Lasaretissa

*Liiallisen henkilökohtaisen informaation varoitus. Lopeta lukeminen jo alkuunsa, jos et halua kuulla yksityiskohdista. Kohta puhutaan nielurisaleikkauksesta.* Olen teini-ikäisestä asti kärsinyt satunnaisesta halitoosista, eli pahanhajuisesta hengityksestä, sillä nielurisani keräävät uumeniinsa ruoantähteitä. Tähteet yhdessä bakteerien kanssa muuntautuvat sellaisiksi järjettömän pahan hajuisiksi kokkareiksi, jotka aikanaan kakomalla nousevat ylös kurkusta. Pari viikkoa sitten en enää jaksanut hengitykseni kanssa, kun olin jo kuukauden verran maistellut ja haistellut tilannetta suussani. Viimeinen niitti oli, kun Vee aamulla hampaat pestyäni valitti, että hengitykseni haisee metrin päähän: “äiti, voitko mennä kauemmas”. Kyseessä on toki herkkänenäisen pojan hajuaisti, mutta ongelma oli silti olemassa. Marssin ENT-vastaanotolle (korva-, nenä- ja kurkkulääkäri) ja vuodatin hollantilaiselle naislääkärille ongelmani. Hän selvitti, että voin joko elää asian kanssa loppuikäni, tai vaihtoehtona on leikkaus. Olen jo Suomessa selvittänyt asiaa, mutta risani ovat kuulemma niin pienet, että poistoon ei olisi ollut perustetta. ENT-lääkäri tutki hetken nieluani ja totesi, ettei näe ainoatakaan “kiveä”, mutta uskoo minua, sillä peitteet olivat isoja. Varasimme siis leikkausajan tälle päivälle, eli parin viikon päähän tapaamisesta. Seuraavien päivien aikana suuhuni nousi pari valtavaa, kiinteää palaa, jotka vähän helpottivat tilannetta – ehkä ronkkiminen vastaanotolla auttoi. Jotkut ihmisethän pystyvät niitä itsekin poistamaan nieluaan tökkimällä, mutta minulla ne eivät lainkaan näy, eivätkä näyt nähtävästi edes spesialistille. Siksi kokkareiden omatoimipoisto ei tule kysymykseen minun risoistani.

Saavuin Shanghai United Family Hospital -sairaalalle aamuseitsemältä. Etukäteismietintöni siitä, minkälainen taso huoneissa olisi, saivat äkkiä kyytiä. Huone oli kuin mistä tahansa suomalaisesta sairaalasta. (Tai en kyllä muista nähneeni samankaltaisia nojatuoleja potilashuoneissa kotimaassa.) Ja kaiken lisäksi privaatti – ehkä korvatulppia ei sittenkään tarvita ensi yönä. Koska yö oli paastottu leikkausta varten, en saanut kipulääkettä oraalisti. Sieltä toisesta päästä sisään siis. Tiedänpähän nyt, miksi lapsemme eivät ole kokeneet kuumelääkkeiden antamista menneisyydessä kovin mieluisana toimenpiteenä. Kanyyli vielä ja sitten vähän lepoa ennen operaatiota.

img_20180315_0657021418916104.jpg

Minun residenssini.

Eri hoitajat kävivät vuoron perään esittäytymässä, samoin anestesialääkärit, ja näin vielä ennen leikkausta tämän ENT-kirurgiaan erikoistuneen lääkärini, joka kävi tervehtimässä minua huoneessani töihin tullessaan. Joka ikinen tapaamani henkilö varmistui nimestäni ja syntymäajastani. Etteivät sitten vain operoi väärää ihmistä. Joka ikinen täällä tapaamani ihminen on ollut todella ystävällinen ja sillä lailla sopivasti jutusteleva. Ovat selvästi oikeassa paikassa töissä.

img_20180315_221229392466893.jpg

Elintoiminnot normaalit. Kohta mennään!

Puin annetun kietaisumallisen leikkauskaapuni väärin päin. En kuulemma ole ensimmäinen, joka sitä oli yrittänyt pukea sitä kuin takkia, vaikka essu kuvaa vaatetta paremmin. Enkä ole koskaan aiemmin ollut leikkauspöydällä, enkä siksi siis saanut ennen anestesiaa. Tietysti mietin, miltä se mahtaa tuntua. Salissa sain lisää antureita, lämpimät pyyhkeet päälleni sekä jotain rauhoittavaa suoneen, mikä vähän pyöritti päässä. Sen jälkeen muistan anestesialääkärin näyttäneen putkiloa, jonka sanoi tuntuvan vähän kylmältä ja minun nukahtavan sen jälkeen. En muista sen jälkeisestä ajasta mitään.

Heräsin tarkkailuhuoneessa, kun hoitaja kutsui minua nimeltä. Oli kuin joku olisi tullut herättämään aamulla pitkien unien jälkeen. Olo oli hyvä ja raukea. Kysyin heräämön tädiltä kelloa, se oli 10.30. Olin ollut puolitoista tuntia täysin pihalla kaikesta. Kuulin sivukorvalla hoitajien juttelusta, että sain tässä välissä pienen määrän morfiinia suoneeni. Sen jälkeen olo oli vielä mukavampi. Kattoon oli kiinnitetty metallisia tähtiä. Mietin Jumalan Abrahamille antamaa lupausta. Ja nyt minä olin tässä! Vähän nielu karheana, mutta tässä kuitenkin!

Myöhemmin omassa huoneessani lääkärini tuli tervehtimään minua. Operaatio oli kuulemma sujunut erittäin hyvin ja hän oli saanut kaiken pois, mitä poistaa piti – ihan viimeiseen asti kaikkea ei leikattu, sillä toipuminen on sillä tavoin nopeampaa ja kivuttomampaa. Eikä minulla ole ollut taipumusta angiinaan, mikä taas puoltaisi kaiken tavaran poistoa. Niin kuin jo aiemmin mainitsin, risani ovat pienet, mutta ilmeisesti melkoisen sokkeloiset. Lääkäri oli nimittäin havainnut taskuissa muhimassa jos jonkinlaista möhnäkertymää. Leikkauksen tarve oli todellinen. Vaikkakaan ei ainakaan akuutisti fyysinen, niin joka tapauksessa sosiaalinen.

Olin kuullut kaikki pelottelut lähipiirini kokemuksista siitä, miten nieleminen on kamalaa ja jäätelöä kiinteämpää ei operoitu pysty syömään pariin päivään. Lääkärini kuitenkin kehotti syömään muutakin, sillä nieleminen, vaikkakin tuntuu kurjalta, kuntouttaa leikattua aluetta. Olen tällä hetkellä “cold, soft diet” -ruokavaliolla. Kaikkea voi siis syödä, mutta pitää odottaa, että ruoka on viilennyt. Siksi pitää vähän miettiä, mitä menusta tilaa. Kaikki ruoka ei ole kovin hyvää kylmänä. Ensimmäinen kiinteä syömäni ruoka oli lohisalaatti lounaalla. Maku oli kohdillaan. Tuntuihan se nyt vähän ikävältä, mutta sorkke vaan, ei ole lähimainkaan verrattavissa synnytyskipuihin (olen pullauttanut lapseni maailmaan ilman kivunlievittäjiä, tosin ihan omasta tahdostani). Toisaalta täällä lääkityskin on ollut kohdillaan , mikä on aamun jälkeen tarkoittanut enää pelkkää parasetamolia, ja olen juonut varmaankin kolme litraa jäävettä sekä syönyt eväikseni mukaan otetut kolme mehujäätä. Kieltämättä ne helpottavat kummallista tunnetta kurkussa.

Kohta kolmetoista tuntia sitten sain horrostavat aineet suoraan suoneeni salissa. Olen katsonut elokuvan, jossa ruoditaan parisuhdetta elämän ruuhkavuosina ja ystäväpariskunnan pettämiskohun keskellä (mikä muuten antoi taas hyvää perspektiiviä omaan parisuhteeseen ja perhe-elämään). Olen ratkonut ristikoita. Lukenut Meidän Perhe -lehdestä täydellisen reseptin Jääkahviin ja Uusi Tie -lehdestä eri Koreoiden kristillisestä kentästä. Olen lukenut Raamattua. Olen rukoillut. Olen nauttinut siitä, miten voin vain olla ja vastata omasta itsestäni. En ole varmaankaan päästäni ihan terve, mutta kyllä tällainen pikkuinen sairaalakeikka menee äiti-ihmisellä ihan lomasta. Vähän sadistisella tavalla jopa nautin täällä olostani. Pitäisiköhän keksiä kohta joku uusi operaatio? Vai saisinkohan itseäni niskasta kiinni ja joku kerta vain ilmoittaisin perheelleni, että hei hei, minä tulen vasta huomenna kotiin – ja lähtisin tutkimaan Kiinaa.

img_20180315_114323651343925.jpg

Mitä tänään syötäisiin?

img_20180315_1228231327201234.jpg

Toteutunut annos. Kulhossa on herkullista sienikeittoa. Yllä lohisalaatti. Alhaalla mehu ja smoothie. Oikealla joku lihapiirakan tapainen märkä leipä, jossa oli bolognesekastiketta sisällä.

img_20180315_2045591415891728.jpg

Meidän Perhe tarjosi reseptin ihan kotiin asti vietäväksi. Otin talteen.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s