitten kävi, että “haksahdin” kävelemään tilaisuuden jälkeen pöydän luo, joka värväsi nuorisotyön pariin (youth ministry). Koen, että minulla olisi paljon annettavaa juuri heidän ikäisilleen, sillä tiedän, miten olisin itse kaivannut siinä iässä tukea kypsemmiltä kristityiltä. Miksi ihmeessä uskovien ketjua sukupolvesta toiseen ei tueta paremmin? Olen nyt vuoden kuluttanut kirkon penkkiä vastaanottajan roolissa, joten on aika antaa takaisin! Jos en väärin muista, tänä vuonna servefestin kautta “rekryttiin” yli 160 uutta innokasta muiden palvelijaa – upeaa!

Mukana ankkurihommissa!

Arkisin ayi usein hoitaa ulkoilut Oo:n kanssa, jotta minä saan tehtyä töitä. Toisinaan kuitenkin lähdemme pojan kanssa kaksin ihmettelemään ympäristöä. Puisto on usein hauska paikka, jossa riittää ihmeteltävää joka kerralle. Olin onnekas, että pääsin paikalle juuri, kun tämä punainen kukka esitteli parhaimpia pukimiaan. Viime vuoden kokemuksesta muistan, että ne eivät montaa päivää koreaa muotoaan jaksaneet pitää yllä. Näinhän se oli, että neljä päivää myöhemmin tämän reissun jälkeen ne olivat jo lakastuneet. Näkymä oli niin ihastuttava, että olisin jaksanut tuijottaa sitä vaikka miten pitkään, mutta seurani oli niin liikkuvaista sorttia, että ihasteluni jäi kovin lyhytaikaiseksi.

Ihanat, ihanat kukat!

Se, mikä meidät siis puistoon alunperin ajoi, oli näkymä esiintymislavalle: etäältä ikkunasta katsottuna erottui ryhmiä, jotka selvästi tanssivat. Mekin perille päästyämme ahtauduimme lavan syrjään seuraamaan taidokkaita viuhkatansseja, eli paikallisia “kansantansseja”. Ne olivat ihanan naisellisia ja viehkeitä esityksiä. (Missä muuten olivat kaikki miehet?)

Asut täydensivät kokonaisuuden.

Puistossa on useita lammikoita, joista eräästä korkeammalla sijaitsevasta lasketaan vettä alempiin. En tosin ole koskaan aiemmin ennen tätä syksyä nähnyt, että tässä uomassa oikeasti virtaisi vettä. Sademäärätkään eivät ole asiaan vaikuttaneet. Ehkä joku on nyt vain napista painanut kierron päälle, sillä purossa virtaa vihdoin vesi. Se tekee heti puistosta jollain tapaa “elävämmän”. Muutenkin tuntuu, että puistoon on tehty useita parannuksia täällä asumisemme aikana. Hyvä niin!

Vesivahti. “Äiti, mistä se vesi menee?”

Uhmaaja. Katsokoot kiinalaiset. Ei välitä äiti eikä poika.

Kiinanopettajamme on jo pitkään tiedustellut, milloin pääsisimme hänen seurassaan kiinalaiseen ravintolaan. Lauantaina toteutimme vihdoin koko perheen voimin retken   kiinan tuntien päätteeksi erääseen paikkaan, jonka opettajamme oli todennut hyväksi. Lista oli kiinaksi, ja tällä kertaa ihmeen ymmärrettävä. On todettava, että vaikka ymmärrän paljon sanoja, kiinalaiset ruoat ovat asia täysin erillisessä kategoriassa. Nimet ovat monesti niin kummallisia, että niistä ei sinänsä osaa päätellä yhtään mitään. Joissakin annoksissa vihjeitä antaa tekotapa, eli vaikka höyrytetty tai paistettu, tai jossakin on tulisen karaktääri. Useimmin kuitenkin annokset on nimetty tarinoiden, tapahtumien tai henkilöiden mukaan. Esimerkkinä tästä on “muurahaiset kiipeämässä puuhun”, joka tarkoittaa pikkuisia possunpaloja (muurahaiset) paistettujen lasinuudelien (puu) seassa. Näistä voisi joskus tehdä vaikkapa oman artikkelinsa. Joka tapauksessa tilaaminen ei ollut tällä kertaa ongelma, sillä mukana oli natiivi kielen taitaja ja sitä paitsi kuvallinen lista. Täytyy sanoa, että tämän kantonilaisen ravintolan ruoka oli valtavan herkullista!

img_20180922_1826442553778144774680908.jpg

Rasti ruutuun paperiselle listalle. Tilaaminen on helppoa ja väärinymmärryksiä vastaavasti vähemmän.

Olen jo siitä varmasti maininnut, että Bible studyssamme olemme opetelleet jakeita Raamatusta ulkoa. Kaikki eivät sitä joka kerralla tee, mutta minä olen ottanut tämän asiakseni, koska todennut, että siitä on hyötyä monin tavoin. Olen vahvasti kokenut, että  näiden lauseiden märehtiminen ja pohtiminen muuttaa ihmistä – vain ja ainoastaan positiiviseen suuntaan. Ihmeellisintä siinä on omalla kohdallani kuitenkin se, että todella muistan ne. Minulla on tunnetusti järkyttävän huono muisti! Vaikka keskittyisin siihen, mitä toinen sanoo, saatan sen viiden minuutin päästä unohtaa. (Se on oikeasti kamalaa.) Laskin viime viikolla, että tähän mennessä tänä vuonna olen opetellut 62 jaetta. Se on jo tosi paljon! Tehtävänä on myös ylläpitää niitä pääni sisällä, jotta ne eivät unohdu. Kertaaminen onkin siis opintojen äiti.

And the God of peace will be with you.

Ee on koulussa oppinut pikkiriikkisen kiinaa. Hän löysi kotoa tällaisen fraasipakan, josta hän alkoi kopioida tavaraa paperille pinyinillä. Sitten hän harjoitteli kirjoittamaansa. Voi, miten selvästi hän nauttiikaan siitä, että saa käydä koulua. Ainoa asia, mistä hän valittaa, on pitkät päivät. Itse asiassa eräs takaisin Suomeen palanneen perheen lapset olivat heti koulun alettua huomanneet, miten paljon kevyempi on käydä koulussa, kun tunteja on vähemmän ja kotiläksyt yksinkertaisia, eikä niinkään pohdintaa vaativia. Ymmärrän kyllä hyvin.

Ei se mitään! Meiguanxi!

Menneellä minilomalla Jii rakenteli jälleen paljon lasten kanssa kaikenlaista pahvista kuumaliiman avustuksella. Ee:n rakennelma oli pupun koti. Sitä ensin suunniteltiin ja tehtiin isin kanssa, äidin kanssa puolestaan pistettiin pystyyn koristelutalkoot. Kattotiiliä Ee onkin harjoitellut piirtämään erilaisissa linnoissa. Nyt sellaiset saatiin myös tähän tönöön. Ee valitsi itse värit ja kuvat. Vihreää väriä oli kulunut jo niin paljon, että koko pihan nurmikkoon se ei olisi riittänyt, mutta äitipä keksi tehdä pihaan kiveyksen. Sitä sitten väkerrettiin yhdessä valmiiksi. Sitten vielä pohtimaan, miten saada vesiliukoiset maalit pysymään tässä kiinni – hiuslakka kehiin. Se vaikuttaisi toimivan, sillä kosteaan sormeen ei irtoa väriä. Toistaiseksi taloon on saatu jo sänky, kirjahylly (sinne muutama kirja, viherkasvi ja koristepurkki) sekä taulutelevisio. Projektia jatketaan, kun seuraava, pitempi loma alkaa.

img_20180926_0847242865325668618168686.jpg

Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista.

Lopetan jälleen näihin samoihin maisemiin. Tänään valaistuna versiona. Tästäkin tekstistä tuli niin sekava, että siinä ei ole mitään punaista lankaa. Ihmettelen kerrasta toiseen, miten teitä lukijoita riittää päivittäin tänne blogiin niin suurina joukkoina. Mutta, onhan se kirjoittaminenkin mukavampaa, kun ei puhu tyhjille seinille. Kiitos siis sinulle, joka tätä käyt lukemassa. Ihanaa syksyä!

img_20180921_2050217668487392916352410.jpg

Parvekenäkymiä.

Suunnannäyttäjänä

wp-15367586308574208213719220040236.jpg

Kirjoitusharjoituksia.

Minulla on toisinaan epäuskon hetkiä kielitaitoni kanssa. En ole kyllä paljonkaan oppinut. En ole edennyt lainkaan pitkään aikaan. Viidennellä kerrallakaan en vielä muista tätä merkkiä. Miksei muistini ole parempi? Miksei minulla ole enempää aikaa? Miksen ole tarmokkaampi opiskeluissani?

Toisaalta, kun mietin vuoden takaista tilannetta, minua melkein huvittaa. Kuvittelin oppineeni eri appsien kautta paljon sanastoa ja sanontoja. Kuitenkin jouduin aivan perusilmaisuissani tukeutumaan käännöskoneisiin, kun yritin saada asioita selvitettyä ayin kanssa. Nyt kommunikointiin tarvitaan vain satunnaista vilkaisua sanakirjaan, ja sitäkin yleensä siksi, että haluan itse oppia uusia sanoja.

Ymmärrän puhetta jo oman mittapuuni mukaan paljon. Osaan myös tuottaa puhetta, se vain on järjettömän hidasta, kun yritän miettiä päässäni ensin lauserakenteet ja toonit. Ilman niitä sanomani ei varmasti mene perille, paitsi ehkä ayilleni, joka hyvin osaa jo tulkita ilmaisujani, sekä kiinanopettajalleni, joka päivittäin tulkitsee vastaavia keltanokkien yrityksiä puhua kieltä. Merkkejä osaan virheettömästi kirjoittaa ehkä puolet siitä määrästä, jotka osaan suullisesti. Lukea osaan tietty enemmän merkkejä, koska jotkut pikkuosaset tunnistan nähdessäni. Oman ongelmansa tuottavat merkkiyhdistelmät, joiden merkitys on aivan toinen kuin erikseen kirjoitetuilla karaktääreillä. Saatan tunnistaa ja osaan ääntää molemmat puolikkaat (tai pidemmän yhdistelmän), mutta todellinen käännös jää hämärän peittoon.

Tänään käväisin lasten koululla. Takaisin tullessani koulun portilla oli kiinalainen mies, joka katseli ympärilleen. Hän kysyi minulta jotain kiinaksi puhuen hirvittävän nopeaa vauhtia, mutta sain selville, että mies tiedusteli muutaman korttelin takana olevaa katua. Tunnistin nimen. Yritin hätäisesti neuvoa tietä miettien kuumeisesti sanastoa. Asia saatiin hoidettua kuitenkin niin, että mies sai langan päästä kiinni. Lähdimme kävelemään yhtä matkaa kohti määränpäätä. Hän kysyi, mistä olen kotoisin, ja kerroin olevani Suomesta, Pohjois-Euroopasta (tämä on hyvä tarkennus, sillä harva täällä tietää Euroopan maita paria hassua lukuun ottamatta). Hän itse oli kotoisin naapuriprovinssista, melko läheltä Jii:n työpaikkaa. Mies kysyi kiinan taidostani, sanoin opiskelleeni noin 10 kuukautta, johon hän totesi ääntämiseni olevan todella hyvää. Tiemme erkanivat, kun mies poistui etsimäänsä suuntaan.

Kotona kerroin asiasta ayille. Hän kysyi, oliko mies ihan varmasti kiinalainen. Oli, oli, puhui kamalaa kyytiä ja ääntäminen oli äidinkielenään kiinaa puhuvan kuuloista. Ayi päivitteli, että jo on aikoihin eletty, kiinalainen kysyy neuvoa ulkomaalaiselta! Ja nauroi makeasti päälle. Myöhemmin iltapäivällä kiinanopettajani vahvisti, että näin ne kiinalaiset toimivat – kysyvät neuvoa toiselta maanmieheltään. Suurin osa ulkomaalaisista on kuitenkin pihalla kaikesta, mistä puhutaan. Kuulemma ulkomaillakin kiinalainen eksyessään etsii toisen kiinalaisen neuvonantajakseen tai marssii nöyrästi lähimpään kiinalaisen ravintolan henkilökunnan juttusille: “nin shibushi zhonguoren? Oletteko kiinalainen?”

(Tapauksen ratkaisu: Uskon, että mies oli oikeasti kiinalainen. Hänellä oli kuitenkin niin kiire, että ei ollut aikaa hukattavaksi lähteä väärään suuntaan. Eli kun hätä on suurin, tartutaan lähimpään oljenkorteen. Kuten se vanha tuntematon täti, joka ilman omaa sateensuojaa tuppautui parinsadan metrin matkalle Jii:n sateenvarjon alle kosteassa säässä. Case closed.)

Tonglin vesikaupunki

Viime viikolla Jii reissasi Taiwanissa ja minulla oli – harvinaista kyllä – auto käytössäni. Hoitelin sillä välin asioita, joita ilman omaa (isoa) kaaraa on hankalaa tehdä. Vaikka olinkin tosi kiireinen pari viime viikkoa, päätin silti ottaa autosta kaiken ilon irti ja uhrata yhden päivän pelkästään sivistyäkseni. Nappasin Oo:n ja ayimme kyytiin ja huristelimme puolisentoista tuntia länteen, Tongli guzheniin, eli Tonglin yli tuhat vuotta vanhaan vesikaupunkiin. Ayi ja kuski päivittelivät naureskellen, että kylläpä nyt lähdetään kaus, kun lähempääkin olisi löytynyt vierailemisen arvoisia vesikaupunkeja. Olin kuitenkin lukenut, että Tongli on kaunis paikka ja sitä paitsi siellä ei pitäisi olla järjetöntä määrää turisteja.

Matka kului nopeasti, kun ensin pääsimme pois Shanghain kaupunkialueelta. Ensimmäistä kertaa näin riisipeltoja. Niitä alkoi olla yhä enenevässä määrin kanaalien ja vesialueiden lisääntyessä. Kun navigaattori alkoi näyttää, että pian ollaan perillä, meidän piti yhtäkkiä kääntyä pois isolta tieltä. Minusta tuntui, että olemme kääntymässä jonkun takapihalle tai vähintäänkin keskelle pusikkoa ja riisinviljelykeskittymää. Sinne me kuitenkin menimme ja reitti osoittautui lopulta aivan oikeaksi – vanhaan osaan vesikaupunkia kun ei saanut ajaa autolla, vaan se piti ensin kiertää. Matka kuitenkin pysähtyi, kun jonkun onnettoman lähetin kuorma oli levinnyt pitkin tietä. Kuvassa näkyy miespolon mopedi suoraan edessä pahvilaatikkoineen, joista pari oli tippunut maahan. Tässä hän mihinkään kiirehtimättä kerää sieltä tippuneita mustia pikkunikaleita (joita oli satoja) yksi kerrallaan pois tieltä takaisin hajonneeseen laatikkoon. Kuskimme, joka mieheni mukaan saattaa olla teillä välillä melkoinen kuumakalle, alkoikin ottaa kierroksia kuriirin vatuloinnista. Hän avasi ikkunan ja huuteli otsasuoni pullollaan hävyttömyyksiä miehelle. Kun tämä ei aikonut ottaa onkeensa, kuljettaja nousi ulos autosta, kävi jalallaan potkimassa kappaleita tien sivuun ja soitti jatkuvasti suutaan ukolle. Kun vihdoin pääsimme jatkamaan matkaa, kuski vielä kerran mielenosoituksellisesti pysäytti auton kuorman taakse ja potkaisi reilusti keskellä tietä näkyvää pahvilaatikkoa. Minä nauraa käkätin ääneen takapenkillä koko tilanteelle.

IMG_20180829_093357.jpg

Saavuttuamme paikan päälle ymmärsin, että vanha kaupunki on kokonaan nähtävyysalue ja sinne tulee myös ostaa lippu päästäkseen sisälle. Lysti ei ollut mitään halpaa (kiinalaisittain), sillä kahden aikuisen liput maksoivat euroissa noin kolmekymppiä. Pulitin kuitenkin summan mukisematta, sillä eihän näin kauas nyt turhan takia tultu.

IMG_20180829_095011.jpg

Olin tosi kiitollinen siitä, että ayi oli mukana. Hän hoiti käytännössä Oo:ta, jotta minä sain rauhassa (siis sen rauhan, mitä kolmevuotias äidilleen nyt suo) nuohota paikkoja. Vaikka kulku olikin paikoin hankalaa, rattaat olivat täällä todella tarpeelliset, sillä kävelyä kertyi paljon.

IMG_20180829_100542.jpg

Vesikaupungissa kun ollaan, moni ihminen saa elantonsa tavalla tai toisella kanaaleista. Tämä vanha pariskunta oli ankkuroinut paattinsa keskelle erästä syrjäisempää uomaa. Vanha mies liikutteli keppejä pohjassa, ja mietin, mitä ihmettä hän tekee. Kunnes ymmärsin hetken kuluttua, että tuo harmaa kasa ei olekaan kiviä, vaan simpukoita. Nainen lajitteli roskat pois seasta sitä mukaa, kun mies niitä kyytiin nosteli. Simpukathan elävät pohjassa. En olisi halunnut kyllä tätä laumaa lautaselleni, tiedä mitä kaikkea raskasmetalleja ja muita haitta-aineita sedimenteissä piilee. Osta siis sitä, minkä tiedät turvalliseksi. Kiinassa miltei kaikki sisävesielävät ovat omalla kieltolistallani.

IMG_20180829_100721.jpg

Turistialueella näytti tältä. Vanhanmallisia paatteja, joita sai vuokrata käyttöönsä. Kuten näkyy, alusta ohjataan ja “soudetaan” yhdellä, pitkällä airolla. Kuljettaja hitaasti pyörittäen liikuttaa airoa puolelta toiselle aluksen takana, jolloin se samalla toimii sekä käsikäyttöisenä moottorina että peräsimenä. Yllättävän vauhdikkaasti nämä veneet lipuivat pitkin isoa kanaalia.

IMG_20180829_101310.jpg

Kaupunki oli ihana ja hurmaava. Minulla ja ayilla vain selvästi oli erilainen näkemys siitä, mikä on hienoa ja näkemisen arvoista. Minä olisin viihtynyt vain katsellen nurkkia, ikkunanpokia, arkkitehtuuria, kauniita siltoja, kanaaleja. Mitä tällaisessa paikassa nyt onkaan. Hän ihmetteli haluani kuvata maalista rapistuneita luuukkuja ja paikkoja, joissa ei kuulemma ollut mitään katsomista. Menimme siis yhteistuumin sisätiloihin erilaisiin kotimuseoihin. Olivathan nekin kiinnostavia. Tässä kuvassa on erään rikkaan talon sisäpihan portti.

IMG_20180829_102815_1.jpg

IMG_20180829_102850.jpg

IMG_20180829_104851.jpg

IMG_20180829_105125.jpg

Kiinanopettajani kanssa keskustelimme visiitistäni. Hän kertoi, että talomuseot, joissa vierailimme, ovat olleet valtavan rikkaiden perheiden koteja. Niissä oli usein erikseen miesten ja naisten puoli (makuutilat). Kun taloon tullaan sisälle, sinne ei ole suoraa näköyhteyttä. Ensin saavutaan sisäpihalle. Sen jälkeen on tila, jossa isäntäväki on kestinnyt vieraita ja pitänyt virallisia vastaanottoja. Eri tilat on erotettu toisistaan mielenkiintoisilla ratkaisuilla. Palvelusväki käytti vallan alla olevan kuvan kaltaisia pitkiä käytäviä, ja astuivat sisään siihen liittyviin huoneisiin vain tarvittaessa, jotta isäntäväen ei tarvinnut nähdä arkista aherrusta.

IMG_20180829_111746.jpg

Asunnot olivat upeita taidonnäytteitä käsityöläisyydestä kaikkine koristeineen. Lisäksi ne olivat valtavia. Kaikesta näki, että talon väki on ollut varakasta.

IMG_20180829_112531.jpg

IMG_20180829_113257.jpg

Oo:n lempipuuhia kaupungissa oli kiipeillä kaksikerroksisten rakennusten portaita ylös alas. Kaikkein paras paikka oli kuitenkin talo, jonka seinään oli ikuistettu kissoja. Emme ymmärtäneet, minkä hepulin hän sai rattaissa istuessaan, kun huitoi omalla katillaan talon suuntaan ja huusi minkä ehti, mutta se selvisikin pian. Pitihän nyt kissalle saada kaverit näyttää!

IMG_20180829_114128.jpg

Vanhassa kaupungissa riitti paljon yksityiskohtia tiirattavaksi. Jotkut olivat jopa huvittavia, kuten tämä valvontakameran naamiointitapa. Hyvä, että yrittävät kuitenkin!

IMG_20180829_114154.jpg

Yhden isoimman asunnon perukoilla oli eräänlainen pukuvuokraamo / valokuvaamo. Tangoista roiukkui satakunta vanhanmallista kiinalaista asua, joista sai pientä rahasummaa vastaan vuokrata puvun joko “keisarilliseen kuvaukseen” (alla) tai sitten ihan vain siihen, että se päällään sai sitten tepastella pitkin talon eri paikkoja ja kuvata omassa rauhassa hienoissa ympäristöissä. Yritin ehdottaa Oo:lle pikkukeisariksi pukeutumista (tarjolla oli vaatteita myös lapsille), mutta hän kieltäytyi tiukasti. Ehkä parempi. Sivusta seuraaminen oli mukavampaa.

IMG_20180829_115603.jpg

Ja mikä olisikaan ollut sen rikkaampaa kuin valvava kalalampi kulta-punaisine karppeineen. Ja ne vonkaleet olivat valtavia – jos olin meidän lähipuistomme suomukylkiä ihmetellyt aiemmin, niin ne eivät olleet mitään näihin verrattuina.

IMG_20180829_120824.jpg

Saman altaan yhdellä reunalla oli kummallinen, luonnonkivestä muodostunut luolasto. Sen läpi johti tunneli sekä myöhemmin portaat ylös kallion päällä olevalle huvimajalle. Melkoinen seikkailu pienelle miehelle, ja toki äidillekin!

IMG_20180829_121358.jpg

IMG_20180829_121443.jpg

ptr

Seuraavassa kuvassa on talon oma teatteri. Tämä talokompleksi oli valtava. Ayi kertoi, että rikkain osa väestöstä ei käytännössä koskaan mennyt talojensa ulkopuolelle “rahvaan” sekaan, joten he huvituttivat itseään pihan muurien sisäpuolella. Noiden takana näkyvien valkoisten muurien takana kulkee käytävä näyttämön taakse, josta esiintyjät sitten astuivat lavalle. Mekin kävimme siellä kurkkimassa, Oo otti muutaman veikeän tanssiaskeleen. Ne jotka tuntevat Oo:n touhuja,voivat hyvin kuvitella herran heilumassa hassut ilmeet kasvoillaan.

IMG_20180829_121625.jpg

Jos äiti kulki kierroksensa katse ylhäällä, tämä poika tutki jokaisen maanraon. Tässä ihmetellään mini-mini-muurahaisten käyntiä rappusten sivulta toiselle. Ötökät ovat niin kiinnostavia, mutta samalla Oo pelkää niitä yli kaiken, eikä voi ikinä kuvitellakaan koskevansa yhteenkään otukseen. Viha-rakkaus-suhde?

IMG_20180829_122010.jpg

Päivän päätteeksi (eli lounasaikaan – isompia lapsia piti ehtiä vastaan koulubussille) piti saada murua rinnan alle. Itse sanoin, että nyt voisimme mennä syömään, johon ayi totesi, että haluammeko “chi mian hai chi fan”, eli haluammeko syödä nuudeleita vai riisiä. Päätös on tehtävä joissain tapauksissa jo ennen ruokalaan astumista, sillä kiinalainen lounas koostuu joko nuudelista tai riisistä, ja ruokapaikka valitaan sen mukaisesti. Oo halusi nuudeleita, joten se oli sillä selvä. Pysähdyimme kanaalin varrelle erääseen pikkupaikkaan – jossa sopivasti oli kohdistettu tuulettimet jokaiseen pöytään – ja tilasimme ruoat. Eipä tullut mieleenikään ottaa Oo:lle mukaan ruokailuvälinettä (haarukka), eikä paikalla ollut kuin puikkoja tarjota. Niillä siis mentiin. Sujuihan se niinkin, kun tyyli sai olla vapaa.

IMG_20180829_124109.jpg

Ihana (vähän liian kuuma) päivä. Monta kokemusta rikkaampi. Alla oleva silta on alkuperäinen, vanha kulkuväylä kaupungissa (puuosat tietyesti uusittu useampaan otteeseen). Sen myötä haluan toivottaa kaikille ihanaa viikonloppua!

IMG_20180829_130326.jpg

Touhua ja kiirettä

En ole ehtinyt kirjoittaa kuulumisia aikoihin. Syy, miksi olen ollut kiireinen, selviää alempana, kun kerron siitä lisää. Arki on ollut mukavaa, mutta työntäyteistä. Tähän asti ilma on (muutamia rankkasateisia päiviä lukuun ottamatta) ollut upea ilmanlaatuindeksiä myöten. Eilen ja tänään jälkimmäinen on ensimmäistä kertaa täällä ollessamme kivunnut yli sadan, ja tänään, kun ilma on muutenkin valmiiksi harmaa, tekee olonkin vähintään harmaaksi se tosiseikka, että AQI huitelee 160:ssä.

IMG_20180904_075244.jpg

Vee on jälleen innostunut rakentelemaan palloratoja. Tässä yksi taidonnäyte.

Vee ja Ee ovat jo pitkään olleet innostuneita Super Marion Boo-hahmoista. Kesällä, kun olimme Amerikassa, olimme tilanneet molemmille omat palleroiset Jii:n veljen luokse. Otukset ovat olleet jo monessa menossa mukana. Eräänä päivänä Vee:n kummitus oli kadonnut ja epäilimme sen lähteneen vaihdettujen lakanoiden mukana pesulaan. Soitimme perään ja ilmoitimme tuntomerkit. Seuraavana aamuna ovikello soi. Oo meni avaamaan ovea ja oli todella hämmästynyt, kun käytävällä oli ainoastaan samainen Boo, joka muutama päivä takaperin oli lähtenyt lipettiin. Totesimme, että se oli tylsistynyt elämään neljän seinän sisällä ja lähtenyt tutkimaan kaupunkia – väsyttyään oli päättänyt palata kotiin. Tervetuloa, Boo, ihanaa nähdä jälleen!

IMG_20180904_075350.jpg

Reunion: Boo on jälleen kotona!

Lasten koululla järjestettiin Welcome Back BBQ. Tapahtuma oli todella hauska, mutta ainoa huono puoli oli se, että enemmän tai vähemmän koko ajan satoi. Vee otti tilanteesta kaiken irti ja kavereidensa kanssa juoksivat päätä pahkaa pomppulinnoissa välillä rypien riemusta lattianrajassa. Ainakin liukui hyvin! Ee ja Oo olivat pikku hetken leikkipuistossa, kun sade taukosi tihkuksi. En oikein tiedä, mikä tällaisessa tilanteessa olisi asianmukainen sadevarustus: sateenvarjo on äärimmäisen kömpelö, ja missä tahansa t-paitaa pitkähihaisemmassa tukahtuu hetkessä jonkin sortin lämpöhalvaukseen. Ratkaisu on siis ilmeisesti kastua läpimäräksi ja vaihtaa vaatteet kotona?

IMG_20180825_162919.jpg

Welcome Back Barbecue lasten koululla.

Muutenkin täällä on taas pari kertaa päässyt (rankka)sade yllättämään kaupungilla ollessani: sääennuste ei ole tiennyt sateista tuon taivaallista, joten sateenvarjoakaan ei ole mukana – kun olen lähdössä takaisin, juuri silloin taivas repeää niin, että sata metriä näkyvyyttä on täysin liioiteltua, ja lähimmälle metrolle on matkaa kilometri ja takseja ei mailla halmeilla. Kolmen metrin kävelyn jälkeen olen kuin uitettu koira. Onneksi tosiaan on sentään lämmintä! Sisäinen muistilappu: SE SATEENVARJO!

Ee on selvästi nauttinut iltapäivisin ayimme seurasta. Monesti hän vaatii tätä seuraamaan leikkejään tai touhuamaan jotain yhdessä. Tässä kuvassa rakennellaan yhdessä technic-legoista paloautoa.

IMG_20180904_075555.jpg

Rakentelupuuhissa Ee ja ayi.

Olemme testanneet muutamana päivänä aiempaa tiukempia iltasääntöjä, jotka kirjoitettiin muistutukseksi myös lapulle jääkaapin oveen. Ainakin lapset ovat nukahtaneet nyt ajoissa ja hieman vaivattomammin kuin aiemmin. Jäämme seuraamaan tilannetta.

IMG_20180830_220300.jpg

Oo on väsähtänyt lukuhetkensä päätteeksi lattialle.

Jii oli viime viikon Taiwanissa työmatkalla. Perjantaina vaihdoimme vuoroa, kun hän otti lapset huomiinsa ja minä lähdin viettämään iltaa Shanghain suomalaisten Back to Shanghai -iltaan. Näkymät olivat upeat (eivät näy kuvassa), sillä kattoterassilta pystyi seuraamaan koko keskustan ranta-alueen valoja. Kaikilla muilla osallistujilla taisi olla freeflow-juomaranneke, itse tyydyin ostamaan yhden drinkin ja juomaan vettä. Seuraavana aamuna piti kuitenkin olla kokoustamassa. Ilta venyi kuitenkin hyvien keskustelujen lomassa niin pitkälle, että tulin viimeisellä metrolla kotiin. Se olikin niin tyhjä, että sain vapaasti valita penkkini vaunusta – harvinaista herkkua Shanghaissa.

IMG_20180904_080205-1.jpg

Lähes sata suomalaista verkostoitumassa ja juhlimassa.

Kun lähdön aika koitti, menin hissillä. Ovi avautui, ja keskellä hissiä seisoi tällainen pömpeli. Robotti! Hetken mietin, liitynkö seuraan, mutta tunkeuduin sitten kahden pakistanilaisen miehen kanssa kopin reunoille. Hän (?) oli matkalla neljänteen kerrokseen. Kukaan ei sitä robotille painanut, mutta kun kerros tuli kohdalle, hissi pysähtyi ja toinen miehistä seisoi tiellä, robotti ilmoitti, että hänen pitäisi päästä ohi ja ulos hissistä. Sinne se sitten viiletti. Mitäköhän se mahtoi toimittaa?

IMG_20180901_000642.jpg

Ystävämme robo.

Saimme viime keväänä poistuneelta suomalaisperheeltä lahjoituksena Mersun. Sitä on veivattu paluun jälkeen todella perusteellisesti kaikkien kolmen lapsen toimesta. Oo ajelee sillä itsekseen, mutta Vee ja Ee ajavat mieluiten Boo-rallia (innoituksena kenties Mario Kart?). Ralliin tehdään erilaisia ratoja, sitten Ee istahtaa kyytiin ja nostaa jalat konepellin päälle, Vee työntää ja ohjailee autoa: sitten mennään niin lujaa kuin täällä sisällä vain pääsee – uskalluksesta se nimittäin ei ole kiinni. Yhden radan jouduin jo “tyhmänä äitinä” kieltämään, kun se kiersi pöydän ympäri – olisihan se hauskaa, mutta kulmat ovat niin auttamattoman terävät juuri tyttäreni ohimon tienoilla ja tila kääntyä pieni. Ei nyt vaan sovi. Onneksi ratoja on muitakin. Seinät ovat saattaneet saada “muutaman” kolon koristeikseen, mutta tämä on lastemmekin koti, ja vaikka maksamme lopuksi pakkelointi- ja maalaustöistä. Vee totesi tässä pari päivää sitten, että liekö Mercedestä koskaan pesty, mutta nyt niin pitäisi tehdä. Kylpyhuoneeseen perustettiin pesula. Hän hinkkasi auton joka puolelta huolellisesti rätillä käyttäen aika reilusti astianpesuainetta, hups, suihkutti sen ja oli hakenut kuivaamistarkoitukseen talon (valkoiset!) kylpypyyhkeet. Kun työ oli valmis, Mese oli siis kääritty kolmeen valtavaan pyyhkeeseen ja se lepäsi hellästi lattialla. Kyllä kiiltää!

IMG_20180902_092438.jpg

Autonpesua.

Lasten koulunkäynti on jatkunut edelleen hyvin. Kävin eilen tapaamassa Ee:n opettajaa, joka kertoi pelkkiä positiivisia asioita tytöstä. Huh! Nyt, kun EAL:n (Englanti toisena kielenä) tarjoama tuki alkaa, oletan kielenkin kehittyvän pikku hiljaa. Ihanaa, että Ee on kuitenkin saanut kavereita luokasta, vaikka yhteistä puhuttavaa ei niin vielä olekaan.

Vee:n opettajaa en ole varsinaisen koulun alettua ehtinyt tavata, joten pojan tilanteesta minulla ei ole oikeastaan tietoa. Vee:ltä itseltään kun ei juurikaan saa mitään irti. Löysin kuitenkin repusta tällaisen lappusen eilen koulupäivän jälkeen, mikä ilahdutti kovasti. Luin ääneen pätkän kerrallaan Vee:lle, ja hän osasi kääntää sen suomeksi! Vau! Alku aina hankalaa, lopussa – tai jo ehkä välimaastossakin – kiitos seisoo!

IMG_20180902_184502.jpg

Open viesti Vee:lle.

Mutta se, mikä minut on todellakin pitänyt kiireisenä, on alkava lukukausi Suomi-koulussa. Koulu alkaa lauantaina ja minä olen tähän mennessä kirjoittanut kirjeitä vanhemmille ja opettajille, tehnyt lukujärjestykset kaikille, päivittänyt oppaita, tilannut koulukirjoja, pohtinut teemoja, muodostanut ryhmiä, perehdyttänyt opettajia ja kokoustanut yhtäällä ja toisaalla. En ole laskenut tarkemmin, mutta ennen, kuin olen minuuttiakaan käyttänyt oman opetusryhmäni tuntien suunnitteluun, olen kaikkiin hallinnollisiin tehtäviin saanut uppoamaan useampia kymmeniä työtunteja. Aloitin siis uutena johtavana opettajana.  Se tarkoittaa, että pienessä yhteisössämme olen puoliksi rehtori – tai jotain sinne suuntaan ja puoliksi opettaja. 50 oppilaan koulu on jo oppilasmäärältään isompi kuin se, jota itse aikoinaan kävin ensimmäisestä kuudenteen luokkaan. Oppilaiden ikäjakauma tosin on tällä hetkellä 3–12 vuotta, joten touhua on ja touhuajaa on monenlaista. Tänä syksynä itse opetan 8- ja 9-vuotiaita, jotka ovatkin sitten jo roimasti eri aaltopituudella kuin viime vuonna opettamani viisivuotiaat. Mielenkiinnolla odotan, miltä asiat näyttävät, kun saadaan lukukausi käyntiin, ja samalla hallinnollinen puoli tasaantuu normaaliin. Joka tapauksessa tällä hetkellä porukkamme on niin mahtavaa, että ei tästä huonoa voi tulla!

IMG_20180828_172454.jpg

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen terveiset meille takavuosilta.

Kaikkea kiinalaista III

Kiinalaisuuksien sarja saa jälleen jatko-osan. Pahoitteluni, mikäli joukossa on jo aiemmin esitettyjä asioita (tai jopa kuvia). Muistini kyky palata asioihin on järkyttävän lyhyt.

Voitte vain kuvitella, minkälaisiin kuormiin täällä kerta toisensa jälkeen törmää. Seuraava kuva on aika lailla lievästä päästä, mutta hauska kuitenkin. Romumetallia koko kasa tarjolla. Ei sillä kiinnityksellä niin väliä, eiköhän nuo tangot muutenkin luikertele toistensa lomassa. Vai?

img_20180526_1853532067851026.jpg

Romumetallia. Ei kai kuormaa ole tarpeen millään kiinnittää?

Joku hortonomi tämän minulle varmaankin osaisi selittää. Joka tapauksessa puistoon on mitä ilmeisimmin istutettu uusia – ei aivan nuoria – puita. Tällaisia runkoja. Sitten niiden ylle on viritetty verkko. Kapistus ei kuitenkaan peitä koko puuta, eikä se tarjoa siten suojaa tai varjoa kaikkialta. No, ei kai kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

IMG_20180812_153417.jpg

Uusi runko ja verkko päällä.

Kotimme lähistöllä on aivan valtavasti tietöitä. Ilmeisesti asia koskee yläilmoissa killuvien sähköjohtojen putkittamista maanpinnan alapuolelle. 500 metrin matka esimerkiksi lasten koululle on melkoisen kamala kävellä, välillä on pakko puikkelehtia jopa tien puolella, kun muualta ei pääse.

IMG_20180823_104449.jpg

Tietöitä.

Eräs hyvä puoli asiassa on, että yleensä tällaiset saadaan täällä päin palloa melko nopeasti valmiiksi, toisin kuin kokemukseni mukaan Suomessa. Kiinassa tosin ei ole samanlaista “toimistoaikaa”, joten valmista saadaan siksi aika paljon sukkelammin. Tiedättekö, mikä muu on sukkelaa? Roskaaminen. Alla oleva kuoppa ei ole kovin vanha, mutta se on sitäkin näppärämpi jätepiste. Kävele vain ohi ja nakkaa tänne!

IMG_20180816_123835.jpg

Tietyömaa? Kaatopaikka?

Kerta toisensa jälkeen minua huvittavat nämä kaverukset. Mikä pankki Suomessa, ihan vakavasti puhuttuna, sijoittaisi etuovelleen tällaiset kaverukset brändäämään puljua? Tervetuloa asioimaan! Meiltä saatu laina on aina söpö!

IMG_20180820_095928.jpg

Pankkimainokset, joita Oo käy ihmettelemässä.

Taisin joskus aiemmin kirjoittaa näistä “leijonista”, jotka pareittain vartioivat portinpieliä. Eivät ne olleetkaan leijonia. Ne ovat petoja. Ja esimerkiksi tuo pallo, joka otuksen jalan alla piileskelee, ei ole pallo, vaan vallan merkki. Älä astu sisään, tai sinulle käy huonosti! Äskeisiä söpöläisiä useammin nämä pedot (ja isommassa koossa) on sijoitettu pankin tai jonkin muun arvovaltaisen laitoksen pääovien molemmin puolin.

IMG_20180820_100804.jpg

Oo tutkii toista portinvartijaa.

Tämä kuva ei ole mitenkään hauska. Ehkä mielenkiintoinen siksi, että siinä on poikkeuksellisen vähän autoja. Kyseessä on Shanghain halkova kehätie (Middle Ring Road). Tämä on ihan vain esittelemässä paikallisia maisemia.

IMG_20180822_103121.jpg

Kehätien väljää liikennettä.

Alla on koira. (Kysyin omistajalta, saanko ottaa kuvan.) Kyllä, se on keskikaupungilla, eikä sille ole minkäänlaista hihnaa. Koira oli menossa väärään suuntaan, jolloin omistaja potkaisi sitä. (!) Ei kovaa, mutta joka tapauksessa. Tällä koiralla on sentään vain häntä sateenkaaren väreissä, ei koko turkki. Näytin kuvan kotona Oo:lle, jolloin ayi kommentoi, että sen häntä on tosi kaunis! No, niin kai. Mutta kuka laittaa koiralleen tällaisen hännän, vaikka se olisikin esteettisesti hieno? Esteettisellä ja eettisellä on kaiketi edelleen eri merkitys. Kiinalaisten käsitys eläimistä ja niiden asemasta on ilmeisesti muutenkin vain niin erilainen.

IMG_20180823_094911.jpg

Sateenkaarihäntähaukku.

Samaa otusta tuli ihailemaan muitakin ihmisiä, joista yhdellä miehellä oli tällainen punottu lapsen kantoreppu. Kannettavan pikkuiset jalat sujahtavat tuonne alapuolella näkyvään putkiosaan. En ole ihan varma, mutta laittaisin melkein pääni pantiksi, ettei sen ergonomia ole ihan samaa luokkaa kuin aikanaan omien lasteni kanssa käyttämä kankainen kantoväline. Tällainen tosin voi idealtaan olla vaikka kuinka vanha. En ole koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa.

IMG_20180823_095021.jpg

Punottu kantoreppu.

Jatkoa luvassa jälleen seuraavassa kiinalaiskirjoituksessa. Heippa!