Hetkinä, jolloin elämä tuntuu tasaiselta ja samanlaiselta joka päivä, yllätykset kurkistelevat kulman takaa. Näin ystäväni kodin seinällä öljyvärein ikuistetut Shanghain pilvenpiirtäjät ja ihastuin maalaukseen. Työ oli kuulemma hankittu “Painter street”-nimisestä paikasta ja siitä lähtien olen halunnut vierailla siellä. Kyseessä on joskus ollut ihan oikea pikku kuja, jossa maalarit ovat kojuistaan kaupitelleet joko erinomaisia kopioita maailmankuuluista teoksista, itse maalaamiaan töitä tai “maalaritehtailla” muualla Kiinassa tuotettuja teoksia. En ollut koskaan ennen kuullut tästä paikasta, mutta vierailemaan sinne oli päästävä.

Katu oli muuttunut moderniksi kerrostaloksi, mutta kyltti “Painter street” oven yläpuolella antoi kuitenkin ilmi, että olin oikeassa paikassa. Ensivaikutelma oli kuin olisin kävellyt sisään taidegalleriaan – myydäänkö täällä enää mitään, hmm, tavallista? Sisällä oli kolkko tunnelma ja jokunen lasiseinin varustettu koppi ammotti tyhjyyttään. Missä olivat kaikki ihmiset? Missä kaikki elämänmakuinen taide? Käännyin kulman takaa ensimmäiseen liikkeeseen, jossa oli selvästi öljyvärein maalattuja töitä (ja ihmisiä sisällä). Ystävällinen, englantia puhuva nainen kyseli, mitä etsin, vastasin englanniksi. Aikani katseltuani tauluja kysyin hintaa kiinaksi. Kolme paikalla olijaa – mies ja kaksi naista – innostuivat kovasti, kun ymmärsivät, että osaan kommunikoida heidän kanssaan, heidän kielellään. Aloitimme pitkät keskustelut, joiden aikana ymmärsin, että mies on jollakin tavalla tunnettu taidemaalari nimeltä Chen Huaping, ja hänen oma tuotantonsa perustuu pääasiassa Shanghain rakennuksiin ja lähistön vesikaupunkeihin sekä maalaismaisemiin – kaupungin moniin kasvoihin. Naiset taas olivat miehen “oppipoikia” – molemmat shanghailaisia, selvästi keskiluokan jäseniä, joiden omat lapset ovat jo aikuisia.

 

Kerroin, että oma mummuni oli ammatiltaan posliinimaalarimestari ja pidän itsekin käsillä tekemisestä, piirtämisestä ja maalaamisesta. Sain kutsun yläkertaan tutustumaan taiteilijan ateljeehen. Toinen naisista jäi alakertaan päivystämään kaupalle ja me muut jatkoimme jutustelua ateljeen puolella. Tee laitettiin heti hautumaan pannuun ja kuuntelimme sen valmistuessa naisen harjoittamaa runonlausuntaa (äkkinopea selitys tähän väliin: yleensä taustalla on rauhallista musiikkia ja hyvän runonlausujan lausuminen kuulostaa itsessään musiikilta ja sanat toisiinsa sidotuilta, tässä esimerkki) herra taiteilijan polttaessa samalla hitaasti savuketta. Tunnelma oli kuin elokuvassa.

Sain kutsun liittyä toistekin heidän seuraansa, kun he tekevät maalausretkiä. Kuulemma olisin myös tervetullut oppimaan maalaustekniikoita. Runonlausujanainen kutsui minut kotiinsa valmistamaan kiinalaista ruokaa ja samalla voisin opettaa hänelle parempaa englantia, sillä sitä tarvitaan, koska hänen poikansa on opiskellut ja on nyt töissä Yhdysvalloissa. Lopuksi nainen nosti kasuaalisti selfiekepin käsilaukustaan (kenelläpä meistä ei pienen laukun varustukseen sellaista kuuluisi) ja halusi meistä kolmesta yhteiskuvan.

Lähdettyäni hän laittoi vielä perääni viestin: me kaikki pidimme sinusta kovasti. Toivon, että meistä tulee hyviä ystäviä.

Kiina… Voi sinua.