Ennen lapsia minulla oli monenlaisia kuvitelmia itsestäni äitinä ja kasvattajana. Pääosa niistä on ehtinyt näiden kohta kahdeksan (oikeasti, niinkö monen jo?) vuoden aikana hajota atomeiksi. Ajatukset ovat kohdanneet pystysuoran seinän ihan vain jo sen takia, että lapseni ovat osoittautuneet luonteiltaan ja temperamenteiltaan hyvin erilaisiksi niiden hattaranmallisten haaveideni suhteen. Ja mitä enemmän lapsia perheeseemme on tullut, sitä enemmän olen saanut muuttaa käsitystäni siitä, miten asiat tulisi hoitaa.

Olen saanut päivittäin kohdata oman riittämättömyyteni. Vanha tuttu, kaikkiin tilanteisiin käypä hokema ”riität juuri tuollaisena” – joka varmasti on ihan totta – ei silti pyyhi pois arjen kokemuksia, joissa halu tehdä, ottaa vastaan toinen ihminen ja olla läsnä ei kohtaa todellisuutta. Riittämättömänäkin, tai ehkä ennemmin voisin sanoa, että keskeneräisenä, uskon, että lapsistani voi kasvaa tasapainoisia ihmisiä. Otan vastuun silti kaikesta, mitä olen valinnut tehdä ja valinnut samalla olla tekemättä. Tasapaino sen välillä, mikä on tervettä itsekkyyttä ihan jo mielenterveyden kannalta ja mikä taas omista tavallisen ihmisen himoista kumpuavaa, on toisinaan häilyvä. Viime aikoina olen huomannut usein luisuvani jälkimmäiseen.

Kasvatus myös kasvattaa. Armosta olen saanut kasvaa näiden kahdeksan vuoden aikana itsekin. Tiedän, että tämä on kamala asia lapsettoman (lapsia toivovan) ihmisen kuulla, mutta aion sanoa sen silti: suurin kasvattajani elämäni koulussa ovat olleet lapset. Ilman heitä olisin todella erilainen ihminen. Luulisin pystyväni kaikkeen, hallitsevani omaa elämääni ja vähän muidenkin. Edes aviopuoliso ei hio kulmiani niin paljon kuin jälkikasvuni. Aiemmin kuvittelin olevani viilipytty. En kuvittele enää: nämä pienet ihmiset saattavat saada sappeni kiehumaan nollasta sataan kolmessa sekunnissa (joskus aivan mitättömistä asioista). Tiedän, että jokaiselle perheelle annetaan juuri ne lapset, jotka heidän kuuluukin kasvattaa. Minulle on annettu tällainen paketti. Ja, oh boy, ennen lapsia en varmasti olisi edes ajatuksen tasolla selvinnyt tästä. Jumalan armosta olen nyt tässä, edelleen hengitän. (Älä käsitä väärin, joukossa on myös iloisia ja kivoja hetkiä. Ei kaikki ole aina niin kamalaa.) Vaikka tämä on haastava, pitkä, useamman vuoden kestävä prosessi, olen varma, että tämä koulu on varsinkin oman itseni kannalta loistava.

Mutta miten tästä koulusta valmistumista mitataan? Sillä, miten lapset käyttäytyvät? Miten he selviävät elämässä? Entä, jos kaikille ei startissa olekaan annettu samanlaisia kappaleita työstää? Tai työstäjällä ei ole alun alkaenkaan annettu minkäänlaisia työkaluja ja eväitä? Mitä, jos lapsesi valitsevat elämänsä aikana polkuja, jotka eivät miellytä sinua tai jotka eivät ole ”yhteiskuntakelpoisia”?

Toisinaan en vain ymmärrä, miten kukaan voi selvitä kasvatustehtävästään ilman Jumalaa. Tai ehkä vielä siitä selviää, mutta sitten myöhemmin kasvatuksen tuloksesta. Onneksi minä vastaan työstäni korkeammalle taholle, en vain itselleni, puolisolleni tai lapsilleni (tai yhteiskunnalle?). En ole vastuussa tästä yksin. Tietyllä tavalla voisin sanoa, että minulla on moraalinen velvoite tehdä työni kykyjeni mukaan moitteettomasti. Teen siis parhaani, mutta niin kuin yllä yritin sanoa, eihän se meistä vanhemmista tai hyvästä tahdostamme aina ole kiinni. Mutta. Jos jokin menee itselläni pieleen, minua varten on varattu armo. Jos olenkin joskus keskeneräinen ja riittämätön, niin Jumalan armo on sitäkin suurempi. Myös lapsilleni. Minä teen osani, otan vastuun, mutta viidentoista vuoden päästä aktiivisin työni on taputeltu, eikä minulla ole kristallipalloa, josta näkisin lasteni tiet – tai edes omaani.

Mutta siirrytäänpä pohdinnoista tähän hetkeen ja arkeen. Viime aikoina olen ollut liian laiska katkaisemaan tiettyjä kierteitä lasten käytöksessä, vedonnut väsymykseeni (usein täysin todelliseen) tai siihen, että ehtiihän sitä myöhemmin. Lapset kuitenkin tarvitsevat selkeitä malleja. Ostin vuosi vai pari sitten kirjan nimeltä ”Isän ja äidin käsikirja”, joka on siitä asti maannut hyllyssämme. Tässä joku ilta takaperin tartuin kirjaan, jos vaikka saisin jotain hyvää vinkkiä kasvatusasioihin. Jotkut ehdotukset olivat hyviä, toiset eivät meidän perheeseemme sopineet, mutta joka tapauksessa sain hyvät potkut tarttua itseäni niskasta. Hyvänen aika! Minähän olen aikuinen ihminen ja vastuussa tästä paletista! (Joku voisi kysyä, eikö Jii ole myös, mutta varsinkin arkena hän on hyvin lyhyen aikaa päivästä paikalla silloin, kun lapset ovat hereillä, joten heimopäällikön vastuu tässä tapauksessa ihan oikeasti on minulla.) Joten muutaman päivän ajan olen ottanut käyttöön (tosi) luja ja lempeä -linjan. Jo kahdessa päivässä huomasin selvää muutosta koko kodin ilmapiirissä. Koko komeuden pääoivallus oli, että lapset oikeasti tarvitsevat johdonmukaisen komentajan, joka ei anna yhtään siimaa takaisin silloin, kun päätös asiasta on tehty. Kun joustaa, he oppivat, että aikuisen sana ei pidä. Tällöin lapset yrittävät manipuloida vanhempaansa ja joka kerralla kokeilevat siirtää rajaa kauemmas alun perin aiotusta. Teemana onkin ollut, että valinnoilla ja teoilla on seurauksensa.

Uskomatonta. Olin oikeasti luullut olevani vanhempi, joka ne kuuluisat rajat pitää. Tämän pienen jakson perusteella en näköjään ollutkaan. Vaikka välikohtaukset, eli rajojen tiukka vetäminen, ovat todellakin vieneet energiaa, jokainen päivä on yöpuun aikaan osoittautunut kuitenkin mielialaltaan paremmaksi kuin aiemmat, eli laskutoimitusten jälkeen viivan alle jopa jää energiaa. Kaikella rakkaudella, meidän mussukkamme eivät ole olleet mitään valmiita kappaleita, vaan hyvin, hyvin, HYVIN raakoja malleja. Ja kamalan kulmikkaita kaiken lisäksi. Lasten temperamentit (ja niiden yhteensopivuudet) ovat haastavia, eivätkä vain minun mielestäni. Kyseisiä kulmia on hiottu hiki hatussa monta vuotta, eikä loppua näy. Mutta olen varma siitä, että jos nyt ei ihan hovikelpoisia, niin ainakin tavallisia, hyvin käyttäytyviä aikuisia näistä on mahdollista muokata.

Hankalinta tässä on se, että sukupolvesta toiseen lapset oppivat mallista vanhemmiltaan, halusivat he sitä tai eivät. (Oletko koskaan miettinyt, mitä asioita tavoissasi toimia on peräisin vanhemmiltasi?) Sen takia minunkin on omaan vanhemmuuteeni ja käytökseeni kiinnitettävä erityistä huomiota, jotta minä itse olisin se ihminen, jollaiseksi haluan myös lasteni tulevan. Sanat eivät merkitse, vaan teot! Jos saisin toivoa, heistä tulisi puolisoaan kunnioittavia, kiitollisia, suoraselkäisiä, eli arvojensa takana seisovia ihmisiä, jotka auttavat lähimmäistään rahoillaan ja aikaansa antamalla. Ja tietysti, että heillä olisi persoonallinen suhde “yläkertaan”, niin kuin suomalainen asian ilmaisee. Muunkaltainen menestys on sivuseikka. No, siinä onkin jo aika monta toivetta pienelle ihmiselle. Haluaisin, että vielä aikuisenakin he saisivat muistaa, että tällainen se äitikin oli. Siinäpähän onkin sitten mallintamista! Jätetään siis Jumalan kämmenelle ja ollaan itse proaktiivisia: I’ll do my part and God will take care of the rest. Aamen ja plottis.