Kirjamessuilla

Eilen oli hauska iltapäivä. Alun perin minun piti lähteä katsomaan persialaisia mattoja tunnin matkan päähän jonkun kiinalaisen naisen autotalliin (älkää kysykö), mutta suunnitelmat vaihtuivat kiinan tuntiin ja kirjamessuihin. Kiinanopettajallani oli nimittäin ylimääräinen lippu tapahtumaan ja kutsui minut mukaan. Kirjallisuuden ystävää ei kauan tarvinnut houkutella.

Hauska yksityiskohta oli, että messut järjestettiin rakennuksessa, jota olen monesti ihmetellyt ohi kulkiessani – mikä kumma tämä paikka on? Selvisihän sekin mysteeri, sillä kyseessä tosiaan on paikallinen messukeskus keskellä kiireistä kaupunkia. Alun perin kompleksi on rakennettu 50-luvulla kunnioittamaan Kiinan ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä ja 93 000 neliömetrillään se onkin ihan kunnon nähtävyys.

img_20190820_1722557446768915697968872.jpg

Shanghai Exhibition Centre, messukeskus.

Sisäosat sen kummemmin kuin ulko-osatkaan eivät edustaneet perinteistä kiinalaista arkkitehtuuria. Olisipa ollut enemmän aikaa ihastella ihmeellisiä yksityiskohtia, mutta massoittain liikkuvat muut asiakkaat ja rajoitettu aikataulu eivät olleet kanssani samaa mieltä.

img_20190820_1653045384596880818396056.jpg

Tervetuloa messuille. “Love Reading Love Life”.

img_20190820_1721224157601399502414306.jpg

Punaista kirjallisuutta (bongaa presidentti) turkoosin kupolin alla.

Ensimmäinen kojumme oli China International Publishing Group. Sanakirjoja, historiaa, kulttuuria, ulkomailta käännettyä kirjallisuutta ja tietysti hyllymetreittäin myös puhtaasti englanninkielisiä romaaneja, nuorten- ja lastenkirjallisuutta. Osa äideistä veti perässään kärryjä, jotka pursusivat (englanninkielisiä) lastenkirjoja. Kiinanopettajani vinkkasi, että ne tuskin ovat hupilukemistoa, vaan enemminkin “kotikoulutusta” varten hankittuja. Hän itse ei muistele lapsuutensa kirjakauppareissuja kovin lämpimästi, sillä jokainen käynti tiesi lisää opittavaa ja luettavaa läksyjen päälle.

img_20190820_1558058174343062792070919.jpg

Viimeisenä päivänä 20 prosenttia alennusta, monta hamstraajaa matkassa. Etualalla opettajani valkoisessa paidassa.

Kiertelimme vaikka missä. Melkein kaikki kirjat olivat totta kai kiinankielisiä. Mikäli teos on käännetty muusta kielestä, sen nimi on yleensä myös printattu kanteen sekä alkuperäisellä nimellään (tai ainakin englanniksi) sekä sitten tietysti kiinaksi. Oli hauska paikantaa tuttuja kirjailijoiden tai teosten nimiä, jotka kääntyivät kiinan kielellä ihan hassuiksi. Esimerkiksi Jane Austen on Zhen Ausiting ja Agatha Christie on Ajiasha Kelisidi. Toki, kun ymmärtää kiinan äänne- ja tavusysteemin, on helpompi ymmärtää, miksi käännökset kuulostavat länsimaisen ihmisen korvaan näin kummallisilta.

img_20190820_1648414902545323723734814.jpg

Kaikkialla riitti ostajia ruuhkaksi asti.

Musiikkiosastolta tein hyvän heräteostoksen. Kaikenkarvaisia kiinalaisia lauluja pianolle. Toinen kirja on 1900-luvun alusta ja toinen pikkuisen punaisemman ajan tuotantoa 60- ja 70-luvuilta. Harkitsin hetken myös viulunuotteja, mutta hyvin levännyt kapeakaulainen ystäväni ei olisi taipunut niihin. Saman sarjan pianoversiot vaikuttivat suhteellisen yksinkertaisilta, viuluun eivät varmastikaan olisi edes tolppa ykkösen taidot riittäneet. Kunpa vain olisi vielä piano täällä…

img_20190820_1857256686841410601516191.jpg

Kiinalaista pianomusiikkia.

Toinen löytöni oli iso sarja kiinalaisia historiankertomuksia lapsille – kiinaksi! Tämä kiinalaisten kirjojen hintataso jaksaa ihmetyttää, sillä maksoin opuksesta kokonaiset 12 RMB:tä. Ihan kuulkaa puolitoista euroa! Kirjan jokaisen pikkutarinan yhteydessä on QR-koodi, josta tarinan saa kuunnella myös ääneen luettuna. Miten hienoa! Käytetäänköhän suomalaisissa kielten oppikirjoissa vastaavaa menetelmää? Mukana on sopivasti myös translitterointimenetelmä pinyin helpottamassa ymmärtämistä, jotta tällainen pöhkömpikin lukija pysyy paremmin perässä. Ostin sarjasta vain yhden osan, siinäkin tosin riittää lukemista (eli merkkien opettelemista) pitkäksi aikaa.

img_20190820_1858023203221222774630920.jpg

Tarinoita Kiinan historian varhaisilta vuosisadoilta.

Kohti uutta uudelleen ja uudelleen

Helou. Saavuimme tänne Kiinan maaperälle viime maanantaina. Eli viikko sitten. Alun perin meidän oli tarkoitus lentää päivää aiemmin, mutta kommunikaation kömpelyyksien takia lentopäiväksemme valikoitui sunnuntai (lento on yön yli, lähtö Helsingistä sunnuntaina ja laskeutuminen maanantaina). Hyvä niin, sillä kaikki lennot lauantailta oli peruttu täällä riehuneen taifuunin takia. Shanghaissa miltei 15 vuotta asunut ystäväni todisti, että se oli hurjin puhuri, minkä hän on kokenut. Meidän päästyämme tänne myrskystä todistivat enää lampien kohonneet vedenpinnat, hiekkasäkit metron sisäänkäynnin vieressä, katkenneet oksat, kaatuneet puut ja kosteat jäljet kellarikerroksessa. Jii:n paikallinen työkaveri lähetti kuvan, jossa firman auto oli jossakin kellarissa puoliksi veden vallassa.

img_20190812_1839189132776644072188136.jpg

Tämä pikkuallas tarjosi kodin aiemmin pikkuruisille karpeille. Nyt poloiset taitavat olla jo isompiensa kitusissa.

img_20190812_1839411024616058647925146.jpg

Tällä tutkimusretkellä jalat eivät pysyneet aivan kuivina.

img_20190813_0940003224478571076874713.jpg

Myrsky kaatoi compoundin pihallamme olevan puun puoliksi naapurikiinteistön talon päälle. Samalla rikkoontui myös aita.

Aamu- ja iltapäiväsumu aivoissa aikaeron kuormittaessa alkaa pikku hiljaa olla muisto vain. Lapset käänsivät rytminsä jälleen vuorokaudessa – mikä olikin hyvä, sillä koulu alkoi heti tiistaina. Maanantaina iltapäivällä kävimme tutustumassa uusiin opettajiin, ihmettelimme tämän vuoden ryhmäjakoja ja haimme uudet koulupuvut. Ainakin paitojen materiaali oli vaihtunut – toivottavasti viime vuotisia laadukkaammiksi. Aikaisemmat siniset paidat kutistuivat pesussa pituussuunnassa ja samallakasvoivat leveyttä, joten meidän kapoisten lapsostemme yllä ne näyttivät jokseenkin kummallisilta.

img_20190819_1425165666010412510911822.jpg

Viime vuoden vähän jo pieniä releitä, säilytetään varavaatteina. Ee:llä skjort, eli housuhame, Vee:llä shortsit. Vasemmalla muusiikki/taidepäivän asu, oikealla liikuntapäivän asu.

Lasten koulu tuntuu alkaneen hyvin. Kummallakaan ei ollut viime vuodelta tuttuja, kivoja kavereita uudella luokalla, mutta ilmeisesti sieltä seuraa on kuitenkin saanut. Ja samojen, viimevuotisten kavereiden kanssa leikit jatkuvat silti välituntisin. Selvä ero viime syksyyn on siinä, että sekä Ee että Vee ovat sujahtaneet kielitaitonsa ansioista uuteen kouluvuoteen kunniakkaasti. Lapset myös etenivät molemmat seuraavan taitotason ryhmään kiinassa. Nyt koen, että Vee:kin on jo viime syksyä valmiimpi vaativampaan kielenopiskeluun, eli hyvä siirros sinänsä.

Oo:n kanssa olemme nautiskelleet ensimmäisestä viikosta lähinnä kotona. Hitaat aamut ovat parhaita, kun isommat ovat lähteneet kouluun, me vetäydymme aamupalalle parvekkeelle. Tällä hetkellä siellä ei todellakaan palele, aamulla ulkona on joka päivä ollut 27–33 astetta lämmintä. Iltapäivällä lämpötila nousee jo tukalan puolelle. Siksi ulkoilut on hyvä hoitaa aamupäivällä, vaikka hiki siinäkin tulee.

img_20190814_0837312752110648466494979.jpg

Parvekeaamupala hyvässä seurassa.

Hankin Oo:lle potkupyörän tänne jo melkein kaksi vuotta sitten, ja siitä lähtien se on maannut parvekkeella, kun herra ei sillä ole suostunut ajamaan. Tänä kesänä pyöräilykärpänen puraisi Suomessa, joten täällä sitä oli luonnollista jatkaa. Erityisesti Oo pitääkin ulkoilusta potkupyörän kanssa, ja hienosti pikkumies tottelee kaikissa risteyksissä sekä pihaväylien porteilla käskyjäni pysähtyä. Useimmiten ajamme pätkillä, joissa risteyksiä ei ole, jolloin pyöräily “vauhtiajo” on vapaampaa. Paikallisten silmiin Oo näyttää pituutensa puolesta ainakin kaksi vuotta vanhemmalta, ja siksi onkin vähän kummallinen näky polkimettoman pyöränsä kanssa. Mutta meillä on hauskaa ja sehän se tärkeintä onkin.

img_20190815_1035447419271257542871944.jpg

Pyörämies.

Vee innostui koulun after school activityna harrastamaan golfia myös täällä Kiinassa. Kesällä jatkoimme virinnyttä intoa yhden golfleirin ja parin yksityistunnin sekä yhdeksänreikäisten kierrosten avulla. Pikkusisko Ee:kin sai samoilla höyryillä ensikosketuksensa lajiin ja vihdoin omat mailat. (Harmi, että golfsettejä ei pysty kierrättämään lapselta toiselle, sillä Vee on vasenkätinen ja lyö myös sen mukaan.) Viime viikonloppuna paikallisella kentällä järjestettiin junioreiden golfturnaus, jonne Vee sai myös kutsun. Koska intoa selvästi riitti aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta, Jii kävi saattamassa poikaa. Nuorimies kiersi kisaan kuuluvat yhdeksän reikää kolmen vieraan pojan ja golfpro:n kanssa. Onhan hänestä nyt hyvänen aika tullut rohkea! Kolmen parhaan joukkoon eivät taidot vielä riittäneet, mutta mukavaa tuntui olevan hiostavasta kuumuudesta huolimatta. Ainakin iskän ostama “palkinto”, kasa golfpalloja, lämmittivät mieltä, samoin kuin par3-väylältä napattu birdie.

img_20190819_141106327779227212771976.jpg

Sinne meni!

Hierontapöydällä

Kävin hieronnassa. Paikka oli sellainen, että en olisi osannut sinne mennä itse. Tosin aluekin oli minulle aika outo. Kiinan kielen opettajani toimi nimittäin oppaana. Paikan päällä kävelimme sisään huoneeseen, jossa oli kolme hierontapöytää. Taaimmaisella makasi mies hierottavana ja kuorsaus kaikui huoneessa. Ilmeisen rentouttavaa siis. Sisään astui kaksi miestä, iso ja pieni, jotka kantoivat lakanoita. Iso mies asettautui minun pöytäni viereen, asetteli kantamuksensa huolellisesti paikalleen ja vielä silitteli käsillään kasvoaukon ympärille kertakäyttöiset, harsomaiset suojat. Asettauduin makaamaan pöydälle kasvot alaspäin – vaatteet päällä. Se kun kuulemma on yleisempi muoto kiinalaisesta kokovartalohieronnasta. Öljyhierontaakin on, mutta se on kai sitten erilaista. “Missä sulla eniten tekee kipeää?”” Täällä hartioissa ja niskassa. Ehkä vähän alaselässäkin.” Vajaa tunti sen jälkeen silkkaa nautintoa ja samanaikaisesti hyvää kipua, ja, ah, niin taitavaa hierontaa. Lihaksistani lähtevä rutiseva ääni kantautui varmaankin naapurikortteliin asti. (Vähän liioittelen. Mutta rutisi kuitenkin.) Kun lähdimme, kysyin opettajaltani, antaako kukaan yleensä tippiä näissä paikoissa. Hän kertoi, että ei, mutta kaikki hierojat tässä paikassa ovat kokonaan tai lähes sokeita ja siksi niin valtavan hyviä. Heistä pidetään kuulemma sen takia hyvää huolta. Ihmekös siis tuo, että hieronnan hinta tuntui vähän korkeahkolta paikalliseen hintatasoon nähden. Pohdin saavuttuamme, että jotain kummallista hierojien tavassa liikkua oli, mutta en saanut ajatuksestani kiinni ennen kuin totuus paljastui. Mutta eikö asia olekin lopulta päivänselvää? Ihmiset, jotka näkevät kosketuksensa kautta, ovat takuulla herkkiä tuntemaan kaikki pienetkin vaivat lihaksistossa ja löytävät juuri ne kriittisimmätkin pikkuiset paikat.

Ps. Koht Suami.

Muuttolintuja

Kirjoitin äsken jäähyväiskorttia yhdelle raamiksemme naisista, joka muuttaa kesän korvilla Myanmariin. Silloin muistin, että en ole liki puoleentoista vuoteen sanonut hyvästejä kenellekään läheiselle ihmiselle. Puolen vuoden kuluttua hyvästelen seuraavan minulle tärkeän ihmisen. Ee sanoo kohta myös heipat kahdelle hyvälle ystävälleen. Joulun korvilla Vee:n läheinen ystävä palaa Suomeen. Miksi kaikki lähtevät? Yhtäkkiä minunkin tekisi mieleni pakata tavarat ja lähteä näiden muuttolintujen mukana. Mutta toisaalta kaikkihan on hyvin täällä. Tämä kevät on tosin ollut monessa suhteessa kaksijakoinen, sillä henkisesti ja ajallisesti se on ottanut paljon, mutta on se samalla myös antanut suuresti. Finnairin sovellus ilmoittaa, että lähtöön ei ole enää pitkälti. Kesäloma Suomessa kuulostaa juuri nyt ihanan houkuttelevalta. Vaikka täällä on (vihdoin) ollut 30 astetta lämpöä ja rakastan sitä, on aivan se ja sama, vaikka Suomessa sataisi räntää vaakasuorana – minä tulen ja nautin lainehtivista viljapelloista, vaaleista koivunrungoista, sinisestä taivaasta ja niittykukista. Voi olla, että se Suomi, johon sitten joskus lopullisesti palaan, ei ole sama, josta lähdin, mutta toistaiseksi haluan nauttia tästä hattaraisesta kuvajaisestani. Kesäloma, tule.

 

Ps. Pahoitteluni, että en ole pitänyt yhteyttä.

Taiwan (osa 1)

Vietin viime (pidennetyn) viikonloppuni raamisleidieni kanssa Taiwanissa. Kun Jii lupasi huolehtia lapsista poissaoloni ajan, olin täysin valmis lähtemään. Perustimme chattiryhmän, jonka nimi kuvasti matkaamme todella osuvasti: “Taipei foodies trip 2019” (foodie vapaasti suomennettuna voisi tarkoittaa ruokaintoilijaa). Söimme nimittäin jatkuvasti. Unohtumaton reissu kahden singaporelaisen, yhden taiwanilaisen ja yhden suomalaisen kesken.

Otetaanpa tähän alkuun lyhyt oppimäärä Taiwanista. Oikeastaan nimi on Kiinan tasavalta (Zhonghua minguo), mutta eihän tuollaista nimeä kukaan käytä, vaan paikka tunnetaan paremmin Taiwanina. Taiwan on ollut osa Kiinaa keskiajalta lähtien lukuun ottamatta lyhyttä Japanin miehitystä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Viime vuosisadan alkupuolella Kiinan tasavalta tarkoitti lähestulkoon sitä aluetta, jonka nykyinen Kiina käsittää, mutta sisällissodan (kommunistipuolue ja nationalistipuolueen välillä) jälkeen tasavallan hallinto pakeni Taiwanin saarelle. Alue on edelleen heidän hallinnassaan. Konfliktin vuoksi tasavallan itsenäisyys on kiistanalainen, sillä Kiinan kansantasavalta (= Kiina, jossa mekin elämme) toteuttaa “yhden Kiinan politiikkaa”. Taiwanissa toimiva hallitus väittää siis olevansa koko Kiinan hallitus, kun taas kansantasavallan hallitus pitää Taiwania yhtenä Kiinan lääninä. Tiivistettynä: ei kovin helppo tilanne.

Lähdimme torstai-aamuna Shanghaista lennolla Taipeihin. Matka oli mukavan lyhyt, puolisentoista tuntia. Se vain ei alkanut täysin ongelmitta: ensimmäistä kertaa elämässäni oli hilkulla, että olisin myöhästynyt lennolta! Jii ihmetteli, miten lähdimme niin myöhään aamulla liikkeelle. Luotin siihen, että paljon samaa väliä matkustanut ystäväni osaisi arvoida, paljonko aikaa pitäisi varata. Ensinnäkin tie kentälle oli jokseenkin ruuhkainen. Jonotimme kentällä pudottaaksemme laukkumme – minä vilkuilin kelloa: boardingiin aikaa 25 minuuttia ja emme vielä olleet saaneet laukkujamme sisään. Tiesin, että meillä olisi jonoja edessämme: ensin rajatarkastus ja sen jälkeen turvatarkastus. Molemmissa on yleensä “joku muukin” liikkeellä. Kun vihdoin pääsimme turvatarkastusjonoon, boarding oli jo alkanut viisi minuuttia sitten. Kiinaa puhuva ystäväni selitti tilanteen virkailijalle, joka ilmoitti, että ainoa mahdollisuutemme oli kysyä jonossa edellä olevilta yhä uudelleen, josko olisi sopivaa päästä heidän ohitseen. Emme todellakaan aikoneet myöhästyä, joten pakkohan niin oli tehdä. Kaikki päästivät hymyillen meidät ohitseen, kunnes tulimme erään länsimaisen naisen kohdalle: saimme kunnon läksytyksen siitä, että emme ole tulleet ajoissa ja muut jonottavat kiltisti. Luulen, että olisimme jäätyneet siihen paikkaan, jos sanoilla pystyisi siirtämään lämpöä. Aivan kuin emme olisi sitä itse tienneet – kiitos stressitasojen kohottamisesta! Ainakin muistan itse vastaavassa tilanteessa tulevaisuudessa päästää jonkun ohitseni hymyillen. Juoksimme minkä jaloistamme pääsimme, ja ehdimme kuin ehdimmekin portille. Emmekä olleet edes viimeisiä – eräs japanilainen mies huohotti vielä perässämme bussiin. Voi juku. En kyllä aio enää koskaan toistaa tätä.

Laskeuduimme Taipein pienelle kaupunkikentälle, joka oli mukavan kompakti, nopea ja tyhjä. Hyppäsimme taksiin, joka oli kuin pieni mummon kesämökki. Krääsää oli niin paljon kaikkialla, etten oikein tiennyt, mihin katseeni olisin asettanut. Kyyti johdatti kuitenkin sinne, minne pitikin, Ximendingin alueelle.

img_20190321_1156223564774032656494879.jpg

Taksikuski ja puoli omaisuutta autossa. Mikä siinä onkin, että kojelaudalla pitää olla matto?

Yövyimme Ximendingin alueella kävelykadun varrella tosi hauskassa Amba-ketjun hotellissa. Aula ja huoneet olivat täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista alla esimerkkinä yksi hissin ovi. (Unen rakastajan tärkein asia oli kuitenkin sänky, joka oli hyvä nukkua.)

img_20190322_0919207526014904292557101.jpg

Amba-hotellin hissin ovi.

Liikkeelle lähdettyämme kiinnitin huomiota siihen, että kadut olivat kaikkialla kovin siistit. Asia selvisi vasta kolmantena päivänä, kun huomasin kadunvarsikyltin: roskaajat saavat sapiskaa sakkojen muodossa. Referenssinä: 6000 Taiwanin dollaria on noin 170 euroa. Tekisi ihan hyvää ajaa samanlainen laki läpi myös tällä puolen salmea.

img_20190323_0939388929866341789236523.jpg

Älä roskaa tai saat lompakkosi avata.

Kävelykatu ei ollut pelkkä katu, vaan oikeastaan isompi alue. Ympäristössä oli vaikka mitä, erityisesti ravintoloita, joita meidän joukkiomme kiitteli kovasti. Ensimmäinen lounas nautittiin heti kulman takana oikein mainiossa japanilaisessa ravintolassa – ja sen jälkeen en enää nälän tunnetta koko reissun aikana tuntenutkaan. Heti ensipuraisulla tietyllä tavalla Taipei muistutti mielestäni Hong Kongia, vaikka rakennukset olivat suurimmaksi osaksi paljon matalampia, ehkäpä osin siksi, että alueella maa järisee usein ja toisinaan kovaa. Kirjoitusmerkit maassa ovat niitä vanhan mallisia, niin kuin Hong Kongissakin, mutta Taiwanissa puhutaan samaa mandariinikiinaa kuin Shanghaissa – itse asiassa puhetta oli melko yksinkertaista ymmärtää – kun taas Hong Kongissa puhuttu kieli on täysin erilaista.

img_20190321_125441_burst001_cover4459970195356407473.jpg

Kävelykadulla.

Ensimmäinen päivä oli kuuma, yli 30 astetta. Koska loppumatkalle oli luvattu sateista, päätimme silti lähteä katsomaan kaupungin näköalaa läheiselle kukkulalle. Aloitimme matkan metrolla. Maksettuani matkan automaatista käteen tupsahti pikkuinen muovikolikko – mitä tällä tehdään? Näköjään samaa kuin muuallakin maailmassa, yleensä tosin kortin muodossa: mennessä leimataan ja poistuessa pudotetaan sille tarkoitettuun aukkoon.

img_20190321_1532505242137723171677651.jpg

Metromatkan mahdollistaja.

Xiangshan, Elefanttivuori, olikin sitten vähän isomman kiipeämisen takana kuin kuvittelin. Eipä ihme, että suurin osa kulkijoista oli sonnustautunut urheiluvaatteisiin. Jossain netin uumenissa joku väitti, että huipulle kestää kiivetä reilut 15 minuuttia. Tällaisia kuvan kaltaisia jyrkkiä portaita oli sarjoittain peräjälkeen, ja vartti oli selvästi optimistinen. Ehkäpä se joku oli erehtynyt suunnasta ja ilmoittanut, kauanko porrastreeni alaspäin vie aikaa. Tai jotain. Liki 200 metriä pystysuoralta nousulta tuntunutta rinnettä myöhemmin olimme perillä. Oikeassa olivat kuitenkin siinä, että nousu kannattaa tehdä myöhäisiltapäivän aikana, jotta pääsee nauttimaan laskevan auringon valosta.

img_20190321_1724454639138566285831392.jpg

Jyrkät portaat, tässä jo suunta alaspäin.

Maisema oli kieltämättä hieno ylhäältä katsottuna, ja tämän visiitin myötä saimme ruksia alla olevassa kuvassa vasemmalla näkyvän Taipei 101 -tornin näköalatasanteen yli matkakohteistamme. Mitä sitä enää maksamaan miltei samasta perspektiivistä. Pilvenpiirtäjä muuten oli vuosia maailman korkein rakennus (508 m), kunnes Dubaihin pystytettiin Burj Khalifa.

img_20190321_1655254679962240567343652.jpg

Taipein näkymiä (ilmanlaatu ei ollut ihan paras, kuten kuvasta näkyy.)

Etukäteen olimme ajatelleet viipyvämme huipulla auringonlaskuun asti. Koimme kuitenkin olomme jatkuvasti yhä tukalammaksi, kun kansaa tungeksi ylätasanteelle ja kivikolle sen viereen: valokuvaajia, turisteja, ulkoilijoita, keksi itse lisää. Ja kun suunnilleen liikautti pikkusormeaan, sai vilkuttaa hyvästit näköalapaikalleen. Päätimme lähteä ajoissa alas. Sitä paitsi taivas alkoi vetäytyä pilveen. Hieno paikka, liikaa ihmisiä.

img_20190321_1718405966236463444774493.jpg

Auringonlaskun palvojia.

Alas päästyämme ilma oli edelleen todella lämmin. Sopivasti portaiden alla nousun juurella sijaitsi puoti, josta sai ostettua virvokkeita. En puhu länsimaisista janojuomista, vaan paikallisesta versiosta. Kuvassa on iso kulhollinen virkistettä: vettä, tuoretta hedelmää (minun annoksessani passiohedelmää), sitruunaa, vähän ruskeaa sokeria ja hyytelöä. Varsinkin hyytelön osuus kuulostaa epäilyttävältä, mutta sammutti se vallan mainiosti janon ja sen pienen energiatarpeen, mikä kiivetessä syntyi. Mies oli pystyttänyt myymälänsä ihan oikeaan paikkaan.

img_20190321_1734043597845881969472916.jpg

Tällekin herkulle on varmasti kiinankielinen nimi, jota en tiedä. Hyytelövettä hedelmällä maustettuna.

Taiwanilaiset selvästi rakastavat kaikkea pientä ja söpöä. Rakkautta tuntuu löytyvän yllin kyllin näille kummallisille kourapelikoneille, jotka sisältävät juurikin sitä kaikkea pientä ja söpöä, sillä kourien kunniaksi pystytettyjä miehittämättömiä pelipuoteja oli aivan joka nurkalla. Itse en ikinä pistäisi rahojani moiseen. Kai sitten joku tykkää?

img_20190321_1842536767839703789227086.jpg

Koura poikineen.

Possunleikkeet ovat paikallista herkkua ja maisemassa näkyi monia pikkuruisia ruokaloita, joiden erikoisuutena oli nimenomaan mainos kaupungin parhaista leikkeistä. Menimme sisään yhteen, jonne, myönnän, en olisi kuunaan itse mennyt yksinäni. Paikan seinällä roikkui Ctripin (suurin nettimatkatoimisto Kiinassa) sertifikaatti kiinalaisten suosiossa olevasta ravintolasta. En ihmettele, makumaailma oli minullekin aika tuttu. Tilasimme jaettavaksi (kuten kaikkialla muuallakin näiden naisten kanssa) vain vähän ruokaa, sillä olimme vieläkin täynnä päivän lounaasta. Kuvan ruoat taisivat maksaa yhteensä noin neljä euroa. En ole ihan varma, mistä hyvästä Ctripin plakaati oli saatu – parasta ravintolassa taisi olla aito tunnelma. Toki leikekin maistui ihan kohtalaiselta, ainakin hintaansa nähden.

img_20190321_1856111747389562174929786.jpg

Possunleikettä ja muuta murkinaa.

Kiinalaisessa keittiössä ei ole varsinaista jälkiruokaa. Makeat syödään kaiken muun ruoan lomassa. Jos oikeasti halutaan nimetä joku annos, mikä nautittaisiin vasta varsinaisen ruoan jälkeen, se on hedelmälautanen. Minun leidini kuitenkin janoavat aina makeansa erikseen. Possunleikkeen kylkeen ei a) ollut jälkiruokaa ja b) ollut halua jatkaa edes ruokailua kyseisessä paikassa, joten minut talutettiin (kuten kaikkiin muihinkin ravintoloihin matkalla) kädestä pitäen tänne (katso kuva). Tämä näyttää pieneltä puodilta, mutta oikeasti kyseessä on valtava paikka isoine alakerran saleineen. Tarjolla oli kaikenkattava valikoima valtavia baobing-annoksia, eli “höylättyä jäätä” höystettynä hedelmillä, siirapilla, pähkinöillä, kondensoidulla maidolla jne.

img_20190321_1927158717861681366690571.jpg

Baobing-annoksia jokaiseen makuun.

Päätimme tilata kolme annosta. Ne olivat järjettömän kokoisia. Omasta mielestäni niistä olisi riittänyt kolmellekymmenelle hengelle. Kuvassa taka-alan annos on ehkä suomalaiseen makuun kaikkein kummallisin: siinä on ainakin liotettuja pähkinöitä, taroa, papuja ja jotain hyytelöityä tiesmitä. Omaan makuuni ne hyytelöidyt möykyt olivat hyviä, muut jätin muille. Taiwan on kuuluisa mangoistaan (ja lähes kaikista muistakin hedelmistään, miten ne voivatkin maistua niin mahtavilta), joten ylivoimainen suosikkini oli mango – totta kai tehty tuoreista hedelmistä.

img_20190321_1935317287779442840968846.jpg

Höylättyä jäätä vaikka koko kylälle (tai neljälle pienelle naiselle).

Perjantaipäivän kulutimme turistitouhuissa. Yksi joukostamme, Äl, on joutunut käymään läpi vakavan sairauden, minkä takia hän vietti päivänsä lääkärissä erilaisissa tarkastuksissa ja kokeissa. Aloitimme päivämme Palatsimuseosta. 700 000 esineen kokoelma kattaa monituhatvuotisen kiinalaisen historian. Suurin osa esineistä on Kiinan entisten keisareiden ja heidän hoviensa arvo-omaisuutta, jonka juuret ovat Kielletyssä kaupungissa. Alun perin museo onkin perustettu Pekingiin vuonna 1925, mutta esineet siirrettiin (pelastettiin) ensin Shanghain kautta Nanjingiin japanilaisten vallan alta, ja myöhemmin kommunistien valtaannousun yhteydessä Taiwaniin. Taipeihin saatiin lopulta kuljetettua noin 22 prosenttia kaikista siirretyistä esineistä. Osa on nykyään Pekingissä. Nyky-Kiinan kanta on, että tavarat ovat varastettuja ja kuuluisivat takaisin Pekingiin. Taiwanin kanta on, että he ovat kuljettaneet ja säilyttäneet aarteet varmalta tuholta. Kyllä tämä on monimutkaista, sano. Joka tapauksessa museo houkuttelee paikalle massoittain mannerkiinalaisia turisteja, sillä iso osa heidän kulttuurihistoriastaan kätkeytyy tämän palatsimaisen rakennuksen seinien sisäpuolelle.

img_20190322_101113886068136284741647.jpg

Turistit valmiina kierrokselle.

Museossa oli todella paljon nähtävää. Jotta en vallan pitkästytä teitä, näytän tässä vain kaksi hauskaa kuvaa. Ensimmäinen on viinitonkka. Niitä muuten oli paljon erilaisia (yleensä isoja), kyllä entisajan kiinalaiset ainakin viiniä ovat kitanneet, se on varma juttu. Tämä oli niistä hupaisin: pronssinen elukka, jonka täyttöaukko on selässä ja viini kaadetaan suun kautta lasiin. Mitenköhän muuten pronssi reagoi viinin kanssa? Tuleeko juomaan jotain jänniä sivumakuja?

img_20190322_1052183133259973102472984.jpg

Onko se sitten polle vai mikä, mutta viinitonkka kuitenkin.

Keramiikkaosaston kaikkien Roope Ankan kokoelmista tuttujen Ming-purkkien seassa sijaitsi todellinen helmi: tyyny! Palatsin naisilla oli valtavia tukkalaitteita, joita ei sitten sopinut kammata uusiksi joka aamu, joten kutrien oli syytä pysyä ojennuksessa monta päivää. “Pää tyynyyn” -kehoitus ei oikein tässä kohdin houkuttele. Katsokaa nyt noita teräviä reunoja! Oi joi. Kuka herää virkeänä aamulla ilman minkäänlaisia niskajumeja tämän posliinipöntön jäljiltä? Ai niin, nimilapussa todetaan, että tämä tyyny on ruyi. Kiinalaisessa kansantarustossa esine nimeltä ruyi on eräänlainen hyvän onnen tuoja. Käännös on oikeastaan “kuten haluat/toivot”. Ruyi pään alla nukkuessasi – voiko parempaa siis ollakaan! Tukka hyvin ja sateenkaaren päässä on kultaa.

img_20190322_1148195992234040124650888.jpg

Keraaminen tyyny, toiveiden täyttäjä.

Ee halusi viedä meidät syömään ramenia (japanilaisia nuudeleita) erääseen tiettyyn ravintolaan. Vaikka lounasaika oli jo ohi, jono oli silti aikamoinen, arviolta 50 metriä. Paikka on ilmeisen suosittu, sillä lattiaan oli teipattu jonotusviiva ja jonottajia oli ohjaamassa erillinen työntekijä.

img_20190322_1328102429906617772697479.jpg

Järjestäytynyt jono lounaalle.

Tilaus tehtiin jonossa rastimalla listasta, millaisena annoksen haluaa. Rastin omaani mm. kevyesti valkosipulia, kevätsipulia, keskikypsät nuudelit ja tulisuuden asteen nollasta kahteen ykköseksi. Vihdoin ja viimein pääsimme syömään. Jokaiselle osoitettiin tällainen oma “koppi”, sillä paikan erikoisuus piili juuri siinä: vain sinä ja sinun nuudelisi. Ruoka oli taivaallisen hyvää.

img_20190322_135119147210545068330611.jpg

Vain sinä ja nuudelisi – laatuaikaa kahden.

Seikkailimme muutaman geokätkön perässä pitkin kaupunkia ja erään vieressä oli hauska kauppahalli täynnä todella laadukkaita ja suloisia käsitöitä. Yksi putiikki myi kopioita vanhoista taiwanilaisista keraamisista laatoista, jotka edelleen tehdään käsin. Ne olivat aivan ihastuttavia! Haluan tällaisen seinän!

img_20190322_164645876640604190959203.jpg

Maailman kauneimmat kaakelit.

Olin aivan täynnä, kun matkaseuralaiseni ehdottivat, että menisimme syömään snackin, eli “pienen” välipalan. Ilmeisesti heidän käsityksensä koosta on hieman toisenlainen kuin omani, hah hah. Valtava kasa hanhenlihaa ja kaksi kulhollista vermisellejä (ohuita nuudeleita) lihaliemessä. Parhaat ovat kuulemma sellaisia, että ne suorastaan sulavat suuhun. No, hanhi oli hyvää. Söin yhden palan. Tämän pikkiriikkisen välipalan jälkeen kävimme kääntymässä hotellilla ja lähdimme taiwanilaista ruokaa tarjoavaan ravintolaan (!). Myönnän, sorruin ylensyöntiin… Yksityiskohtiin puuttumatta se kostautui myöhemmin. Oi voi.

img_20190322_1723001882121186925802340.jpg

Hanhea ja vermisellejä – välipalaksi.

Luulen, että pyörimme hotellille. Joku sai kuitenkin matkalla idean pysähtyä maistelemaan paikallista herkkua, wrap-jäätelöä. Ajatuksena se kuulostaa aika kummalliselta: tuollainen ohut wrap-lettu, sinne höylätään nougat-kuutiosta hippuja, pyöräytetään pari jätskipalloa ja lisätään joukkoon KORIANTERIA. Sitten koko komeus kääritään rullaksi.

img_20190322_1811475032428417417293264.jpg

Wrap-jädeä.

Loppujen lopuksi söimme tätä kummallista, kylmää herkkua reissullamme useamman kerran, ja pitää myöntää, että kaikkine kummallisine lisukkeineen se oli hirmu hyvää. Jos samanlaista myytäisiin Shanghaissa, saattaisin jopa poiketa ostamaan.

img_20190323_1705464320948382010269864.jpg

Siinä ne nyt ovat. Korianterit.

Illan vietimme, kuinkas muutenkaan, yötorilla. Aasiassa matkanneet tietävät varmasti, mistä puhutaan, mutta selvennykseksi: yötori on oikeastaan katuja, joilla on jos jonkinlaista pientä kojua vieri vieressä myymässä mitä ikinä keksiikään niin ruoan kuin tavarankin osalta. Suurin osa kojuista on perheyrityksiä, joissa samaan aikaan on töissä kolme sukupolvea. Turistialueilla kaupustellaan myös kaikenlaista krääsää, kuten magneetteja, t-paitoja ja muita matkamuistoja. Pääasiassa me keskityimme ruokatarjontaan. Tunnelma on kohdillaan, kun myyjät huutelevat tarjouksiaan ja toisinaan musiikki pauhaa. Ja voin vakuuttaa, kadut eivät todellakaan olleet tyhjiä.

img_20190322_2051445370463989906008034.jpg

Yömarkkinat.

Yömarkkinoiden historia ulottuu todella kauas, reilusti yli tuhannen vuoden taakse. Se, mikä yllätti minut, oli väärennettyjen tuotteiden puuttuminen. Niitä ei oikeastaan näkynyt missään, toisin kuin täällä Shanghaissa. (Tai sitten en vain osunut oikeaan paikkaan.) Moni ruokakoju tarjoaa mukaan otettavia naposteltavia ruokia, xiaochi (pieni ruoka), mutta joissakin paikoissa on pari pöytää ja ehkä kokoontaitettavat tuolit. Useassa paikassa oli kummallinen haju, jonka aika pikaisesti opin tunnistamaan choudoufu:ksi, haisevaksi tofuksi. Kuulemma, kun hajun yli pääsee, on maku hyvä. En uskonut sen olevan hajun arvoista, joten jätin väliin, koska kukaan muukaan ei sitä halunnut syödä.

img_20190322_2125497016142764323416291.jpg

Pyssyvohveli sulaa kohta suussani.

Useassa paikassa meille kävi hassusti: kun yksi pysähtyi, lopulta kaikki päätyivät ostamaan samasta kojusta tavaraa. Alla olevan kuvan asustepuodista oli helppo hamstrata pupuista pitävälle Ee:lle pupupinni ja -ponnari poikineen tuliaisiksi, mutta tällä kertaa muistin ostaa jotain itsellenikin, paikka oli nimittäin täynnä kauniita rusettipantoja ja -solkia. Kun käteisvarannot olivat väliaikaisesti loppu, kahden päivän aikana kävelty liki 35 000 askelta ja kaikkien mahat olivat täpötäynnä, oli hyvä kääntää nokka jälleen kohti hotellia. (Juttu jatkuu myöhemmin osassa kaksi. Olisi tullut ihan liian pitkät horinat pötkössä.)

img_20190322_2214426712835318528542945.jpg

Rusetteja, rusetteja, rusetteja!

 

Luumunkukkia

Olemme olleet Kiinassa Suomen joululoman jälkeen jälleen nyt kohta kuukauden ajan. Heti saapumisemme jälkeen osallistuin muiden suomalaisten kanssa maalauskurssille. Pienessä studiossa harjoittelimme maalaamaan luumupuun kukkivaa oksaa, joka täällä Kiinassa on todella suosittu aihe ihan missä tahansa koristeessa. Ylipäänsä kukkasymboliikka on hyvin yleistä maalauksissa, tekstiileissä, posliinissa, rakennuksissa, mihin ikinä kukkia nyt voikaan ajatella laittavansa. Opettajiamme oli kaksi, enkä heidän nimiään nyt kuollaksenikaan muista. Kutsutaan heitä nyt Pomoksi ja Mestariksi. Pomo oli kotoisin Shanghaista ja varmastikin käynyt kouluja jossakin ulkomailla, sillä hänen englantinsa oli todella sujuvaa. Elekieli oli rentoa ja hyvin länsimaista. Sitten meidän Mestarimme. Hän oli kotoisin jostakin pohjoisen provinssista ja erittäin taitava maalari. Ulosanti oli kuitenkin hyvin hiljainen ja samalla varautunut. Hän oli melko nuori. Vaikka ei näistä kiinalaisista koskaan osaa sanoa, kuka on oikeasti nuori ja kuka ei. Jollei ole todellinen vanhus. Mestari puhui hyvin välttävästi englantia ja sitäkin suoraan paperista. En usko, että kukaan meistä ymmärsi puolta lausettakaan, mitä hän yritti kertoa. Siispä nyökyttelimme ja odotimme, että Pomo kertoi samat asiat uudelleen ymmärrettävästi.

img_20190109_1843227869381327991719191.jpg

Harjoitusvetoja. Vasemmalla näkyy Mestarin ohjelappu.

Viiva eri muodoissaan on tärkeä elementti kiinalaiselle taiteelle, sillä siinä maalaustaide ja kalligrafia kohtaavat toisensa, joten totta kai Kiinalaisessa vesivärimaalauksessa olennaisinta on, millainen sivellin kulloinkin on kädessä. Se määrää työn jäljen. Siveltimiä on muutamia erilaisia pehmeästä kovaan, vaikkakin kaikki todellisuudessa ovat aika pehmeitä. Aidot siveltimet on tehty vuohen, mustan jäniksen tai kärpän karvasta, tai sitten näiden sekoituksista. Kukaan itseään kunnioittava taiteilija ei kuulemma käytä synteettistä karvaa. Siveltimet saatuamme aloitimme harjoittelun: mustan värin ja veden suhdetta sekä siveltimen kallistuskulmaa vaihtelemalla treenasimme erilaisia vetoja – välillä siten, että vain siveltimen kärki kastettiin hyvin nopeasti musteeseen. Kun musta alkoi olla hallussa, harjoittelumme painopiste siirtyi punaisten luumunkukkien terälehtien muotoiluun. Kukkia harjoiteltiin maalaamaan niin sivulta, takaa kuin edestä. Kiinalaiseen tapaan Mestari kävi välillä näyttämässä (eli itse maalaamassa), miten kukka kuuluu muodostaa. Harjoittelun lomassa hän kannustavasti osoitti aina parasta kukkaa – ei tietenkään jokaisen omasta paperista, vaan yhden ”oppilaan” luonnoksesta, jotta kaikki siitä saisivat inspiraatiota. Kyllä minua ärsytti: juuri, kun luuli itse saaneensa vangittua paperille täydellisen muodon, Mestari hengitti niskan takana ja pyöritti päätään. Kun kysyi, mikä siinä on pielessä, hän otti siveltimen kädestä ja teki kaiken itse: näin tämä pitää tehdä. Ei sanaakaan siitä, että voisit tässä yrittää käyttää tuota tekniikkaa tai tämän kohdan voisi toteuttaa näin. Kiinanopettajani myöhemmin kertoi, että myös kalligrafiassa opettajan vaihtuessa oppilaan pitää aina oppia uusi tapa tehdä: se, mikä miellyttää opettajaa, on oikea tapa. Muita ei vain ole.

img_20190109_1929129019384677365145998.jpg

Lisäharjoitusta kukkien muodossa.

Tarpeeksi saatuamme harjoitusta siirryimme lopullisen taideteoksen pariin. Ensin piti piirtää mustalla oksat, samalla miettiä kuvan tasapainoa ja mihin mikäkin kukka tulisi. Onnistuin mielestäni hyvin, tosin Mestarin mielestä oksani ei ollut hyvä. Hän korjasi sitä jonkun verran. Käytännössä valmiiseen työhön vielä! Sitten kukkiin. Pääkukkia, eli niitä, jotka ovat vähän massiivisempia ja selvästi esillä, piti olla kolmesta viiteen. Lisäksi maalattiin muita kukkia, joista osa vaaleammalla värillä taustalle. Asettelu oli selvästi hirmu tärkeää, jotta työn tasapaino säilyy. Liikaakaan niitä ei saanut laittaa. Paras vaihtoehto kuulemma oli, jos yritti mahdollisimman tarkkaan kopioida Mestarin edellisenä päivänä maalaaman mallin. Niinpä.

img_20190109_2141217681956806700425500.jpg

Valmis työ. Kaikkialla, missä on mustaa kukkien päällä (ja vähän välissäkin), on Mestarin käsialaa. Kiitos vain. Oikealla lukee kiinaksi luumunkukka.

Kun kaikkien maalaukset olivat valmiit, Mestari valitsi suosikkinsa. Ette usko, mikä ylpeys ja helpotus se oli, kun oma työni oli näiden kahden joukossa! Kokonaisuutena tämä oli todella opettavainen kokemus kiinalaisen vesivärimaalauksen alkeista, mutta ennen kaikkea vahvistus sille, miten itse haluan toimia opettajana. Ymmärrän niin paljon paremmin sitä kulttuuria, millä täällä kaikki kansa koulutetaan. Mutta en halua olla osana sitä omassa työssäni. Ylipäänsä häpeän ja kunnian kautta johtaminen on katala keino ohjata alaisiaan. Se osuu niin syvälle ihmisyyteen vastaanottajassa, ettei taatusti saa aikaan mitään hyvää. Kilpailuasetelmaa ja kateutta ihmisten välillä sillä ehkä saadaan viritettyä huippuunsa, mutta mennessä luodaan niin syviä haavoja, että niitä muistellaan vielä kiikkustuolissa. Haluan, että kun joku minua muistelee myöhemmin elämänsä varrella, olisin yksi niistä ihmisistä, jotka huomasivat sen pienenkin hyvän oppilaassa ja kannustivat oppimaan entistä paremmin – positiivisen kautta.

Aikaerorasite

Black And White Photo Of Clocks

Kuva: pexels.com

Olemme olleet jälleen vajaan viikon Shanghaissa. Lapset ovat kääntäneet rytminsä hyvin, minä en. Tai, no, periaatteessa rytmini on kääntynyt, mutta uni vain pakenee. Joko olen tullut vanhaksi tai sitten tämä talvipaluu vain ottaa koville. Monen huonosti nukutun yön jälkeen viime yö oli varsinainen kruunu kaikelle: kolme ja puoli tuntia unta. Unenpuute näkyy myös kotioloissa: olen kuin tikittävä aikapommi, joka raivostuu lapsille toisinaan liian mitättömistä asioista. Krääh! Miten lapsellinen osaankaan olla,  että tämän enempää en osaa tunteitani kontrolloida! Olen totta kai kokenut häpeää itsestäni. Tällainenko minä tosiaan olen? Toisaalta, on ehkä tervettä lapsillekin nähdä, että äiti ei ole kone, jolle voi sylkeä kaikenlaista käytöstä kulmakarvankaan värähtämättä – anteeksipyytäminen omien töpeksimisieni jälkeen on nimittäin toisaalta kovaa valuuttaa sovittelun mallintamiseksi. (Ei se silti pyyhi pois sitä, että käytökseni on ollut välillä karmeaa.) Paras lääke tunnekuohujen jälkihoitoon itselläni on kerta toisensa jälkeen lukea ja kuulla Isän totuuksia siitä, kuka olen. Rakastettu, kalliilla hinnalla lunastettu, Jumalan lapsi. Huh. Elämä jatkuu, vaikka olenkin puutteellinen. Ehkä ensi kerralla saan pidettyä itseni aisoissa ja ensi yönä nukuttua paremmin. Toivossa on hyvä elää, eikö?

Kotimaan kontrasteja

Olen jälleen kotimaan kamaralla. Tänä vuonna päätimme viettää joulun ajan Suomessa. Lasten koulu loppui perjantaina ja heti varhain lauantaiaamuna hyppäsin kolmen lapsemme kanssa lentokoneeseen kohti Suomea, kun Jii vielä jäi Kiinan päähän tekemään viikoksi töitä.

En ole varmaankaan koskaan todistanut lapsiltani sellaista reippautta kuin lauantai-aamun ensi hetkinä, kun jokainen seisoi lähes silmänräpäyksessä ovella täysissä lähtövarusteissa. Päivä alkoi positiivisella vaihteella, mutta heti kun lentokentällä olimme heittäneet hyvästit Jii:lle ja päässeet pitkän jonotuksen jälkeen läpi turvatarkastuksesta sekä rajamuodollisuuksista runsaiden sisarusrakkauden osoitusten säestyksellä, aamu jatkui aivan kuten odottaa saattaa: yksi kaatoi kulhollisen nuudeleita liemineen päällensä, eikä meillä tietenkään ollut varavaatteita kahdeksanvuotiaalle kollille. Onneksi housut olivat tummat ja paita suurimmaksi osaksi välttyi vahingoilta. Vee kuitenkin kastumisen seurauksena kuljeskeli hauskan näköisesti terminaalissa toinen puntti ylhäällä. Olin kyllä ihan varma, että pikkuisen paineistettu höyrykattilani purkautuu viimeistään koneessa, mutta huonojen yöunien jälkeenkin pidin kuin pidinkin hermoni (pääosin) kurissa. Joskus mietin, että keitä ne myyttiset äitihahmot ovat, jotka aina puhuvat lempeästi lapsilleen. Kai minäkin siihen kategoriaan pinnistelemällä sitten toisinaan yllän. Sanonpa vain, että onneksi lentokone on suljettu tila. Lisäksi istumajärjestyksen optimointi sekä juomien jakaminen lapsille senttilitra kerrallaan pelastaa paljolta. (Ja megapussi karkkia, joista suurin osa taisi mennä allekirjoittaneen suuhun, mutta ei kerrota siitä kenellekään.)

img_20181215_0925259041920354638764196.jpg

Pudongin kentällä portille vaeltamassa.

Emme ole olleet siis Suomessa kylmään vuodenaikaan kahteen vuoteen. Vaatevarustuksemme oli myös vähän sen mukainen, eli hyvin puutteellinen. Shanghaissa olen laskeskellut, että välikausivarusteet kerrospukeutumisen kanssa riittävät ulkoiluun. Ee kyselikin ensihetkillä autossa viltin alta, että miksi Suomi on näin kylmä! Ensimmäisen melko hyvin nukutun yön jälkeen – lapset nukkuivat Kiinan aikaa kahteen päivällä – suunnistimme siis ostamaan kasseittain vaatteita ja kenkiä, jotta pärjäämme seuraavat kolme viikkoa pakkasessa.

Itse järkytyin puolestani tästä pimeydestä. Kyllähän minä sen nyt tiesin, että tämä on tällaista talvella, mutta vielä perjantaina, kun lapset lähtivät viimeistä aamua kouluun Kiinassa puoli kahdeksalta, oli ulkona valoisaa. Pimeä tuli joskus viiden, puoli kuuden maissa. Aamuaika täällä oikeastaan taisi juuri järkyttää enemmän: sunnuntaina puoli kymmeneltä oli vielä hämärää ja kaupungin valot vain loimottivat muistuttaen synkkyydestä. Osansa teki kai sekin, että lunta ei ollut maassa edes mainittavaksi asti.

Jii:n vanhemmat noutivat meidät autoilla kentältä ja ensimmäisen yön vietimme heillä. Eilen, sunnuntaina, siirryimme tänne maalle omien vanhempieni luo. Heti ensimmäisenä iltana lapset päättivät ottaa kaiken ilon irti siitä, että lääniä riittää temmellettäväksi. Talvivaatteet päälle, taskulamput kouraan ja pihalle! Oo sai heti ulkoportailla hepulin ja huusi kuin syötävä – pimeys oli jotain niin tuntematonta kaupunkilaiselle, että siellä kuulemma oli hirviö. Luulen, että kylmyys oli toinen järkytys, liikaa uutuuksia pienelle miehelle kerralla. Sylissä huutaen yritin sitten kiinnittää huomiota kaikkeen muuhun: naapuritalojen etäisiin valoihin, meidän autoomme, toisten leikkien ääniin ja jouluvaloihin. Lopulta Oo rauhoittui ja lupautui sylissä kannettavana lähteä katsomaan jouluvaloja. Taskulamppu kädessään hän vähän rentoutui ja uskaltautui lopulta itsekin kävelemään. Ee ja Vee keksivät Risto Räppääjän innoittamana Yöhaukka-leikin, jossa Vee juoksi pitkin pihaa yöhaukkana yrittäen varastaa sormusrasiaa (isotin pakasterasia). Oo:n kanssa palasimme ajoissa sisään, mutta näitä isompaa lasta ei houkutteluista huolimatta meinannut millään saada takaisin sisätiloihin.

img_20181216_1814528494774932507507954.jpg

Yöhaukka valmiina säntäämään karkuun.

Aikaerosta väsyneet lapset tekivät ennätyksen myös nukkumaanmenopäässä, kun Ee ilman eri kehoitusta pesi hampaansa, vaihtoi yöpukunsa ja kömpi sänkyyn nukkumaan, ja Oo nukahti olohuoneen lattialle. Vee:llekin riitti kertapyyntö. Vee myös heräsi yöllä kolmelta ja oli hiippailemassa iPadin kanssa olohuoneeseen, kun nousin pyytämään häntä vielä nukkumaan. Olin suorastaan järkyttyä, kun hän ilman vastahankaa lupautui palaamaan heti sänkyynsä ja luopui laitteesta oma-aloitteisesti.

Tänään olemme ehtineet tehdä vaikka ja mitä aktiivista. Aamulla ennen kuin minä olin ehtinyt edes nousta ylös sängystä oli Vee ehtinyt käydä jo kolmeen kertaan juoksentelemassa ympäri pihapiiriä taskulampun valossa, koska oli niin innoissaan yöllä sataneesta lumesta. Aamupäivällä isoti ulkoilutti lapsikatrasta sillä välin kun muu aikuisväki hoiti lounaan valmiiksi. Ruuan jälkeen lähdimme koko konkkaronkka kuusen hakuun. Metsä oli ihana paikka kävellä ja Oo kyseli koko ajan, että onko täällä mustikoita. Vastasin toistuvasti, että niiden varpuja on, mutta itse marjoja ei talvella ole. “Äiti, onko tämä mustikka”, osoittaen heinää. “Äiti, missä ne mustikat on?”

img_20181217_134242613467144278574964.jpg

Kuusenhakuretkellä, kuvassa 3/6 retkeläistä.

Pari tuntia pihaoloissa vierähti aivan heittämällä. Lapset olivat niin innoissaan lumesta, että vaikka sitä ei paljon ollutkaan, muuta ei tarvittu. Paitsi pari välinettä leikkeihin.

img_20181217_1408531535938324864924303.jpg

Tässä autotien viettävällä osuudella muutaman sentin lumikerroksessa pääsi jo ihan näppärästi laskemaan mäkeä.

img_20181217_1420148761518643868872233.jpg

Itsepäinen kaveri teki itselleen tasamaalle hyppyrin. Nielin tappioni, sillä yritin sanoa, että a) lunta ei ole tarpeeksi ja b) mitä sitä nyt ihminen tasamaalla hyppyrillä tekisi yhtään mitään. Kyllä siinä pitkillä vauhdeilla vähän ilmaan hypähti. Pidän varmaan vastedes suuni kiinni.

img_20181217_1428397295159296776482132.jpg

Traktorimies lumitöissä.

Kun pimeä oli jo laskeutunut, otimme käsittelyymme kuusen ja muun talon koristelun. Lapset olivat tästäkin niin innoissaan, että paikat olivat hetkessä jouluiset. Tässä talossa ei kyllä milloinkaan ole näin aikaisin kuusta tuotu sisään, saati sitten koristeltu! Tämä on selvästi erityinen joulu.

img_20181217_1647295221051386175156835.jpg

Oo palloilemassa.

Vaikka väsymys ja aikaero edelleen painavat ja täällä on näin pimeää, on ihana olla täällä. Lapsetkin taitavat olla samaa mieltä.

Tuontinäyttely n:o 1

Harmittaa, että en ehtinyt kirjoittaa tästä jo aiemmin, mutta minkäs teet. Kuulette siitä nyt. Toukokuussa 2017 presidentti Xi julisti, että kansainvälisen (kaupan) yhteistyön edistämiseksi Kiinassa aletaan pitää vuodesta 2018 lähtien isot messut asian hyväksi. 5.11. alkaen (ja koko edeltävät pari kuukautta) täällä Shanghaissa puuhasteltiin vähän yhtä ja toista. Silloin nimittäin tämä koko kaupungin toimintaan vaikuttanut tapahtuma käynnistyi. China International Import Expo (CIIE). Laatuaan ensimmäinen, joten näyttävyyttä tuskin puuttui. Sitä kyllä valmisteltiin pitkään ja huolella! Niin kuin aiemmin kerroin, kun saavuimme tänne kesälomalta Suomesta, kaikki kadut naapurustossamme oli myllätty auki. Jalkakäytäviä ei voinut käyttää pitkään aikaan, ja tällaista näkymää jatkui kilometrejä ja taas kilometrejä. Nyt olen paljon viisaampi syistä: kaikki nimittäin johtui näistä messuista. Soisin niin mielelläni teille kaikille sen kokemuksen, että olisitte saaneet olla seuraamassa täällä niitä huolellisia valmisteluja, joita tapahtuman eteen tehtiin – kuvien ja tarinoiden kautta ei, harmi kyllä, pääse kiinni autenttiseen tunnelmaan.

Mitä lähemmäs tapahtumaa päästiin, ymmärrys siitä, miten paljon täällä kaikkeen panostettiin, kasvoi. Osa asioista oli oikein mukavia ja omaa viihtyvyyttämme parantavia, mutta sitten oli muutamia muita kommervenkkejä presidentin vierailun aikana: muun muassa kansainväliset koulun suljettiin kahdeksi päiväksi (hyvin lyhyellä varoitusajalla) ja tiesulkuja oli asetettu pitkin kaupunkia. Kaupungin laitamilla toimivat tehtaat saivat käyntikiellon useiksi päiviksi ilmansaasteiden minimoimiseksi. Eräs ystäväni asuu lähellä kyseistä messukeskusta, ja hänelle ilmoitettiin jo kauan sitten, että messujen aikana ei kannata olettaa paljon liikkuvansa kodin ulkopuolella. Ylipäänsä tiesulkujen alueelle oli jo elokuussa hankittava läpikulkulupa. Aivan messukeskuksen vieressä asuville ihmisille kuulemma tarjottiin “matkarahaa”. Olisikohan sitten niin, että ihan liki ei messujen aikaan saanut edes oleskella? Mene ja tiedä. Ainakaan paketti- ja ruokakuljetukset lähialueelle eivät onnistuneet enää paria viikkoa ennen itse tapahtumaa. Turvallisuus ennen kaikkea! Osa ystävistäni päätti koulujen sulkemisen takia yllättäen lähteä itsekin ex tempore matkoille, mutta me emme tehneet niin. Syy selviää seuraavaksi.

Messut itse olivat kuulemma hieno spektaakkeli. Tiedän sen, sillä Jii oli onnekas päästessään yhtiön edustajana paikalle. Meikäläisen kaltaisella tavallisella tallaajalla ei messuille ollut asiaa – kyseessä oli puhtaasti yritysmaailman edustajille tarkoitettu tapahtuma. Kasvojentunnistus tässä maassa alkaa olla aivan omaa luokkaansa (ilmeisesti suurin osa myös valvontakameroista ympäri Shanghaista tekee sen automaattisesti), sillä sisään keskukseen pääsi portista kävelemällä samalla, kun kone äkkiseltään luki lähestyjän kasvonpiirteet. Ilmoittautuminen hoidettu! Ylimääräisellä ajallaan Jii oli nopeasti ehtinyt kävellä keskuksen lähialuetta ympäri, ja ainakin robotiikan osasto oli vakuuttanut hänet näkemästään. Myöhemmin minäkin videoita näyttelystä tuijottaessani olin vallan ihmeissäni, millaisia koneita nykyään osataankaan tehdä.

Yritän seuraavaksi kuvien kautta kertoa lisää messuihin liittyvistä valmisteluista pitkin kaupunkia.

img_20181013_1252237312056720699193100.jpg

Jalkakäytävät kilometrien matkoilta olivat kunnostuksen alla. Ei entisissäkään sinällään mitään suurta vikaa ollut, mutta täytyy sanoa, että uudet, isot laatat ovat mukavammat kävellä ja kauniimmat silmään. Tässä kuvassa tie on saanut jo uuden pinnoitteen. Siinä näette myös joukkovoiman merkityksen, jokainen kun vähän lapioi, saadaan äkkiä valmista. Välillä minusta tuntuu, että koko Kiinan väestö oli palkattu talkoisiin, niin paljon ihmisiä täällä töissä pyöri.

img_20181021_1050597341831741542705486.jpg

Rupsahtaneet tai ei-kovin-edustavat rakennukset pääkatujen varsilta piilotettiin puskien taakse ja aitoihin ripustettiin roikkumaan kauniita kukkia.

img_20181021_1050331363885213459212619.jpg

Tämä tien keskijakaja on miltei sen hotellin vieressä, missä presidentti Xi yöpyi. Pitihän sen siis olla näyttävä! Myöhemmin tähän lisättiin myös yövalaistus ledien avulla. Presidentin hotellin lähellä oli myös koko tapahtuman ajan vahvistettu poliisimiehitys. Siitä en sentään viitsinyt ottaa kuvaa.

img_20181019_1952463849128267237075687.jpg

Lisää istutushommia. Kun valoisa aika loppuu, töitä jatketaan pimeällä.

img_20181019_1953515702439077241841013.jpg

Messutapahtuman mainoksia oli kaikkialla. Tuo iloinen panda oikealla oli tapahtuman maskotti. Huomaa kiinalainen tapa ilmoittaa päiväys: vuosi-kuukausi-päivä, eli suuremmasta pienempään.

img_20181023_1321303901472186959700679.jpg

Mitä lähemmäs tapahtumaa päästiin, sitä enemmän kaduilla näkyi erilaisia (vapaaehtoisia?) partioita: tämä tässä liittyy järjestyksenvalvontaan, muita partioita oli mm. roskienkerääjät. Jälkimmäisiä soisin olevan yleisestikin enemmän liikkeellä.

img_20181023_132010302511153950687553.jpg

Tämä terveyskeskus oli aiemmin kovin kulahtanut ja pinnaltaan muistaakseni sininen. Yhtäkkiä se kunnostettiin pikavauhtia vastaamaan nykyajan standardeja. Voihan tietysti olla, että se oli muutenkin suunnitelmissa… Useita muitakin rakennuksia maalattiin ja joidenkin purettavien eteen rakennettiin siistit, maalatut muurit.

img_20181023_1318565711044463484534215.jpg

Viikonloppuna ennen messuja alkoi olla jo hoppu. Päätien varrella oli vielä paikkoja, joista nämä laatat puuttuivat, samoin ruohoa piti saada useaan kohtaan ja pian. Suurin osa ruohonlaittajista oli omaan silmääni todella vanhoja ihmisiä, mutta kaipa sitä jokainen sitten kortensa laittaa kekoon hienon tilaisuuden tullen.

img_20181024_1952446994926843739992873.jpg

Melkein valmista! Iltamyöhään jakajan muodostaneet betonielementit saivat päälleen kauniit joulutähdet ja vaaleanpunaiset kukat. Ne kyllä sulostuttavat ympäristöä edelleen kuukauden tapahtuman jälkeen.

img_20181024_195350897891407842467840.jpg

Kuva on huono, mutta vastaan kävelee partio kadunpesijöitä. Yksi liikuttaa vesisäiliöllistä kärryjä ja muut hoitavat painepesureita. Jii kertoi, että edellisen viikon lopussa ennen messuja myös nostettujen moottoriteiden seiniä pestiin painepesurilla. No, onhan täällä niitä saasteita, jotka tummentavat…

img_20181028_1914032305468972266197795.jpg

Uutena esiintyjänä teillä on nyt useammassa paikassa tällaisia valotauluja. Nyt kaikki nuolet ovat vihreitä, mutta ruuhka-aikaan ne muuttuvat osa oransseiksi (jonot kulkevat hitaasti), osa punaisiksi (liikenne matelee tai on pysähtynyt. Sitten jokainen voi arvioida, mikä reitti kannattaa valita määränpäähän. Suurin osa kuljettajista tosin käyttää kiinalaisia karttasovelluksia, joista suoraan näkee, mikä tilanne milläkin tieosuudella vallitsee.

img_20181028_1919513041600903742440995.jpg

No, tuossahan taustalla nyt on osa pusikoiden yövalaistuksesta nähtävissä. Lisäksi kaikkiin pylväisiin asetettiin roikkumaan kauniit kukka-amppelit. Voi, kun tämä jäisi tavaksi! Epäilen.

img_20181029_101843208893605376821407.jpg

Tienvarsien roskiksia koristeltiin uuteen uskoon tällaisilla viilukuorilla. Mietin heti nähdessäni ratkaisun säänkestävyyttä tässä kosteassa ilmastossa… Messujen jälkeen tämä roskis hävisi kuin tuhka tuuleen ja tilalla oli vanha, kunnon metallikuorinen versio. Kaikki siis ennallaan!

Kaikki todellakin ennallaan. Kokemuksena tämä oli hauska koko perheen mittakaavassa. Messujen jäljiltä saamme edelleen nauttia kukista, uudesta asfaltista, siisteistä jalkakäytävistä ja opastetauluista. En ole lainkaan pahoillani! Se, mitä tämä hupi on shanghailaisille maksanut, onkin ihan toinen tarina. Vaikka työvoima täällä on eurooppalaisittain halpaa, niin tämä lysti ei sitä varmaankaan ole ollut.

Printtikoppikiinaa, osa kaksi

Kuva: pexels.com

Näinköhän se nyt on, että kovimmat kiinan taitotasoni testit käydään aina yhdessä ja samassa paikassa, eli tuossa nurkan takana printtikaupassa. Viime kerralla iloitsin, että sain teetettyä ulos pinon tulosteita. Tällä kerralla panokset olivat selvästi kovemmat: osasin pyytää kiinaksi PDF:stä kiiltäviä, kaksipuoleisia, värillisiä kopioita tavallista kopiopaperia paksummalle lapulle ja samalla jutustelin höpöjä (kuten missä asun, kuinka vanha olen, onko minulla kylmä, haluanko sisään odottamaan kiipeämällä ikkunasta – sisäpuolella on portaat) tulostustädin kanssa. Palasin hakemaan tulosteita muutaman tunnin päästä, vilkaisin päällimmäistä ja totesin kaiken olevan kunnossa. Kotona aloin sitten värkkäillä niiden parissa, ja totesin, että 106-sivuisen dokumentin väliin oli jostain putkahtanut yksi tuplakappale sivua neljä – tämä sekoitti koko pakan ja yksikään lappunen ei sen jälkeen ollut enää käyttökelpoinen. Totta kai ajattelin syyn olevan itsessäni, mutta tarkastettuani tiedoston muistitikulta, tajusin virheen olleen painokopin päässä.

Niinpä käymään keskustelua viesteillä. Kiinaksi, tietysti. Reklamoin seuraavasti: “Hei, tulosteissani on ongelma. Ensimmäiset kaksi printtiä ovat hyviä, kolmannesta alkaen sivut eivät ole samoja tiedostoni kanssa. Neljäs sivu on tuplana, joten sivut 5–106 eivät ole oikein. PDF:ssäni ei ole tätä ylimääräistä sivua. Tarkistin printtikaupassasi vain ensimmäisen sivun, en huomannut tätä. Ensin luulin sen olevan minun vikani, mutta kun tarkistin USB:n, tiesin että näin ei ole. Mitäs nyt tehdään?”

Enpä arvannut, että nainen vastaisi minulle ääniviestillä! Siitä sitten vain kuuntelemaan useampaan kertaan ja tulkkaamaan, mitä toinen tarkoitti sanomallaan. Sen siitä saa, kun kirjoittelee kiinaksi, niin kaikki luulevat, että osaan kieltä. Sain pitkästä viestistä selvää joten kuten, mutta kun täti pyysi, että voi soittaa aamulla, minut valtasi paniikkimieliala. Ei, tulen mieluummin käymään! Puhelimessa suullinen viestintä on pahinta, mitä voin tietää, kun käytössä ei ole eleitä, ilmeitä eikä sanakirjaa, heh heh. Osaan toki kirjoittaa monimutkaisiakin asioita, mutta usein tarvitsen siihen tuhottomasti aikaa (ja sen sanakirjan). Kukaan kiinalainen ei kuitenkaan ymmärrä puhua tarpeeksi hitaasti ja antaa minulle aikaa prosessoida kuulemaani. Kieli ei ole vielä niin automatisoitunut.

Kerroin, että saavun mieluusti aamulla putiikille, suullinen kielitaitoni on huono. Hän lähetti (ääni)viestin, että kiinani on todella hyvä, mutta tule vain sitten aamulla. Kun hän vielä pahoitteli tapahtunutta, vastasin, että tällaista sattuu, ja jos vielä tarvitsen tulosteita, tulen heille takaisin, ei huolta – mihin täti innostui vielä kommentoimaan kerran kiinankieleni erinomaisuutta. Johonkin tässä on siis sentään päästy kielitaidollisesti! (Luulen kyllä, että paikalliset kehuvat, vaikka oikeasti osaisi vain tervehtiä ja hyvästellä. Sitäkin on tapahtunut.)

Aamulla sain kuin sainkin tulosteet viimein käsiini ilman lisämaksua. Tädin äiti oli myös paikalla ja kysyi, olenko kaksikymmentäjotain vuotta. Kun vastasin olevani reippaasti yli kolmekymmentä ja räväytin tiskille vielä kammottavan faktan, että minulla on kolme lasta, joista vanhin on kahdeksan, hänen silmänsä suurenivat lautasiksi. Meillä kuulemma pitäisi olla vähintään kaksi ayia. Ai, niinkö?