Kirjoitin äsken jäähyväiskorttia yhdelle raamiksemme naisista, joka muuttaa kesän korvilla Myanmariin. Silloin muistin, että en ole liki puoleentoista vuoteen sanonut hyvästejä kenellekään läheiselle ihmiselle. Puolen vuoden kuluttua hyvästelen seuraavan minulle tärkeän ihmisen. Ee sanoo kohta myös heipat kahdelle hyvälle ystävälleen. Joulun korvilla Vee:n läheinen ystävä palaa Suomeen. Miksi kaikki lähtevät? Yhtäkkiä minunkin tekisi mieleni pakata tavarat ja lähteä näiden muuttolintujen mukana. Mutta toisaalta kaikkihan on hyvin täällä. Tämä kevät on tosin ollut monessa suhteessa kaksijakoinen, sillä henkisesti ja ajallisesti se on ottanut paljon, mutta on se samalla myös antanut suuresti. Finnairin sovellus ilmoittaa, että lähtöön ei ole enää pitkälti. Kesäloma Suomessa kuulostaa juuri nyt ihanan houkuttelevalta. Vaikka täällä on (vihdoin) ollut 30 astetta lämpöä ja rakastan sitä, on aivan se ja sama, vaikka Suomessa sataisi räntää vaakasuorana – minä tulen ja nautin lainehtivista viljapelloista, vaaleista koivunrungoista, sinisestä taivaasta ja niittykukista. Voi olla, että se Suomi, johon sitten joskus lopullisesti palaan, ei ole sama, josta lähdin, mutta toistaiseksi haluan nauttia tästä hattaraisesta kuvajaisestani. Kesäloma, tule.

Ps. Pahoitteluni, että en ole pitänyt yhteyttä.