Viisi vuorokautta

We are still alive! Ei, olemme enemmän kuin elossa. Kohta viisi (ja puoli) vuorokautta on kulunut yhdessä hujauksessa tutustuessa uuteen elinympäristöön. Täällä on kivaa! (Ainakin nyt sanon niin.)

Koti vaikutti kodilta heti ensi hetkistä alkaen, olkoonkin, että tässä talossa on joitakin ei-niin-kodinomaisia piirteitä. Meillä on aula, jossa on vastaanottotiski, jossa päivystää joku palvelemassa. Kun saavuimme matkalaukkuinemme lennolta, “pikkolo” kärrytteli laukkuvaununsa kanssa auton viereen ja lastasi kantamukset siihen. Joka kerran, kun lähdemme tai saavumme, oven kiiruhtaa avaamaan korvasta korvaan -hymyllä kruunattu työntekijä. Kerran unohdin avainkorttini (jep, ei avain, vaan kortti) kotiin ja olin kävelemässä hissille valtavine Ikea-kantamuksineni, jolloin respan setä kiiruhti avaamaan hissin oven ja painoi nappia sekä avasi perillä vielä oven.

Eräs kriteerimme asunnonvalintaan oli metron läheisyys. Se on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi jo tällä lyhyellä aikavälillä, jolla sitä olemme käyttäneet. Metrossa perusmatka maksaa kolme yuania. Eli vajaat 50 senttiä. Kortille voi ladata arvoa, tällöin liikkuminen on hieman vaivattomampaa, kun ei tarvitse joka kerralla ostaa tikettiä, mutta yhtään halvemmaksi se ei tule. Lippu leimataan sekä metroalueelle mennessä että sieltä poistuessa, ja mennessä kassit sekä reput läpivalaistaan samalla tavalla kuin lennolle lähtiessä. Lastenrattailla pääsee myös liikkumaan, tosin vähän vaivalloisemmin, mutta asemilla on kyllä hissejä – ruuhka-aikana tosin rattaat kannattaa mieluummin jättää kotiin. Vaihdot ovat useimmiten helppoja, mutta mikäli samalta raiteelta lähtee toinenkin linja, saa olla tarkkana, mihin junaan hyppää. Kaiken kaikkiaan koen metrolla matkustamisen turvalliseksi, luotettavaksi ja käteväksi tavaksi siirtyä paikasta toiseen.

Oo tutkii nousevaa punaista kuuta. Rakastan näitä erkkeri-ikkunoita, joita meillä on kolme.

Kotimme on ison puiston laidalla. Siellä viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Erillistä leikkipuistoa ei ole, mutta Vee ja Ee kävivät jo kolmenkymmenen asteen helteessä juoksemassa itsensä suorastaan läkähdyksiin puiston omalla puiden välissä kiemurtelevalla juoksuradalla. Odotan, että muuttokuorma saapuisi (se ei siis ole vielä lähtenytkään Suomesta), jotta saisimme pihapelivälineet tänne. Voisihan toki jotakin myös ostaa, mutta pitää ensin katsoa, että kaikelle jo olemassa olevalle (ja tulevalle) on tilaa asunnossa.

Heti lauantai-iltana kävimme koko porukan kanssa hankkimassa minulle ja Vee:lle paikalliset liittymät. Diili oli hyvä, sillä pienellä etukäteismaksulla saimme rajattoman paikallisen puhe-, viesti- ja datapaketin pikkurahalla (Shanghain alueella). Liittymäpakettini nimi oli muistaakseni “Ice cream package” tai jotain vastaavaa. Se ja kiinalainen numero, kummallista.

Sunnuntain ohjelmaksi päätimme kiertää Ikeaa, sillä tarvitsimme jos jonkinlaista pientarviketta. Samalla ajattelimme syödä lounaaksi tuttuun tapaan lihapullia. Sanotaanko nyt vaikka näin, että toiste ei tarvitse sunnuntaina mennä lounasaikaan. Siellä nimittäin oli koko muu Shanghai meidän lisäksemme. Jonotimme lihapulliamme (joihin laitettiin coctail-tikussa Ruotsin lippu pystyyn!) puolisen tuntia. Ihmisiä oli enemmän kuin Suomessa vilkkaana viikonloppuna koko päivän aikana. Tyhminä ensikertalaisina luimme kyltin “hae ensin ruoka ja varaa sitten pöytä”, ja tietysti tottelimme. Seuraavalla kerralla toimimme ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin, eli sääntöjen vastaisesti ja varaamme pöydän etukäteen. Saimme kaksi tuolia eräästä pyöreästä pöydästä, jolloin kaksi lapsistamme sai istumapaikan. Vähitellen jo syöneet kiinalaiset poistuivat ostoksilleen ja loputkin meistä pääsivät istumaan. Muutoin Ikean ravintola oli kovin tutun oloinen, mutta listalla oli myös kiinalaisille maistuvaa sapuskaa: pikkukaloja, härkäkastiketta riisillä ja jonkinlaista mössöä, jonka olennaisista ainesosista en saanut aivan kiinni. Olipahan tarjolla myös ruotsalaisia rapuja!

Ikean ravintolassa. Tästä jonotettiin vielä kaksikymmentä minuuttia.

Toisena iltana ajattelimme vähän hienostuneempaa ravintolaa, joten valitsimme italialaisen paikan ranskalaiskortteleiden tuntumasta. Ruoka oli erinomaista ja keliaakikko-äitinikin sai vallan hyvää (ja myöhemmin todettuna ilmeisen gluteenitonta) ruokaa. Lapset söivät – yllätys, yllätys – pizzaa, josta jäi mukaankin otettavaksi seuraavan päivän lounas, sillä nämä lätyt olivat valtavan isoja.

Joka päivä ei sentään ulkona viitsi syödä. Siitä syystä ruokaa pitää ostaa myös kotiin. Lähin ruokakauppa on Takashiyama, japanilainen “hieman” hintava tavaratalo, josta juuri ostin vahingossa appelsiineja katsomatta hintaa, ja maksoin kassalla seitsemästä australialaisesta hedelmästä 16 euroa. Ups. Onneksi sentään ovat taivaallisen makuisia. Joka tapauksessa Shanghaissa ruokaostokset hoituvat kätevästi netissä: kun tilaan yli 200 yuanin (noin 27 e) arvosta, saan tavaroilleni ilmaisen kuljetuksen suoraan ovelle. Ensimmäinen tilaus oli kaikin puolin onnistunut, mutta voi turhuuksien turhuus sitä pakkausjätteen määrää! Jos olen siitä valittanut joskus Suomessa, niin täällä vaikerran: muoviin kääritään kaikki mahdollinen ja vielä varmuuden vuoksi uudelleen. Tässä mielessä ympäristöystävällisempää olisi hakea kaupan hyllyltä, vaikka onhan sielläkin omat kääreensä, tosin vähemmän. Onneksi ainakin tässä kaupungissa kartonkia, muoveja, pulloja, lasia ja metalleja kierrätetään, vähän väliä saattaa nähdä toinen toistaan ihmeellisemmin lastattua, valtavaa kuormaa kolmipyöräisten sähkömopojen kyydissä.

Meidän asuntoomme neuvoteltiin vuokrasopimusta tehdessä koko perheelle naapuritalon alakerrassa olevalle kuntoklubille jäsenyydet. Selvästi hieman kosteusvaurioista kärsinyt paikka ja kovin kiinalainen muutenkin, mutta menettelee. En aio olla turhan tarkka, emme me siellä kuitenkaan asu. Lapset halusivat uimaan. Siispä uimakasseja pakkaamaan, ja pojat omalleen, tytöt omalle puolelleen. Ehdin Ee:n kanssa juuri ja juuri altaan reunalle, kun työntekijä saapui meidän miesväkeämme hätistelemään pois altaasta. Miksi? Ei ollut uimalakkeja. (Uimalakit päässä seuraavalla kerralla kaikki hoitui hienosti. Tosin itse en ollut paikalla, mutta äitini kertoi, että allas oli täynnä vanhempia, jotka valmensivat pieniä kiinalaislapsiaan kovalla kurilla. Selvästi kisat kolmen olympiadin kuluttua siinsivät näiden kullannuppujaan komentavien ihmisten silmissä.)

Vee kävi maanantaina tutustumassa kouluun. Vartiointi kouluun on ainakin näennäisesti tarkkas, jokaiselta tulijalta vaaditaan kirjautuminen, jotta saa kulkuluvan, ja takaisin tullessa poistumisaika kuitataan uudelleen samaan paperiin. Vaikka sisäänpääsy on tiukkaa, itse koulun ympäristö on todella mukava ja henkilökunta rentoa sekä ystävällistä. Suurin osa opettajakunnasta on amerikkalaisia, vaikka koulu periaatteessa noudattaakin brittiläistä curriculumia. Koulun kanadalainen rehtori esitteli meille paikkoja ja Vee sai myös tavata uuden luokkansa, kun sen ohi kävelimme. Olemme onnekkaita, sillä samalla luokalla on suomalainen tyttö, joka on käytännössä koko elämänsä asunut kaupungissa. Vee saa siis tarvittaessa kysyttyä neuvoja omalla kielellään. Pohjoismaalaisia oli pikasilmäyksellä ainakin kaksi ruotsalaispoikaa. Toiselle puhuin ruotsia, jolloin pojan silmät miltei tippuivat päästä. (Seuraavalla tapaamisellamme hän puhuikin minulle ruotsia. Hetken sain kaivella sanoja, mutta osasin jopa vastata.) Suuri iloni on myös, että opettaja vaikuttaa erittäin mukavalta ja asiansa osaavalta. Aika näyttää, osuuko vaistoni oikeaan.

Tutustumiskierroksen jälkeen menimme koulupukuvarastolle. Saimme mukaamme kahdet vaatteet, joista urheiluvarusteissa on hyvin samat värit kuin Barçalla, ja koulun kesäpuku taas on vaaleansinisestä pikeestä ja tummansinisistä shortseista koostuva kombinaatio. (Samasta kaupasta ostin myös koulun logoilla varustetut uimalakit kotiin. Uimaan, anyone? )

Vee:n kampuksen alakoulun rakennus.

Tiistaina olikin kummallinen aamu, sillä minulla oli maahantulijan terveystarkastus. Jii oli omansa tehnyt jo aiemmin ja kertoi, mitä tuleman pitää. Aamulla kuljettaja haki minut ovelta, hän tiesi onneksi, minne olimme menossa. Perillä kuljettaja soitti agentilleni (kyllä, minulla oli oma agentti, hämmentävää), joka kertoi minulle englanniksi, minne tulla. Lähdin autosta epäillen, löytäisinkö perille. En tiennyt, miltä nainen näyttää. Olin sovitussa paikassa, mutta kukaan ei tullut kysymään, olenko minä juuri minä. Huolestuin. Soitin agentille. Hän seisoi kolmen metrin päässä minusta jonottamassa tiskille (pitkän jonon keskellä), joten se siitä huolesta. Ensimmäisellä luukulla annoin neljä passikuvaa, kopion passista ja viisumista sekä seisoin “tässä minä nyt olen”-tyyppisesti. Sain käteeni paperinipun.

 

 

Seuraavassa huoneessa vuoronumeron perusteella saan kutsun edessä olevaan koppiin. Odottaessa allekirjoitan jokusen paperin ja tarkistan, että omat taustatiedot terveydestä ovat tosia. Ilman agenttia en ymmärrä mitään. 15 minuutin jonotuksen jälkeen pääsen koppiin. Siellä mies kysyy jotakin, en ymmärrä. Mies tekee kumpua mahalleen. Ai, raskaana? Olen ollut. Ei kun nyt? En. Leima ja kassalle maksamaan lysti. Ja sitten käytävä. Odotan vuoroa. Pienessä huoneessa mitataan paino ja pituus automaattisella koneella. Tsik! Mitä, olenko kutistunut sentin? Lohduttaudun sillä, että luulin koneen mittaavan vain painon ja olen varmasti ollut lysyssä. Täti kirjaa tiedot paperiin. Pukukoppiin, vohvelikankainen kaapu päälle, rintaliivit, koru ja paita pois, alaosa saa jäädä. Vuoron odotus. Koppi, jossa mitataan verenpaine. “Room 103, please”. Taas jonoa. Ahaa, jotain tehdään sermin takana. Minun vuoroni: niin, EKG. Plutikat kiinni ja mittaus. Lopuksi johdot asetetaan roikkumaan seinälle Hello Kitty -koukkuun. Kaapu kiinni. Istumaan käytävälle. Keuhkoröntgen, aivan, kädet lanteille ja seison tässä. Ai, paperini, kiitos, selvä, menen pois. Jonotusta. Näkötesti! Hoitaja näkee lasini ja kysyy, onko näköni plussaa vai miinusta. Ei ole, mutta mitä ihmettä on hajataitto englanniksi? Nostan sormet pystyyn ja siirtelen niitä lomittain. Nainen näyttää sanaa englanniksi listalta. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta nyökkään. Nostan kenkälusikan näköisen metallilapun silmälasit päässä ensin toiselle silmälle, sitten toiselle, luettelen e-kirjainten suuntia. Valmis. Poistun. Seuraavana ultra. Tässä huoneessa on ainoa näkemäni mieslääkäri. Pulikka käy mahan päällä, ja kun tehtävä on suoritettu, mies nostaa mahani päälle papereita tarkoituksenaan, että “pyyhi itte”. Taas merkinnät paperiin ja viimeistä kertaa odottamaan. Verikoe… Kumiletku käsivarteen ja hommiin. Vilkaisen, että neula on varmasti uudesta pakkauksesta. Kyllä. Huh. Ja ohi. Käytävällä hoitaja vilkaisee papereitani, saan luvan poistua. Vaatteet päälle ja taas samalle aulan tiskille. Tosin tässä vaiheessa agenttini on vaihtunut, en ymmärrä, miten vieras kiinalainen mies tunnistaa minut kaikkien muiden ulkomaalaisten joukosta. Seuraan häntä, kaikki kunnossa, lopulta siirryn hänen perässään ulos ja toiseen rakennukseen. Siellä mies täyttää osoitteen ja nimen kuoreen, lätkäisen tiskiin 20 RMB:tä (yuania) ja toivon parasta, että tarkastusraportti saapuu kotiosoitteeseen myöhempänä ajankohtana express-kuljetuksella. Laitan agentin soittamaan autonkuljettajalleni, joka saapuu muutaman minuutin kuluttua portille. Selvisin! Sitten evästä suuhun, sillä edellinen yö ja kuluva aamu on kulunut ruoka- ja vesipaastolla.

Kaikkein mielenkiintoisinta oli edellinen ilta, kun keräsimme tarvittavia tavaroita terveystarkastustani varten. MISSÄ OVAT VIISUMIKUVAT? Niitä kuitenkin tarvittiin ne neljä kappaletta mukaan. Pengoimme Jii:n kanssa kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat, mutta niitä ei vain tuntunut löytyvän. Kello oli illalla kymmenen, kun Jii totesi, että me lähdemme etsimään kuvausautomaattia, jonka hän epäili nähneensä kodin vieressä sijaitsevalla metroasemalla. Onneksi siellä sellainen olikin, ja vielä masiina, joka kirjaimellisesti puhui englantia. Koneesta sai valita, haluaako kuvansa passiin, viisumiin, työhakemukseen tai vaikkapa hupitarkoitukseen. Valitsimme viisumin, ja kun kuva latautui koneelle, masiina tarkisti, että kuva on viisumiin kelvollinen. Eläköön automatiikka!

Tarkastuksen jälkeen haukkasin kotona pientä palasta, minkä jälkeen lähdimme miltei samalta istumalta Shanghain eläintarhaan. Se onkin sitten hieno paikka! Enkä puhu eläimistä, vaan itse puistoalueesta, joka on valtava. Vaikka olihan eläinrintamallakin paljon ihmeteltävää, ja kumma kyllä, suurin osa tuntui asustavan ihan inhimillisissä olosuhteissa (vai eläimellisissä?). Päivä vain sattui olemaan erittäin kuuma. Varjossa 36 astetta ja olematon tuuli. Juomaa kului aivan järjettömän paljon. En muista, milloin olisin paikoillani hikoillut yhtä paljon kuin tällä reissulla. Saunassa? Varsinkin, kun Suomessa en koko kesänä päässyt kokemaan edes hellettä, olen ainakin toistaiseksi jaksanut vain nauttia tästä kuumuudesta.

Ee ihmettelee toista telinevoimistelijaa, joka hetkeä aiemmin roikkui hännästään puussa.

Ee ja Oo rattaissaan ihmettelemässä eläintarhan ympäristön kauneutta.

Tänään, keskiviikkona, Vee aloitti koulun. Aamun herätys tuntui olevan kamalan aikaisin, mutta siitäkin selvittiin. Äitini jäi kotiin hoitamaan pienempiä ja minä saattelin pojan perille. Kakkosluokkalaiset kokoontuivat aamulla ruokalaan, ja jo ovella Vee ilmoitti, että “sää voit äiti jäädä tähän”. En jäänyt, kun Vee raukka ei edes tiennyt, mitä pitää tehdä. Luokkalaiset löytyivät nopeasti, ja ruotsalaispoika nappasi meidän junnuamme kädestä ja alkoi kuljettaa kohti luokkaa. Mitä liikuttavaa huolenpitoa! Koulupäivän päätyttyä hain taas Vee:n koululta, vaikutti oikein hyvältä. Opettaja kertoi, että siirtymävaiheessa oli havaittavissa pientä herkistelyä, mutta muutoin Vee oli naureskellut muiden mukana ja selvästi ottanut osaa toimintoihin. Uskon, että tästä tulee hieno kokemus hänelle!

Koulubussit hakemassa lapsia. Kaikki eivät mahdu millään kuvaan. Naiset kuvassa ovat busseissa mukana kulkevia ayi-tätejä, jotka huolehtivat lapset omiin autoihinsa.

Kun olin päässyt kotiin, oli vuoro vastaanottaa ayimme (kotiapulaisemme) Aping ensimmäiseen työvuoroonsa. Jännityksellä odotin, miten kaikki lähtee toimimaan. Mutta voi, mikä helpotus! Pienen alkujännityksen jälkeen Oo ja Aping olivat jo oikein hyviä kavereita. Ja mikä parasta, Aping osaa suomea luullakseni yhtä hyvin kuin meidän kielipuolemme Oo. “Sipuli, polkkana, liisi, syoma, tule leikkima, palapeli, hyvä hyvä, okei, auto, vesi” olivat ainakin kaikki kovassa käytössä tänään. Hän siis osaa enemmän suomea kuin englantia, mikä on mielestäni melko uskomaton asia ihan missä päin maailmaa tahansa, kun liikutaan kotimaan ulkopuolella.

Yu yuanin aluetta.

Annoin pienille aikaa tutustua Apingiin lekkien kautta, mutta ennen lounasta lähdimme vielä käymään keskustassa päin Yu Yuan gardenin alueella. Tarkoitus oli mennä itse puutarhaan, mutta emme ehtineetkään, sillä suurin osa ajasta kului ihmetellessä katuja ja rakennuksia ympäristössä. Jokivarren korkeat pilvenpiirtäjät katosivat pilveen ja mietin, ovatko saastelukemat nousussa. Kotona selvisi, että näin on, tuuli oli kääntynyt puhaltamaan mantereelta, ja illalla sekä ilman tuntu että näky oli karmea. Taso oli “unhealthy”, aivan kuin kaikkialla olisi ollut (tavallista) sumua. Onneksi pois muuttavalta suomalaisperheeltä hankitut ilmanpuhdistajat jauhavat kotona täyttä vauhtia, ja sisällä mittaamamme ilma on ihan kelpoa hengittää. Tuulen suunnan pitäisi parin päivän kuluttua kääntyä jälleen, jolloin ulkoilukin voisi taas onnistua. Sitä odotellessa.

Ilmanlaatua seurataan sovellukseta. Vihreä on hyvä, keltainen ok, oranssi jo (melko) huono ja punainen aika tosi karmea. Ylin rivi, eli 2,5-partikkelit, ovat yleensä se seuratuin osa.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s