Sata hetkeä

Hei. Olen ollut olevinani hirmu kiireinen. Tuntuu, etten ehdi edes tehdä kiinan läksyjä aina seuraavaa oppituntia varten. Minä nimittäin olen kiireinen kotiäiti: rakennan legoja, teen junaratoja, askartelen, piirrän, maalaan, muovailen, pelaan lautapelejä, autan läksyissä, käyn kaupassa. Toisaalta se on juuri sitä, mitä toivoinkin tänne muuttamisen tuovan tullessaan. Silti tuntuu välillä, että olenko tarpeeksi lasten kanssa. Kolmelle on vaikea kuitenkin olla kaikkea – eikä onneksi tarvitsekaan tai voikaan olla. Viime viikon arkipäivät Jii oli työmatkalla Suomessa. Tällä viikolla Thaimaassa. Pari viikkoa, ja taas rakkaani lentää viikon arkipäiviksi pois Suomeen. Ihmeellistä, mutta tämä ei ole ollutkaan niin rankkaa, kuin etukäteen kuvittelin. Vee on poissa kotoa 7.30–15.20 ja ayi auttaa arjen pyörittämisessä 9–17. Kamalaa sanoa, mutta nämä aikaikkunat jättävät onneksi tilaa myös sille, että otan välillä pesäeroa perheestäni. Perjantaisin olen vakituisesti puoli päivää pienryhmässä (raamiksessa) ja keskellä viikkoja otan pieniä spurtteja silloin tällöin.

En ymmärrä, miten aika suorastaan juoksee: olenko todella ollut täällä jo yli kaksi kuukautta? Toisaalta myös tuntuu siltä, että olenko todella ollut vasta kaksi kuukautta. Ee on alkanut potea jonkinlaista koti-ikävää, joka ilmenee jokapäiväisinä kyselyinä siitä, koska me muutamme takaisin Suomeen. “Äiti, onks nyt enää se kaks vuotta?” “Sitten ku me mennään takas, niin sopiiks äiti, et nää Ryhmä Haut menis laukussa, mut ei mua haittaa, jos vahtitorni laitetaan muuttokuormaan.” Ei, vielä on melkein kolme. Joo, hyvä ajatus, mutta mietitään sitä sitten lähempänä. En ymmärrä sitäkään, kun Jii laski tässä joku päivä sitten, että jouluun on enää seitsemän viikkoa, ja nyt jo siis alle sen. Kävin tänään Ikeassa, siellä kaivettiin joulukoristeita esille. Hetkinen, tuliko täällä edes syksy vielä?

Vee:llä oli pari viikkoa sitten hauska koulun massatapahtuma: kansainväliset ruokamessut, eli International Food Fair (IFF). Sama, joka puoluekokouksen takia jouduttiin siirtämään yhdellä viikonlopulla eteenpäin. Kun päivä koitti, siirto ei paljon harmittanut, sillä kuten yllä olevasta kuvasta on havaittavissa, ilma oli mitä mainioin. Suomen pöydässä oli tarjolla ruisnappeja porotäytteellä (kuten askartelemastani kyltistä näkee) ja munavoilla, lohikeittoa, mustikkapiirakkaa, kaurakeksejä, kahvia sekä Marianneja, muumitikkareita ja lakupatukoita. Kaikkea sai etukäteen ostettuja kuponkeja vastaan. Tilaisuuden tuotto meni oppilaiden virkistystoimintaan ja hyväntekeväisyyteen, ja kulujen jälkeen päivästä jäi näihin kahteen noin 100 000 yuania, mikä vastaa karkeasti 13 000 euroa. Huikea summa! Meidän perheemme panos oli valmistaa lohikeittoa (minä), laittaa koju pystyyn aamulla (Jii, Ee ja Vee), myydä ja markkinoida päivän aikana (minä), korjata jäljet (minä) ja syödä koko rahan edestä hävyttömän hyviä ruokia. Lempikojuni oli Korea, pitää selvästi alkaa tähystää lähistöltä korealaisia ravintoloita.

img_20171101_2229331208307779.jpg

Giving Tree -joulukassit vähävaraisille kiinalaislapsille.

 

Joskus rakkaus on todellakin näkyviä asioita. Olemme lasten kanssa osallistuneet Suomessa Operaatio Joulun Lapsen toimintaan (johon muuten vieläkin ehtii osallistua, hop hop!). Vee:n koulu järjesti täällä vastaavan keräyksen Giving Tree -lahjakassien muodossa. Olen sitä mieltä, että lasten on hyvä oppia antamaan muille hyvää ja jakamaan omastaan – no, kukapa sitä ei haluaisi lastensa oppivan. (Tämä on yksi oiva tapa harrastaa aivopesua.) “Äiti, mikä ihana koripallo, saanks mää sen?” “Ei, nää tulee niihin köyhien lasten joululahjoihin. Muistatko, kun niillä ei oo välttämättä yhtään lelua tai ees lämmintä vaatetta talvella laittaa päälle?” Tämän pussukan idea on hyvin samanlainen kuin Suomessa keräämämme kenkälaatikon, tosin hygieniatarpeita tänne ei pakata: punaiseen kassiin ostettiin lämmin talvitakki, hyvälaatuinen juomapullo, puuvärit, teroitin, kumi, lyijykyniä, kuivamustekyniä, korjausteippiä, lapsen toivoma lelu sekä ikätason mukainen kirja (kaikkien tuotteiden piti siis olla uusia). Pussukat annetaan piakkoin eri-ikäisille koululaisille, joiden vanhemmat ovat siirtotyöläisiä ja tekevät pitkää päivää olemattomalla palkalla. Meidän vastaanottajamme olivat noin neljäs–kuudesluokkalaisia, jos ajatellaan vastaavaa Suomen koulumaailmaa. Oli suuri ilo kasata kasseja, ja kirjoitin jopa kiinankielisen tervehdyksen mukaan molemmille.

 

img_20171103_1436331837141990.jpg

Surkea näkyvyys puistossa huonon ilmanlaadun päivänä.

Täällä on taas useana päivänä tuullut mantereelta. Lännestä tuullessa sisämaan saasteet kulkeutuvat tänne meidän harmiksemme. Kuvassa olen juuri palaamassa pienryhmästämme (raamattupiiristä siis), oikaisin sähköbussin pysäkiltä tullessani puiston läpi. Näky on kamala. Vielä kamalampi se olisi, mikäli taustallakin olisi korkeita rakennuksia: näinä päivinä niistä erottuisi vain ääriviivat. Sisähommissa tässä ollaankin oltu.

 

img_20171108_2014561991515414.jpg

Ee askartelee suunnittelemaansa pupua.

Toisaalta onneksi Vee tosiaan on koulussa ison osan päivästä, sillä esikoisemme kekseliäisyys tekemisen suhteen on vähän niin ja näin. Pienempien kanssa siitä ei ole niin ongelmaa: miltei mikä tahansa näpertely tai leikki kelpaa. Muistaakseni silloin lapsuudessani oli sellainen askarteluohjelma kuin “Nyhjäise tyhjästä” tai joku vastaava. Ee sopisi mainiosti sen pääosaan. Kaikesta voi keksiä askarreltavaa: tässäkin on hyödynnetty vanhaa pakkauskääreenä käytettyä silkkipaperia – siitä tuli öinen pupu.

 

img_20171108_201801504024320.jpg

Kiipikona.

Toisaalta osaavat sitä muutkin keksiä leikkejä “ei-mistään”. Pahvilaatikosta repsotti alakulma, Oo nappasi boksin päällensä ja juoksi ympäriinsä “kiipikonana”.

 

img_20171107_1516522017541869.jpg

Sämpylävahti.

Jaksoin (tai oikeastaan ennemminkin sain aikaiseksi tehtyä) ensimmäistä kertaa täällä ollessamme myös leipoa sämpylöitä. Ne olivatkin kivaa makuvaihtelua siihen mössövalkoiseen leipään. Vaikka toihan Jii juuri reissultaan laukullisen ruisleipää pakastimeen, sekin lievittää vähän tuskaa. (Voi juku, olen muuten sitten niin käärmeissäni Ikealle, kun en kahdella viime käynnilläni ole enää nähnyt missään näkkäreitä. Mitä tehdä?!? Haluan kuivaa ruista!)

 

img_20171108_2013301512384869.jpg

Risto Räppääjää iltasaduksi.

Ja niin koitti sitten päivä, että meillä ei ole enää yhtään Risto Räppääjä kirjaa kokematta ja lukematta. Jii juuri ennen lähtöään nykyiselle reissulleen teki huomattavan kontribuution, kun luki Hetki lyö -kirjan puolivälistä loppuun. Tuntuu hölmöltä, mutta ihan kuin ei olisi enää muuta lukemista. Meillä iltarutiineihin kuuluu aina yhteinen rukous, jossa muun muassa kiitämme päivän tapahtumista ja siunaamme eri ihmisiä, kuvaraamatun lukemista ja jonkin vapaavalintaisen kirjan lukemista. Mielestäni lukutaito ja lukemisinto ovat suuria rikkauksia, joita pitää vaalia. Lukemisen lisäksi yleensä puolituntiseksi venähtävä hetki on mainiota yhdessäoloaikaa lasten kanssa.

 

img_20171108_2023032048922221.jpg

Kotikutoista hernaria, riittää vielä sopivasti torstaille!

 

Vee on anonut hernekeittoa pitkän aikaa. Olen kohautellut olkiani, koska en ole vielä nähnyt samanlaisia herneitä kuin koto-Suomessa. Viime viikonlopun suomikoulussa kuitenkin myyntitiskiltä nappasin pussillisen kuivia herneitä mukaani: ylläriii, äiti tekee hernaria! Päätin pistää kaikki peliin ja ostin tänään oikein rasvaisen kylkipalan possua. Yön lionneet herneet pääsivät päivällä porisemaan pataan: ayi kurkki, että mitä kummaa siellä oikein valmistuu, ja pääsi saman tien apulaisekseni pilkkomaan ja käristämään sianlihat. Meirami (jonka olen salakuljettanut Suomesta) ei ollut hänelle ollenkaan tuttu mauste. Selitin, että tätä syödään kaikkialla Suomessa torstaisin. Vee oli illalla aivan silminnähden ilahtunut yllätyksestäni ja hihkaisi: “Äiti, sää teet mut niin onnelliseksi!” Kun kerroin, että uunissa odottaa vielä pannari, ei pusuille näkynyt loppua. Mikäli mahdollista, riemu vain yltyi tästä. Panin tänään elämän ranttaliksi ja olin ostanut Ikeasta irtokarkkeja (normaalisti en niistä perusta, mutta kun täällä ei oikeasti saa hyviä irtsareita mistään), laitoin animaatioelokuvan pyörimään ja julistin leffaillan alkaneeksi, oli meillä kolme lasta naama Hangon keksinä (jos et tiedä, mistä sanonta tulee, kurkkaa tänne). Oo ei perustanut kirpeistä, tarjosi puoliksi pureskeltuja karkkeja suoraan suuhuni “äiti iste” (äiti itse = äiti syö itse) ja kävi lopulta salaa muidenkin kipoilla, kun kukaan ei huomannut. Nukuin viime yönä reilut viisi tuntia Oo:n mölyn, sänkyyn pissaamisen, janon, peiton puuttumisen ja tiedä minkä muun syyn takia. Tämä päivä oli onnistunut: pidin hermoni kurissa ja meillä oli oikeasti kivaa!

img_20171105_14235498294550.jpg

Montako pupua kuvassa?

Loppuun vielä pari kuvaa kevennykseksi. Ee:n kanssa kävimme ostamassa kirkkoreippauspalkinnon (uskalsi mennä englanninkielisen lastenohjelman puolelle ilman aikuista), eli Sylvanian families -puputarvikkeen. Ostoskeskuksen sisäänkäynnillä pupuksi pukeutunut tyttö pupupehmo sylissään näki näyteikkunassa pupun. “Äiti kato kuin iiiiiiihana! Aattele, ku ois tollanen valtava pupuvappupallo!” Niinpä. Ajattele. Myymälän työntekijät varmasti arvostavat kaikkia niitä sormen- ja nenänjälkiä ikkunassa.

 

img_20171108_202442816376323.jpg

Nuudeleita.

Sitten viimeisenä. Kaksi sanaa: nuudelit ja elintarvikehygienia. Tarvitseeko enää sanoa muuta?

 

One thought on “Sata hetkeä

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s