Viisi pientä ankkaa

Lapsemme olivat eilen illalla mukana promomassa Suomea ja Suomikoulua jossakin Suomeen ja suomalaisiin liittyvässä tilaisuudessa Fudanin yliopistolla. Hain Vee:n kesken päivän koulusta, söimme kotona välipalan ja lähdimme kohti toista compoundia, jossa oli määrä tavata loput porukasta myöhemmin. Ajattelin hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja päästin lapset asuntokompleksin leikkipuistoon puuhaamaan. Isossa leikkipaikassa aika kului kuin siivillä, joten pian oli jo siirryttävä sisälle vaihtamaan vaatteita erään tuttavan asunnolle. Matka Fudanin yliopistolle taittui pikkubussilla, jossa koko sakin voimin veisasimme ensimmäiset ja samalla viimeiset yhteiset treenit: bussissa raikui “Viisi pientä ankkaa” sekä “Jaakko kulta” suomeksi ja englanniksi. Pieni Oo lauloi kovaa kaikki laulut, vaikkei kieli aivan pysynytkään tahdissa. Loppumatkan hän loilotteli itsekseen ankkalaulua sekä huuteli vähän väliä kaivuria, nostureita ja “Ikea”. Olin luvannut reippauspalkinnot kaikille, mikäli päivä sujuu hyvin: kotipöydällä kaksi kinderiä ja pätkis odottivat saajiaan. (Päivän päätteeksi myös äiti kävi kaapilla ottamassa suklaata, minä se vasta reipas olinkin.) Mikäpä sen parempi kasvatuskeino kuin lahjonta…

Fudanilla esiintymisvuoroa odotellessamme lapset saivat pizzaa. Se olikin erinomainen asia, sillä nälkäinen lapsilauma ei välttämättä olisi ollut yhteityökykyinen aikuisten tuijotusten alaisena. Kaikki meni kuitenkin hyvin, minua tosin nauratti, kun Vee huomasi minun ottavan kuvia ja alkoi saman tien tehdä dabia, siis sitä juttua, millä Usain Bolt usein tuuletti. Ei sillä nyt mitään väliä, vaikka muiden ankat menevät ja tulevat, kunhan näyttää hyvältä kuvassa! Vai?

Kello alkoi jo olla paljon, kun peformanssi saatiin purkkiin. Oo oli kaikensa antanut ja totesi, että tässä lattialla on ihan hyvä levätä. Kaverikin saapui paikalle jo ihmettelemään, että kuka se siellä vaakasuorassa oikein iltaansa viettää.

Esityksen jälkeen lapset saivat palkinnoksi vielä muumitarroja ja suklaata, minkä jälkeen lähdettiin paluumatkalle. Reitti kulki kohotettua kehätietä, ja pimeällä bussin ikkunoista oli paljon nähtävää sekä lapsille että aikuisille. Vielä viimeisenä etappina otimme taksin neljän pienen pyllymme alle ja köröttelimme suorinta reittiä kotiin (kohti koko illan odotettuja reippauspalkintoja ja lettupinoa) – niin jälleen oli yksi päivä elämää Kiinassa takana ennen kuin ehdin edes kissaa sanoa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s