Kuulumisnurkka

Hei. En ole taas hetkeen päivittänyt, mitä tänne kuuluu. Ja sen huomaa myös siitä, että en enää muista, mitä kaikkea olemme ehtineet tehdä. Emme mitään kovin ihmellistä kuitenkaan, kai.

Menneet kukinnot ovat olleet uskomattoman upeita, useissa eri puu- ja pensaslajeissa. Istutukset ovat hyvin hoidettuja ja monessa paikassa on todella kaunista juuri sen takia. Olen täysin siemauksin nauttinut tästä kaikesta, kun silloin taannoin mietin, miten pärjään ilman Suomen kevättä. Kerron nyt, että pärjään. Sitä paitsi mitä pidemmälle keväässä mennään, sitä vähemmän on huonon ilmalaadun päiviä, sillä asuntojen lämmitystarve käy koko ajan pienemmäksi.

img_20180410_1257101444007587.jpg

Gotta love this!

Jii on lupautunut osallistumaan meidän kirkkomme Charity Golf -turnaukseen kesäkuussa. Tietyllä summalla pääsee mukaan iloiseen joukkoon, jonka valkoisen pallon mätkimisen tavoite on kerätä alueemme Punaiselle Ristille 1 000 000 RMB:ä (noin 150 000 euroa), ja lopulta kerätty summa jaetaan alueen kaikkein köyhimmille perheille. Kisa on järjestetty arkipäivänä, jolloin Vee:llä normaalisti olisi koulua, mutta Jii on lupautunut ottamaan pojan mukaansa kentälle. Tapahtuman hole-in-one-sponsorina toimii Maserati, josta Jii on joskus maininnut Vee:lle. Kävimme läheisessä kauppakeskuksessa, jossa eräs yksilö oli polleasti näytillä. Vee tokaisi, että mennäänpä katsomaan vähän lähempää ja tovin mittailtuaan totesi, että meidän täytyy sille meidän “Massellemme” hankkia sitten parkkipaikka compoundimme alakerran autotallista. Sinne kuulemma hyvin mahtuu…

img_20180417_2218311751517408.jpg

Maseratia ihailemassa.

Toisinaan on mukava leipoa kotoisia leivonnaisia, joita ei muuten saa. Ee:n kanssa sohaisimme pellillisen mokkapaloja. Sohaiseminen on ihan validi verbivalinta, sillä mitä muutakaan se olisi, kun yrittää vispata taikinaa käsipelillä. Nostan hattua isoäidilleni, joka on tehnyt kasan kakkuja aikoinaan suvun ja naapuruston syötäväksi isoihin juhliin ilman sähkövehkeitä. Vähemmästäkin saa jännetupintulehduksen. Lopputulos oli kuitenkin maistuva ja käteni edelleen ehjä. Päälle hyödynsimme loput possunpunaiset pallerot joulun piparikoristelujen jäämistöistä sekä Suomesta kuskatut lakritsiströsselit (Vee:n herkkua). Ja kun kaikki oli valmista, alkoi apukokin tiskivuoro: kattila on tyhjä, mitä sitä nyt enää putsaamaan. Ehkä kynnenaluset olisi syytä käydä pesemässä kaikesta makeasta tahnasta?

img_20180417_080934878313188.jpg

Saanksmää nualla äiti sen kattilan saanko saanko jooko jooko?

Sama heppuli, Ee siis, jatkaa edelleen tätä taiteellista sekä kirjallista tuotantoaan. Puuhakirjat ovat pupukustantamon uusin valtti. Tässä on ote yhdestä, jossa on esimerkiksi väritystehtävä: “Väritä pupu, sen nimi on Lila.” Pupujen joukossa väritystehtävien lisäksi todella suosittuja ovat myös pisteestä pisteeseen -puuhat sekä askartelusivut.

img_20180412_1014481216984434.jpg

Väritystehtävä kaikille ahkerille pupuille.

Vee:llä alkoi loman jälkeen uusi ASA (after school activity) -kausi. Tällainen harrastaminen on siitä kätevää, että lapset jäävät suoraan koulupäivän jälkeen puuhiinsa. Meille valikoitui tällä kertaa maanantaille jalkapallo ja perjantaille salibandy. Vee oli vähän vastahakoinen ensimmäiseen, mutta tällä viikolla lähtökään ei ollut enää yhtä hankalaa aamulla. Luulen, että kyseessä oli jälleen lomanlopetuskiukku, joka on täällä nostanut päätään ihan jokaisen lomajakson jälkeen, kun pitää jälleen palata koulun penkille. Salibandy on selvästi kivaa, ja taitoakin kai johonkin riittää, sillä valmentaja pyysi Vee:tä liittymään U10-poikien treeneihin ja turnauksiin. Nämä kaikki olisivat viikonloppuna, eikä Vee siksi halunnut sinne. Pitkien koulupäivien takia olemme sitä mieltä, että ei tarvitsekaan mennä.

img_20180409_1613451287271071.jpg

Loppupuheet koutsin kanssa.

Suomi-koulussa on edelleen hurjan hauskaa. Ryhmämme toimii tosi hyvin yhteen, ja saimme jopa uuden oppilaan joukkoomme! Viime kerralla kävimme läpi Mikael Agricolaa sekä Suomen kevättä. Tässä yksi pöydällinen näyttää taitojaan siitä, miten askarrellaan keväisiä koivuja. Pelasimme myös muun muassa kevätbingoa (lappu pöydän nurkalla). On kyllä todella haastavaa opettaa niin heterogeenistä ryhmää, kun osa on juuri tullut Suomesta ja tietää kaiken suomen luonnosta, kulttuurista ja kielestä, ja sitten on niitä oppilaita, jotka osaavat juuri ja juuri sanoa “pupu”, “äiti” ja “isä”. Ja se on vielä ihan toinen asia, että nämä pupun tuntevat uskaltavat sanoa koko päivän aikana mitään. Mutta se yksikin sana on jo minulle suuri luottamuksen osoitus.

img_20180417_081341316888343.jpg

Keväisiä askarteluja.

Ne ikuiset slimet eli limat. Tällä kertaa niitä oli tehty koulussa tiedejakson yhteydessä (how the world works) ja tuotokset tuotiin tietysti kotiin. Sen jälkeen, kun löysin tuota vihreää mönjää Vee:n huoneen työpöydältä, lattialta ja sängystä, komensin pojan äkkiä kylpyhuoneeseen. Siellä se touhu pysyi edes jotenkin kurissa. Hauskaa tuntui kuitenkin olevan, ja mikäpä ihme, Vee on aina ollut tällainen kokeilijaluonne. Jo pienenä Vee:n lempileikki oli valuttaa vettä hanasta ja tutkia, miten erilaiset purkit täyttyvät, voiko vettä katkaista saksilla ja millaiset roiskeet syntyvät, jos alle laittaa lusikan, sormen tai rätin. Hauskinta on kuitenkin, että Vee on avoimesti sanonut useamman kerran lähiaikoina, että hänen koulunsa täällä on paljon hauskempi kuin Suomessa. Jes! Vihdoin olemme tässä pisteessä!

img_20180417_0814301443064699.jpg

Limaekspertti.

Viikonloppuisin olemme edelleen useasti hyödyntäneet Vee:n koulun tiluksia ulkoiluun. Ee yleensä juokseen frisbeen perässä heittäen rollereita (frisbee kierii maassa pystysuunnassa), kiipeilee telineissä tai yrittää saada lentokonetta heitettyä edes jonkinnäköiselle kaarelle – tuulettomana päivänä tekniikkaa vähän uupuu viimeiseen. Vee puolestaan mielellään potkii jalkapalloa, heittää frisbeetä mahdollisimman pitkälle tai tuikkaa lentokoneella upeita kierteitä. Oo puolestaan tutkii, hänkin omalla tavallaan. “Muuhahaiset”, “ökökät”, kaikenlaiset lehdet ja oksat ovat mielenkiintoisia. Pallokin olisi tarjolla alla olevassa kuvassa, mutta Oo haluaa onkia. Pitkään hän jaksoi istua paikallaan ja heilutella keppiään.

img_20180417_0814521300238318.jpg

Tuleeko sitä kalaa?

Arkipäivät ovat kyllä kaikki kovin toistensa kaltaisia. Jii töihin, Vee kouluun, ayi meille, vähän jotain puuhaa, lounas, Oo unille, vähän puuhaa, Vee kotiin, välipala, läksyt, ayi lähtee, ruoanlaittoa, Jii kotiin, ruokaa, lapset nukkumaan, minä nukkumaan. Välillä kiinanläksyjä, välillä taas raamisläksyjä, toisinaan tuntien suunnittelua, joskus Suomi-kouluun liittyviä läksyjä. Jos Bible studya ja Vee:n koulun äitien rukousryhmää ei lasketa, niin ihan samaa settiä. Ei se elämä oikeasti muutu, vaikka olisi maan äärissä. Mitä nyt yksi ylimääräinen, maksettu perheenjäsen pyörii nurkissa. Onkin tosi mukava saada katko rutiineihin ja toivottaa tänne huomenna tervetulleiksi siskoni ja hänen miehensä, jotka olen viimeksi nähnyt elokuussa heidän häissään. Ehdin tänä iltana koota listan kaikesta mahdollisesta, mitä voisimme tehdä yhdessä. Siitä tuli niin pitkä, että puolet jää toteuttamatta. Toivottavasti nyt kuitenkin jotain! Saamme pitkästä aikaa viettää aikaa yhdessä, ja sehän tässä on tärkeintä, vaikka muuten pyörittäisimmekin ihan samaa arkea.

img_20180411_164445_11079716538.jpg

Twist-narusta tehty kolmen hengen juna.

 

Kaikkea kiinalaista II

Taidan koota pikkuhiljaa sarjan tähän otsikkoon “Kaikkea kiinalaista”. Materiaalia nimittäin ainakin tuntuu riittävän. Harmi sinänsä, että suurin osa asioista livahtaa ohi, kun kameraa ei ole saatavilla tai sitten jotain tapahtuu niin nopeasti, että tilanteeseen ei vain ehdi kaivaa reportaasivälineitä. Ja toisaalta, osaan asioista alan jo tottua, joten en välttämättä kiinnitä kaikkeen huomiota samalla tavalla kuin tänne tullessani. Kuitenkin, olkaa hyvät, s’il vous plaît!

Ensimmäisenä video. Näkyyköhän siitä yhtään, mitä ajan takaa. Keskellä kuvaa kulkee jatkuva ihmisvirta. He ovat poistuneet metrosta ja oikaisevat puiston halki pohjoisen suuntaan. Se on käsittämätöntä, miten taukoamattomana vanana näitä päitä riittää katseltavaksi aamulla parin tunnin ajan. Korostan sanaa taukoamattomana. Näitä ei vaan Suomessa ymmärrä. Tule, näe ja koe, täällä on huone tarjolla majoittujalle!

Liikenne on edelleenkin suuri mysteeri. Voit pysähtyä keskelle vilkasta tietä. On ok tehdä u-käännös täydelle kaistalle. Kyllähän siellä nyt joku väistää! Jos minä käännyn, niin te muut jarrutatte. Okei?

img_20180305_1126131489098316.jpg

U-käännös, muut varokaa liikenteessä!

Glutinous rice balls. Tahmaisia riisipalluroita. Mitä tästä nyt voisi sanoa. Kiinalaisten suurta herkkua. Tuo liemi on käytännössä vettä. Tässä maistiaisia lyhtyjuhlan ajalta alakerran väen mahdollistamana. Seesamitahnatäytteinen oli ihan kivan makuista, mutta punapapu ei edellenkään istu makeaan. Olen maistanut niin kummallisia jälkiruokia täällä, että ei mitään järkeä. Sitä paitsi nuoruuteni pähkinänvihaaja sisälläni olisi saanut vuosituhannen vaihteessa slaagin, jos olisi kuullut, että eräs parhaimmista kummallisuuksista on ollut maapähkinän makuinen höylätty jää. Niin se maku muuttuu.

img_20180302_155759948971575.jpg

Glutinous rice balls.

Niistä kiinalaisten unenlahjoista ja nukkumapaikoista onkin ollut jo puhetta. Tässä ensimmäisenä vähänkään lämpimämpänä kevätpäivänä pyöräretkelläni pysähdyin puistoon. Tämä kaveri oli jättänyt moponsa tuohon taakseni ja todennut, että taitaa olla tauon paikka. Taisi tehdä hyvää, kun ihan kuorsaus kuului.

img_20180314_1315231235588801.jpg

Päikkäriaika.

Moppeja on siinä monenlaista. Paikalliset keksivät milloin mihinkin asiaan oivia ratkaisuja. Tässä nyt sitten on ilmeisesti paras paikka kuivata yleisövessojen pesuun tarkoitetut mopit. Kaunistavat puistonäkymiä huomattavan paljon!

img_20180314_1324391474848915.jpg

Kuivausteline.

Eräänä päivänä pihassamme lasten kanssa ulkoillessa ihmettelin, mitä lorinaa jostakin lähistöltä kuuluu. Kunnes sitten tajusin nostaa katseeni ylöspäin. Siellä kymmenennen kerroksen tuntumassa joku pesi ikkunaa sisältä. LETKULLA. Niin se vesi iloisesti lirisi ja lorisi kaikista mahdollisista koloista. Minä en enää ylläty mistään.

img_20180314_10491920722416.jpg

Kunhan tulee ikkunat puhtaaksi, onko sillä tyylillä sitten niin väliä.

Kuormien koko vaihtelee kuskista toiseen. Monta viritelmää on sujuvasti huristellut ohi, mutta tämän sain napattua talteen, kun se sattumoisin oli paikallaan. Onko kyseessä kauppias vai jokin muuttokuljetus, sitä ei tarina kerro. Aika taitavasti on tuoli poikineen saatu kuitenkin sidottua kyytiin.

img_20180311_105816783854405.jpg

Tee perässä.

Tosi vähän olemme kevään aikana hyödyntäneet mitään sisäleikkipaikkoja. Tässä kuitenkin kävimme vetämässä etukäteen ladatun kortin sileäksi tutussa paikassa. Henkilökunta oli virittänyt uuden, interaktiivisen ruudun seinälle. Minua tosin vähän arveluttaa tuhota zombeja pallomeren palloilla. Ihan normaalia kolmevuotiaan kehitystä tukevaa toimintaa? (Onneksi teema vaihtui välillä ja muut hahmot olivat muun muassa kukkia ja kaloja. Ihan linjassa.)

bty

Montako zombia pystyt tuhoamaan minuutissa?

Muistan ajan, kun ravintoloissa, ostoskeskuksissa tai ruotsinlaivalla oli simulaattoriautoja. Vähän niin kuin pelikoneita. Raha sisään ja ajamaan. Tosin itse en koskaan raaskinnut tuhlata roposiani moisiin vehkeisiin, istuin tyytyväisenä ratin takana käännellen sitä ilman, että mitään tapahtuu. Näillä “pojilla”, aikuisilla miehillä siis, oli ostoskeskuksessa vähän toisen tyyppiset simuloinnit menossa. Hydrauliikka vastasi siitä, että ajotuntuma on sama kuin Mökkiperän erikoiskokeella ja näyttö heilui samaa tahtia muun rakkineen kanssa. Pitäisikö paikata lapsuuden aukot ja hypätä joskus itsekin rattiin?

bty

Kehitys kehittyy.

Puistossa on aina kaikkea hauskaa nähtävää. Tässä on aikaa, kun lehdet olivat juuri puhjenneet puihin ja sää oli lämmin tai ainakin sinne päin. Viikonloppuisin paikalliset “lähtevät luontoon”, vaeltamaan puistoihin. Mukaan pakataan eväät, piknikhuopa, urheiluvälineitä ja mikäpä muukaan kuin teltta. Siellä voi ottaa auringolta suojassa nokoset ja muuten vain viettää aikaa perheen kanssa. Tuonne lammen vastarannalle niitä telttoja yleensä ensimmäisenä alkaa nousta aamutuimaan.

bty

Partiolaisen paratiisi?

Täällä ei tunneta tosiaan niitä kauppakomplekseja, joista yhden katon alta voi saada kaiken tarvittavan. Sen sijaan erilaisia pikkuliikkeitä on ihan joka lähtöön. Myös rautakauppoja. Tässä kuvassa on hyvä esimerkki yhdestä. Eikun tekemään remonttia!

bdr

Mitä saisi olla? Sementtiä, telaa, putkea?

Seuraavassa kuvassa ei oikeastaan ole mitään kummallista. Paitsi näkymät. Otos on Suomen konsulaatista, jossa istuin pari viikkoa sitten eräässä kokouksessa. Nuo suomalaisittain tavallisen kokoiset kerrostalot näyttävät jotenkin niin… pieniltä. Kaikki on kiinni siitä, mihin vertaa. Niin kuin aina elämässä.

bty

Betoniviidakkoa.

Tässäkään kuvassa ei ole mitään hauskaa. Mutta halusin silti esitellä hassuja kukkia. Mielestäni ne näyttävät minikokoisilta vappuhuiskilta. Ihan kuin joku olisi ripotellut punertaviin pensaisiin paperisuikaleita.

bty

Kasvillisuus on niin erilaista kotimaahan verrattuna.

Sitten oma lukunsa ovat nämä kuvaajat. Tässä otoksessa puolisot (oletettavasti) ovat kuvausretkellä. Molemmat vuorottelevat kohteina. Mikä tahansa, mikä on kaunista, talletetaan joko “minä ja kohde”- tai selfie-muotoisena bittisyövereihin. Väliajat etsitään uutta kohdetta ja sitten jälleen sarjatulta laukaisimella. Puistoreissu onkin sitten taputeltu ja saaliina on monta kivaa kuvaa ladattavaksi sosiaaliseen mediaan muiden ihmeteltäviksi. Näitä samoja haukkoja elää ympäri maailmaa, otaksun.

img_20180410_1251551116957178.jpg

Kuvauskeikalla.

Päätetään tällä kertaa tähän. Taisin viime kiinalaisuuskavalkadini päättää puikkoihin. Teen sen tälläkin kertaa. Joten. Lihapullataikina. Kätevin tapa sekoittaa se? Jos kysytään kiinalaiselta kodinhoitajalta, vastaus on puikot. Ei lisättävää.

bmd

Puikot – käytä niitä mihin tahansa. Saisikohan niillä vatkattua myös muna-sokerivaahdon?

 

Qingming jie – haudanlakaisujuhla

Jälleen yksi loma ohi. Tällä kertaa juhlinnan syynä oli kiinalaisittain Qingming jie, haudanlakaisujuhla. Juhlan nimi kertoo aika lailla olennaisen: tämä vapaapäivä käytetään esi-isien hautojen kunnostamiseen ja poisnukkuneiden muisteluun. Suomalaisittain tämä vastaa siis pyhäinpäivää, mutta onhan täällä ihan omat kulttuuriset mausteensa vastaavalle juhlapyhälle.

Hautojen kunnostamisen lisäksi nimittäin jälkipolvi haluaa taata, että edesmenneillä on tuonpuoleisessa kaikki hyvin. Suitsukkeiden polttamisen lisäksi haudoilla poltetaan usein rahaa, ruokailuvälineitä, metrokortteja, kännyköitä, läppäreitä ja autoja – tosin yleensä paperisia. Tällaisena päivänä savupilvi varmasti riittää paljastamaan etsijälle lähistöllä olevan hautausmaan sijainnin. Esi-isien kattaukseen voi kuulua myös (ihan oikeita) erilaisia herkkuja, kuten hedelmiä, viiniä, teetä ja lomakauden ruokia näin niin kuin esimerkiksi. Vanhempien elinoloista yritetään pitää siis hyvää huolta, eikä kuolemakaan riitä poistamaan tätä velvollisuutta. Aiemmin luulin, että haudoille kerääntyy ihan joka iikka, mutta ainakin kiinalainen tuttavamme kertoi, että hän vaimoineen ei käy haudoilla, mutta hänen vanhempansa sinne joka vuosi menevät. Kun edellisestä sukupolvesta aika jättää, vuoro siirtyy heille. Ehkäpä toiset käyvät siellä joukoittain, toiset taas vain edellisen polven voimin. Tiedä häntä. Sama miekkonen kertoi, että ainakaan heidän perheissään haudoilla ei muuten käydä. Kerta vuoteen riittää. Haudanlakaisun lisäksi moni nauttii vapaistaan sukulaisten ja ystävien kesken, yleensä ulkoillen kauniissa kevätsäässä kukkaloiston keskellä. Meidänkin ayimme näytti kuvia kotiseutunsa nähtävyyksistä ja kauniista kukkaistutuksista, joita oli ollut ihastelemassa. Tänä vuonna vain kylmähkö sää ja sateinen ilma saattoivat vähän karistaa juhlijoiden tunnelmaa.

Mahdollisesti haudalla esitetään myös rukouksia, kohde riippuu rukoilijan uskonnosta. Palvonta on väärä sana tässä yhteydessä, mutta osa ihmisistä myös rukoilee jotain korkeampaa voimaa, osa suoraan esivanhempien vainajahenkiä. Pajunoksat ovat suosittuja koristeita haudoilla, jotta henget pysyisivät siellä, missä niiden kuuluukin majailla. Pajuja saattaa olla Qingmingin aikana myös koristeina ihmisten repun kyljessä tai vaikka ovien pielissä, lähinnä samasta syystä. Ei kai ihme, että löysimme pajunkissoja virpomisoksiimme kukkakaupasta, selvisipä sekin… Hautausmailla on kuulemma kieltokylttejä, joissa varoitetaan ottamasta yhteyttä haudan taakse tai muuten järjestämästä erikoisia välikohtauksia kalmistossa. Ainakaan puolueen jäsenet eivät saa osoittaa minkäänlaisia rituaalipalvontoja, sillä kansantasavallan (!) kommunistinen puolue on kieltänyt kaikenlaisen uskonnon harjoittamisen jäsenistöltään.

Ja lopuksi, mikäpä sen kiinalaisempaa olisikaan, että miljoonat ja taas miljoonat kiinalaiset hoitavat hautansa juuri samanaikaisesti tänä ajankohtana – aiheuttaen järjettömät ruuhkat hautausmaille. Paikallisesti täällä Shanghaissa oli järjestettynä edestakaisia nonstop-bussikuljetuksia hautausmaiden läheisille metroasemille, jotta massojen on helpompi liikkua kohteisiin. Osa ihmisistä puolestaan matkustaa kauemmas provinsseihin, joten jälleen kerran rautatieasemat, lentokentät ja moottoritiet ympäri maata olivat tukossa. Lähin metrolinjamme kulkee lännen suuntaan nimenomaan sisämaan lentoja liikennöivälle kentälle ja luotijunien lähtöasemalle. Mainitse sana ”ruuhka”, minä ajattelen viime keskiviikkoiltaa naapuriasemalla, jonka läpi kuljin ihan muissa merkeissä.

bdr

Kuva ei liity mitenkään hautojen lakaisemiseen, mutta halusin jakaa tämän upean ilta-auringon näkymän, jonka kaltainen meitä on ilahduttanut melkein joka päivä.

(Jos kiinnostaa lukea lisää Qingmingistä, tästä linkistä saa vielä kuvien kera lisäinfoa nykymuotoisesta haudanlakaisusta: https://yle.fi/uutiset/3-10145873).

Me polskijat

Vee oli tämän viikon kevätlomalla. Jii oli kuitenkin alkuviikon töissä, joten päätin panna tuumasta toimeen, ja toteuttaa pitkään venyneen uimareissun erään hotellin allasosastolle. Olimme saaneet sinne pinon vouchereita pois lähteneeltä ystäväperheeltämme. Olin vähän julma äiti ja jätin pienimmän kotiin ayin hoiviin, kun me muut lähdimme hurvittelemaan.

Jii oli ystävällinen, kun sopi kyydeistä lähistöllä asuvan työkaverinsa kanssa, jotta me saimme aamupäiväksi auton käyttöön. Lähdimme matkaan. Tietenkin Ee oli unohtanut käydä pissalla (vaikka muistutinkin asiasta), ja ilmoitti siitä arvatenkin vasta, kun auto oli jo tiellä. Yritin tsempata, että ei tästä nyt enää pitkä ole, nyt pitää vain pidätellä, sillä olimme moottoritietä vastaavalla väylällä. Sitten meidät pysäytti setä poliisi. En ollut ihan kärryillä, mikä oli syynä, mutta kaikki mahdolliset ja mahdottomat paperit kuljettajamme jostain kaiveli sekä esitteli takaluukkua. Pitkän odottelun jälkeen pääsimme lähtemään. Kysyin, miksi he pysäyttivät meidät. Kuulemma ylinopeuden takia. Mikä varmaan lopulta piti paikkansa, sillä loppumatkan kuljettaja ajeli selvästi normaalia varovaisemmin. Tässä vaiheessa nuori neiti heilui istuimessaan jo niin kovasti, että kävin mielessäni läpi vaihtoehtoja, minne matkalla voisi tehdä äkkipysäyksen tai mitä soveltaa ilman vaihtovaatteita. Mikäli vain löytäisimme hotellille…

Yhtäkkiä olimme kuitenkin perillä – paitsi emme sitten kuitenkaan. Olimme jonkin kansainvälisen koulun pihalla jossain todella kaukana kotoa. Kuskilla oli väärä osoite, enkä minäkään ollut koskaan ennen käynyt paikalla. Mistä minä tiedän, miltä sen paikan pitäisi näyttää? Kiinalaisilla ei tunnu olevan minkäänlaista kynnystä kysyä opastusta täysin tuntemattomilta ihmisiltä, sen olen jo useasti huomannut. Auto tasaisin väliajoin parkkiin tien viereen, ikkuna auki, kysymys ohikulkijalle, porttivahdille, vanhalle miehelle (joista yhdenkään en olisi uskonut tietävän paikkaa), ja vihdoin pääsimme perille. Ja saman tien vessaan. Ensimmäisestä etapista selvitty, huh!

Toinen kynnys oli sisäänpääsy. Lippusemme onneksi kelpasivat tiskillä, vaikka etukäteen tiedustellessani kukaan ei tiennyt, mistä puhuimme. Seuraava ongelma oli, että paikalliset ovat hyvin tarkkoja pukuhuonekoodin suhteen. Vee kiukutteli, että hän ei haluaisi millään mennä miesten puolelle yksin, kun ei edes tiedä, mitä oudossa paikassa pitää tehdä. Enpä ollut ajatellut asiaa näin pitkälle. Tarpeeksi seurattuaan äidin ja pojan välistä tiukkaa keskustelua ja pienen pojan harmia tiskin täti leppyi antaen luvan meille mennä yhdessä sisään, “ripeästi, tällä hetkellä siellä ei ole muita”. Meidän onnemme oli siis maanantai-aamupäivän ajankohta, jolloin bisnesalueella sijaitseva paikka oli tietysti aika hiljainen. Vasta, kun olimme poistumassa, näimme muita ihmisiä.

Minulla ei ollut kovin korkeita odotuksia paikalle. Oletin, että allas on allas. Sellainen neliskanttinen kolo maassa. Yllätyin erittäin positiivisesti, kun pukuhuoneet olivat Suomalaisia peruskylpylöitä siistimmät ja vieraille oli tarjolla juotavaa. Altaita oli kaksi: iso, myös kuntouintiin tarkoitettu, jossa oli sivuissa erilaisia oleskelukoloja, sekä vähän pienempi, kuuma allas. Lisäksi ulkotiloissa oli parveke, jonne voi mennä vilvoittelemaan tai lämmittelemään, kai vähän ilmoista ja altaista riippuen. Maanantaina satoi, joten me emme kauaa siellä viihtyneet.

Vee on selvästi oppinut koulun uimajaksoilla lisää tekniikkaa, vapaauinti sujuu jo suht hyvin ja uimataito riittää polskia allasta poikittain. (Koulussa on siis oma uima-allas ja eräs liikunnan painotuksista on nimenomaan uinti.) Myös Ee sukelteli riemuissaan sekä isossa että pienessä altaassa, hän tosin ei ilman kellukkeita pitkää matkaa pysy pinnalla. Eipä kai viisivuotiaalta sen enempää tarvitse odottaakaan. Oma uimaretken kohokohtani odotti loppuun asti: SAUNA, Made in Finland! Lapset innostuivat enemmän höyrysaunasta, mutta minun sydämeni lämpesi Sawon kiukaalle ja löylykauhalle – praise the Lord, siellä sai heittää löylyä! Tosin seinässä oli tiimalasi, joka piti kääntää ympäri sisään mennessään. Tottahan 15 minuuttia on aivan tarpeeksi yhdelle saunakerralle, muutenhan sinne voisi vaikka kuolla! Minun tiimalasini olivat tosin lapset, joille sain huolella perustella, miksi tällä kertaa löylytellään kunnolla (viiden minuutin ajan). Ei siis tarvinnut henkilökunnan tädin huolestua meidän löylykestävyydestämme.

Ennen tätä kertaa en ollut kaivannut saunaa. Nyt kaipaan! Voi, mikä onni ja autuus on suomalainen sauna. Pari kuukautta vielä. Sitten nautiskelen pitkän kaavan kautta.

Kevät! Tai sittenkin kesä!

Ajattelin kirjoittaa seuraavan postaukseni siitä, että ihanaa, kun kevät on niin pitkällä. Taidan muuttaa sen suoraan kesäksi. Täällä on ollut pari päivää todella lämmintä ja seuraavan viikon luultavasti pelkkää hellettä. Kaikki ne viimeisetkin puut, jotka ovat olleet niin kovin paljaita, ovat vihdoin alkaneet osoittaa merkkejä heräämisestä. Aika vihreää täällä joka tapauksessa jo on. Alla olevan kuvan ihanat magnoliat olivat luumupuiden kukkaloiston (niin, ne aiemmat kauniit kukat olivat luumuja, eivät kirsikoita) ohella ensimmäisiä ihania väriläikkiä luonnossa. Mutta niin nekin vain ovat jo muisto vain.

img_20180314_1518475658226.jpg

Magnolia on yksi ihanimmista puiden kukkasista.

Tällaisiakin löysin vielä pari viikkoa sitten pyöräretkeltäni etelän suuntaan. Näistä en ala edes arvailla, mitä lajia ne edustavat. Kauniita palleroita kuitenkin.

img_20180314_1334391318602153.jpg

Kukkia. En tiedä mitä.

Mutta siis. Tänään oli varjossa 26 astetta. Vähän enemmän kuin Suomessa tällä hetkellä. Tai ylipäänsä keväällä. Julistan yksinvaltaisesti kesän alkaneeksi. Laitan tähän vielä tunnelmakuvia tältä päivältä naapuripuistosta.

img_20180328_1211171061483804.jpg

Koti näkyy! Tässä on etualalla pensaissa uusia lehtiä, nuo punaiset varsinkin ovat vallan hauskan värisiä.

img_20180328_1214471558630477.jpg

Keltassii kukei.

img_20180328_121802574751410.jpg

Pinkkei kukei.

img_20180328_1216411092705193.jpg

Yleensä suomalainen hellepäivä ei näytä tältä puiden suhteen.

img_20180328_121904374822021.jpg

Selfieharrastajien lempipaikkoja.

Tähän viimeiseen kuvaan haluan vielä lisätä saatesanat. Näitä valkoisia, valtavia kirsikkapuita on ihana katsella. Ensimmäisen kerran näin niitä paljon ja vielä sitä paljoa enemmän Washington DC:ssä vuonna 2007, kun osuimme sinne parhaaseen kukinta-aikaan. Nyt voin ihastella näitä kotonani, upeaa! Kuvassa leidit ovat nauttimassa kesäpäivästä piknikillä puiden alla ja kohahtelevat ääneen joka kerran, kun tuuli irrottaa puista terälehtiä, jotka sievästi varisevat alas heidän päälleen. Kaikenlaisia huveja. Kaunista nyt joka tapauksessa!

img_20180328_12205932039014.jpg

NYT niitä kirsikoita ihan oikeasti.

Kasvatushaasteita

Ennen lapsia minulla oli monenlaisia kuvitelmia itsestäni äitinä ja kasvattajana. Pääosa niistä on ehtinyt näiden kohta kahdeksan (oikeasti, niinkö monen jo?) vuoden aikana hajota atomeiksi. Ajatukset ovat kohdanneet pystysuoran seinän ihan vain jo sen takia, että lapseni ovat osoittautuneet luonteiltaan ja temperamenteiltaan hyvin erilaisiksi niiden hattaranmallisten haaveideni suhteen. Ja mitä enemmän lapsia perheeseemme on tullut, sitä enemmän olen saanut muuttaa käsitystäni siitä, miten asiat tulisi hoitaa.

parenting2

babyblues.com

Olen saanut päivittäin kohdata oman riittämättömyyteni. Vanha tuttu, kaikkiin tilanteisiin käypä hokema ”riität juuri tuollaisena” – joka varmasti on ihan totta – ei silti pyyhi pois arjen kokemuksia, joissa halu tehdä, ottaa vastaan toinen ihminen ja olla läsnä ei kohtaa todellisuutta. Riittämättömänäkin, tai ehkä ennemmin voisin sanoa, että keskeneräisenä, uskon, että lapsistani voi kasvaa tasapainoisia ihmisiä. Otan vastuun silti kaikesta, mitä olen valinnut tehdä ja valinnut samalla olla tekemättä. Tasapaino sen välillä, mikä on tervettä itsekkyyttä ihan jo mielenterveyden kannalta ja mikä taas omista tavallisen ihmisen himoista kumpuavaa, on toisinaan häilyvä. Viime aikoina olen huomannut usein luisuvani jälkimmäiseen.

Kasvatus myös kasvattaa. Armosta olen saanut kasvaa näiden kahdeksan vuoden aikana itsekin. Tiedän, että tämä on kamala asia lapsettoman (lapsia toivovan) ihmisen kuulla, mutta aion sanoa sen silti: suurin kasvattajani elämäni koulussa ovat olleet lapset. Ilman heitä olisin todella erilainen ihminen. Luulisin pystyväni kaikkeen, hallitsevani omaa elämääni ja vähän muidenkin. Edes aviopuoliso ei hio kulmiani niin paljon kuin jälkikasvuni. Aiemmin kuvittelin olevani viilipytty. En kuvittele enää: nämä pienet ihmiset saattavat saada sappeni kiehumaan nollasta sataan kolmessa sekunnissa (joskus aivan mitättömistä asioista). Tiedän, että jokaiselle perheelle annetaan juuri ne lapset, jotka heidän kuuluukin kasvattaa. Minulle on annettu tällainen paketti. Ja, oh boy, ennen lapsia en varmasti olisi edes ajatuksen tasolla selvinnyt tästä. Jumalan armosta olen nyt tässä, edelleen hengitän. (Älä käsitä väärin, joukossa on myös iloisia ja kivoja hetkiä. Ei kaikki ole aina niin kamalaa.) Vaikka tämä on haastava, pitkä, useamman vuoden kestävä prosessi, olen varma, että tämä koulu on varsinkin oman itseni kannalta loistava.

Mutta miten tästä koulusta valmistumista mitataan? Sillä, miten lapset käyttäytyvät? Miten he selviävät elämässä? Entä, jos kaikille ei startissa olekaan annettu samanlaisia kappaleita työstää? Tai työstäjällä ei ole alun alkaenkaan annettu minkäänlaisia työkaluja ja eväitä? Mitä, jos lapsesi valitsevat elämänsä aikana polkuja, jotka eivät miellytä sinua tai jotka eivät ole ”yhteiskuntakelpoisia”?

Toisinaan en vain ymmärrä, miten kukaan voi selvitä kasvatustehtävästään ilman Jumalaa. Tai ehkä vielä siitä selviää, mutta sitten myöhemmin kasvatuksen tuloksesta. Onneksi minä vastaan työstäni korkeammalle taholle, en vain itselleni, puolisolleni tai lapsilleni (tai yhteiskunnalle?). En ole vastuussa tästä yksin. Tietyllä tavalla voisin sanoa, että minulla on moraalinen velvoite tehdä työni kykyjeni mukaan moitteettomasti. Teen siis parhaani, mutta niin kuin yllä yritin sanoa, eihän se meistä vanhemmista tai hyvästä tahdostamme aina ole kiinni. Mutta. Jos jokin menee itselläni pieleen, minua varten on varattu armo. Jos olenkin joskus keskeneräinen ja riittämätön, niin Jumalan armo on sitäkin suurempi. Myös lapsilleni. Minä teen osani, otan vastuun, mutta viidentoista vuoden päästä aktiivisin työni on taputeltu, eikä minulla ole kristallipalloa, josta näkisin lasteni tiet – tai edes omaani.

Mutta siirrytäänpä pohdinnoista tähän hetkeen ja arkeen. Viime aikoina olen ollut liian laiska katkaisemaan tiettyjä kierteitä lasten käytöksessä, vedonnut väsymykseeni (usein täysin todelliseen) tai siihen, että ehtiihän sitä myöhemmin. Lapset kuitenkin tarvitsevat selkeitä malleja. Ostin vuosi vai pari sitten kirjan nimeltä ”Isän ja äidin käsikirja”, joka on siitä asti maannut hyllyssämme. Tässä joku ilta takaperin tartuin kirjaan, jos vaikka saisin jotain hyvää vinkkiä kasvatusasioihin. Jotkut ehdotukset olivat hyviä, toiset eivät meidän perheeseemme sopineet, mutta joka tapauksessa sain hyvät potkut tarttua itseäni niskasta. Hyvänen aika! Minähän olen aikuinen ihminen ja vastuussa tästä paletista! (Joku voisi kysyä, eikö Jii ole myös, mutta varsinkin arkena hän on hyvin lyhyen aikaa päivästä paikalla silloin, kun lapset ovat hereillä, joten heimopäällikön vastuu tässä tapauksessa ihan oikeasti on minulla.) Joten muutaman päivän ajan olen ottanut käyttöön (tosi) luja ja lempeä -linjan. Jo kahdessa päivässä huomasin selvää muutosta koko kodin ilmapiirissä. Koko komeuden pääoivallus oli, että lapset oikeasti tarvitsevat johdonmukaisen komentajan, joka ei anna yhtään siimaa takaisin silloin, kun päätös asiasta on tehty. Kun joustaa, he oppivat, että aikuisen sana ei pidä. Tällöin lapset yrittävät manipuloida vanhempaansa ja joka kerralla kokeilevat siirtää rajaa kauemmas alun perin aiotusta. Teemana onkin ollut, että valinnoilla ja teoilla on seurauksensa.

parenting1

Uskomatonta. Olin oikeasti luullut olevani vanhempi, joka ne kuuluisat rajat pitää. Tämän pienen jakson perusteella en näköjään ollutkaan. Vaikka välikohtaukset, eli rajojen tiukka vetäminen, ovat todellakin vieneet energiaa, jokainen päivä on yöpuun aikaan osoittautunut kuitenkin mielialaltaan paremmaksi kuin aiemmat, eli laskutoimitusten jälkeen viivan alle jopa jää energiaa. Kaikella rakkaudella, meidän mussukkamme eivät ole olleet mitään valmiita kappaleita, vaan hyvin, hyvin, HYVIN raakoja malleja. Ja kamalan kulmikkaita kaiken lisäksi. Lasten temperamentit (ja niiden yhteensopivuudet) ovat haastavia, eivätkä vain minun mielestäni. Kyseisiä kulmia on hiottu hiki hatussa monta vuotta, eikä loppua näy. Mutta olen varma siitä, että jos nyt ei ihan hovikelpoisia, niin ainakin tavallisia, hyvin käyttäytyviä aikuisia näistä on mahdollista muokata.

Hankalinta tässä on se, että sukupolvesta toiseen lapset oppivat mallista vanhemmiltaan, halusivat he sitä tai eivät. (Oletko koskaan miettinyt, mitä asioita tavoissasi toimia on peräisin vanhemmiltasi?) Sen takia minunkin on omaan vanhemmuuteeni ja käytökseeni kiinnitettävä erityistä huomiota, jotta minä itse olisin se ihminen, jollaiseksi haluan myös lasteni tulevan. Sanat eivät merkitse, vaan teot! Jos saisin toivoa, heistä tulisi puolisoaan kunnioittavia, kiitollisia, suoraselkäisiä, eli arvojensa takana seisovia ihmisiä, jotka auttavat lähimmäistään rahoillaan ja aikaansa antamalla. Ja tietysti, että heillä olisi persoonallinen suhde “yläkertaan”, niin kuin suomalainen asian ilmaisee. Muunkaltainen menestys on sivuseikka. No, siinä onkin jo aika monta toivetta pienelle ihmiselle. Haluaisin, että vielä aikuisenakin he saisivat muistaa, että tällainen se äitikin oli. Siinäpähän onkin sitten mallintamista! Jätetään siis Jumalan kämmenelle ja ollaan itse proaktiivisia: I’ll do my part and God will take care of the rest. Aamen ja plottis.

parenting3

Lasaretissa

*Liiallisen henkilökohtaisen informaation varoitus. Lopeta lukeminen jo alkuunsa, jos et halua kuulla yksityiskohdista. Kohta puhutaan nielurisaleikkauksesta.* Olen teini-ikäisestä asti kärsinyt satunnaisesta halitoosista, eli pahanhajuisesta hengityksestä, sillä nielurisani keräävät uumeniinsa ruoantähteitä. Tähteet yhdessä bakteerien kanssa muuntautuvat sellaisiksi järjettömän pahan hajuisiksi kokkareiksi, jotka aikanaan kakomalla nousevat ylös kurkusta. Pari viikkoa sitten en enää jaksanut hengitykseni kanssa, kun olin jo kuukauden verran maistellut ja haistellut tilannetta suussani. Viimeinen niitti oli, kun Vee aamulla hampaat pestyäni valitti, että hengitykseni haisee metrin päähän: “äiti, voitko mennä kauemmas”. Kyseessä on toki herkkänenäisen pojan hajuaisti, mutta ongelma oli silti olemassa. Marssin ENT-vastaanotolle (korva-, nenä- ja kurkkulääkäri) ja vuodatin hollantilaiselle naislääkärille ongelmani. Hän selvitti, että voin joko elää asian kanssa loppuikäni, tai vaihtoehtona on leikkaus. Olen jo Suomessa selvittänyt asiaa, mutta risani ovat kuulemma niin pienet, että poistoon ei olisi ollut perustetta. ENT-lääkäri tutki hetken nieluani ja totesi, ettei näe ainoatakaan “kiveä”, mutta uskoo minua, sillä peitteet olivat isoja. Varasimme siis leikkausajan tälle päivälle, eli parin viikon päähän tapaamisesta. Seuraavien päivien aikana suuhuni nousi pari valtavaa, kiinteää palaa, jotka vähän helpottivat tilannetta – ehkä ronkkiminen vastaanotolla auttoi. Jotkut ihmisethän pystyvät niitä itsekin poistamaan nieluaan tökkimällä, mutta minulla ne eivät lainkaan näy, eivätkä näyt nähtävästi edes spesialistille. Siksi kokkareiden omatoimipoisto ei tule kysymykseen minun risoistani.

Saavuin Shanghai United Family Hospital -sairaalalle aamuseitsemältä. Etukäteismietintöni siitä, minkälainen taso huoneissa olisi, saivat äkkiä kyytiä. Huone oli kuin mistä tahansa suomalaisesta sairaalasta. (Tai en kyllä muista nähneeni samankaltaisia nojatuoleja potilashuoneissa kotimaassa.) Ja kaiken lisäksi privaatti – ehkä korvatulppia ei sittenkään tarvita ensi yönä. Koska yö oli paastottu leikkausta varten, en saanut kipulääkettä oraalisti. Sieltä toisesta päästä sisään siis. Tiedänpähän nyt, miksi lapsemme eivät ole kokeneet kuumelääkkeiden antamista menneisyydessä kovin mieluisana toimenpiteenä. Kanyyli vielä ja sitten vähän lepoa ennen operaatiota.

img_20180315_0657021418916104.jpg

Minun residenssini.

Eri hoitajat kävivät vuoron perään esittäytymässä, samoin anestesialääkärit, ja näin vielä ennen leikkausta tämän ENT-kirurgiaan erikoistuneen lääkärini, joka kävi tervehtimässä minua huoneessani töihin tullessaan. Joka ikinen tapaamani henkilö varmistui nimestäni ja syntymäajastani. Etteivät sitten vain operoi väärää ihmistä. Joka ikinen täällä tapaamani ihminen on ollut todella ystävällinen ja sillä lailla sopivasti jutusteleva. Ovat selvästi oikeassa paikassa töissä.

img_20180315_221229392466893.jpg

Elintoiminnot normaalit. Kohta mennään!

Puin annetun kietaisumallisen leikkauskaapuni väärin päin. En kuulemma ole ensimmäinen, joka sitä oli yrittänyt pukea sitä kuin takkia, vaikka essu kuvaa vaatetta paremmin. Enkä ole koskaan aiemmin ollut leikkauspöydällä, enkä siksi siis saanut ennen anestesiaa. Tietysti mietin, miltä se mahtaa tuntua. Salissa sain lisää antureita, lämpimät pyyhkeet päälleni sekä jotain rauhoittavaa suoneen, mikä vähän pyöritti päässä. Sen jälkeen muistan anestesialääkärin näyttäneen putkiloa, jonka sanoi tuntuvan vähän kylmältä ja minun nukahtavan sen jälkeen. En muista sen jälkeisestä ajasta mitään.

Heräsin tarkkailuhuoneessa, kun hoitaja kutsui minua nimeltä. Oli kuin joku olisi tullut herättämään aamulla pitkien unien jälkeen. Olo oli hyvä ja raukea. Kysyin heräämön tädiltä kelloa, se oli 10.30. Olin ollut puolitoista tuntia täysin pihalla kaikesta. Kuulin sivukorvalla hoitajien juttelusta, että sain tässä välissä pienen määrän morfiinia suoneeni. Sen jälkeen olo oli vielä mukavampi. Kattoon oli kiinnitetty metallisia tähtiä. Mietin Jumalan Abrahamille antamaa lupausta. Ja nyt minä olin tässä! Vähän nielu karheana, mutta tässä kuitenkin!

Myöhemmin omassa huoneessani lääkärini tuli tervehtimään minua. Operaatio oli kuulemma sujunut erittäin hyvin ja hän oli saanut kaiken pois, mitä poistaa piti – ihan viimeiseen asti kaikkea ei leikattu, sillä toipuminen on sillä tavoin nopeampaa ja kivuttomampaa. Eikä minulla ole ollut taipumusta angiinaan, mikä taas puoltaisi kaiken tavaran poistoa. Niin kuin jo aiemmin mainitsin, risani ovat pienet, mutta ilmeisesti melkoisen sokkeloiset. Lääkäri oli nimittäin havainnut taskuissa muhimassa jos jonkinlaista möhnäkertymää. Leikkauksen tarve oli todellinen. Vaikkakaan ei ainakaan akuutisti fyysinen, niin joka tapauksessa sosiaalinen.

Olin kuullut kaikki pelottelut lähipiirini kokemuksista siitä, miten nieleminen on kamalaa ja jäätelöä kiinteämpää ei operoitu pysty syömään pariin päivään. Lääkärini kuitenkin kehotti syömään muutakin, sillä nieleminen, vaikkakin tuntuu kurjalta, kuntouttaa leikattua aluetta. Olen tällä hetkellä “cold, soft diet” -ruokavaliolla. Kaikkea voi siis syödä, mutta pitää odottaa, että ruoka on viilennyt. Siksi pitää vähän miettiä, mitä menusta tilaa. Kaikki ruoka ei ole kovin hyvää kylmänä. Ensimmäinen kiinteä syömäni ruoka oli lohisalaatti lounaalla. Maku oli kohdillaan. Tuntuihan se nyt vähän ikävältä, mutta sorkke vaan, ei ole lähimainkaan verrattavissa synnytyskipuihin (olen pullauttanut lapseni maailmaan ilman kivunlievittäjiä, tosin ihan omasta tahdostani). Toisaalta täällä lääkityskin on ollut kohdillaan , mikä on aamun jälkeen tarkoittanut enää pelkkää parasetamolia, ja olen juonut varmaankin kolme litraa jäävettä sekä syönyt eväikseni mukaan otetut kolme mehujäätä. Kieltämättä ne helpottavat kummallista tunnetta kurkussa.

Kohta kolmetoista tuntia sitten sain horrostavat aineet suoraan suoneeni salissa. Olen katsonut elokuvan, jossa ruoditaan parisuhdetta elämän ruuhkavuosina ja ystäväpariskunnan pettämiskohun keskellä (mikä muuten antoi taas hyvää perspektiiviä omaan parisuhteeseen ja perhe-elämään). Olen ratkonut ristikoita. Lukenut Meidän Perhe -lehdestä täydellisen reseptin Jääkahviin ja Uusi Tie -lehdestä eri Koreoiden kristillisestä kentästä. Olen lukenut Raamattua. Olen rukoillut. Olen nauttinut siitä, miten voin vain olla ja vastata omasta itsestäni. En ole varmaankaan päästäni ihan terve, mutta kyllä tällainen pikkuinen sairaalakeikka menee äiti-ihmisellä ihan lomasta. Vähän sadistisella tavalla jopa nautin täällä olostani. Pitäisiköhän keksiä kohta joku uusi operaatio? Vai saisinkohan itseäni niskasta kiinni ja joku kerta vain ilmoittaisin perheelleni, että hei hei, minä tulen vasta huomenna kotiin – ja lähtisin tutkimaan Kiinaa.

img_20180315_114323651343925.jpg

Mitä tänään syötäisiin?

img_20180315_1228231327201234.jpg

Toteutunut annos. Kulhossa on herkullista sienikeittoa. Yllä lohisalaatti. Alhaalla mehu ja smoothie. Oikealla joku lihapiirakan tapainen märkä leipä, jossa oli bolognesekastiketta sisällä.

img_20180315_2045591415891728.jpg

Meidän Perhe tarjosi reseptin ihan kotiin asti vietäväksi. Otin talteen.

Bilefiilistä

Meidän pikkuruinen Oo:mme on nyt virallisesti kolme vuotta vanha. Jii oli viime viikolla työmatkalla Japanissa, joten oikeana päivänä juhlat olivat käytännössä olemattomat, ja juhlimme vasta viikonloppuna isommin, kun pöytä oli täynnä herkkuja ja sankari sai avata pari lahjaa. Vieraita ei ollut meidän perheemme lisäksi muita, kun oikeasti hän ei edes vielä ymmärrä asian päälle kovin paljon. Oo sai päivänsä kunniaksi pikkuruisen kermakakun alakerrasta, mutta siinä oli enemmän kuin tarpeeksi meidän seurueellemme. Itse asiassa kakusta jäi puolet syömättä. Kahvihetken päätyttyä ja aikuisten huomion ollessa kiinnittyneenä muualle oli Oo ehtinyt muheltaa jäljelle jääneen puolikkaan pitkin pöytää. Sensory table -viritelmät, eli tunneaistiin perustuva erilaisten materiaalien käyttö, ovat varhaiskasvatuksessa kai kova sana nykyisin. Tässä oli siihen meidän kotikutoinen vastineemme. Ei tosin takuulla järjestetä jatkossa.

img_20180313_210907868756644.jpg

Miten olisi murunen kakkua?

Viime perjantaina amerikkalaisen ystäväperheemme isä täytti 40 vuotta. Vaimo päätti järjestää yllätysjuhlat, jotka onnistuivat vallan mainiosti – sankarilla ei ollut aavistustakaan tulevasta illan kulusta. Juhlien keskeinen teema oli nyyttärit, joten kaikki vieraat kantoivat pöytään oman osuutensa tarjoiluista. Meidän perheemme osallistui salaatilla, joka meni kuin kuumille kiville. Siinä oli yhdistettynä mansikkaa, pehmeää vuohenjuustoa, uunissa paahdettuja sekä sokeroituja pekaanipähkinöitä ja hunaja-sinappikastike. Oma suosikkini oli erään ystäväni terveiset Taiwanista, baba ganoush -dippi, joka on siismunakoisotahna. Taivaallista. Koska juhlat oli tarkoitettu vain aikuisille tilanpuutteen takia, meidän perhettämme edusti käytännössä minä. Lapset olivat illan ayin hoidossa ja Jaakko matkalla kotiin Japanista. Itse olin oikein tyytyväinen järjestelyyn: sain keskittyä hyvään ruokaan ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaiken lisäksi sain naapuriltani kyydin mennen tullen, joten minun ei tarvinnut edes nähdä vaivaa kotiinpaluun suhteen.

img_20180309_1938091650081261.jpg

Nyyttärikekkerit.

Sunnuntaina vierailimme pääkonsulin residenssissä juhlimassa (reilusti) etukäteen pääsiäistä, eli osallistuimme pääsiäishartauteen (eli messuun) ja -aterialle. Aikataulu oli tietysti vähän kummallinen, sillä oikeasti pääsiäiseenhän on vielä aikaa, mutta veikkaan syyksi vierailevan tähden aikataulua. Sama pappi, Juri, joka oli myös Shanghaissa jouluhartautta pitämässä, oli jälleen toimittamassa messua. Paikalla oli noin neljäkymmentä suomalaista sekä kaiken kruununa Suomi-koulun kauppa, mistä jälleen kerran tarttui mukaan yhtä ja toista kotimaista herkkua. Lammas lisukkeineen oli maistuvaa, saarna hyvä ja seura erinomaista. Toisella silmällä oli hauska tutkailla, minkälaista kotimaista designia virallinen puoli suomalaisuuden edustajan asunnosta tarjosi ihmeteltäväksi: Artek ja Iittala nyt ainakin olivat runsaasti esillä. Kaikki edustustilan tavarat, eli huonekalut, valaisimet, koriste-esineet ja astiat, tosin kuuluvat tietysti Suomen valtiolle.

img_20180313_2110091395352704.jpg

Konsulin sohvalla tilaisuuden alkua odottamassa.

Kun koko viikonloppu oli melkoista biletystä, on hyvä vähän huilata välillä. Pakollinen tauko loppuviikkoon menoille tulee joka tapauksessa, kun menen täällä Kiinassa kirurgin veitsen alle. Siitä tosin lisää myöhemmin. Lepo on asia, jota en oikein osaa. Se tuntuu jotenkin itsekkäältä. Tästä on siis varmaan hyvä aloittaa harjoittelu.

Aika kuluu, vastuu kasvaa

Tässä onkin ehtinyt kulua jonkin aikaa edellisestä arkipäivityksestä. Olemme saaneet viime aikoina nauttia suhteellisen puhtaasta ilmasta, lämmöstä, koulupäivistä ja opettamisesta, hyvästä ruuasta, ulkoilusta ja askarteluista. Muun muassa.

Viime viikonloppuna oli jälleen Suomi-koulua. On ihanaa huomata, miten nuorimmaisemmekin alkaa olla ihan sinut koulun kanssa. Opettajat “Lijja” ja “Sevei” ovat selvästikin tosi mukavia Oo:n mielestä. Pieni ihminen on päässyt harjoittelemaan ryhmätaitoja ilman omia vanhempia, askartelua, kirjastokäyttäytymistä ja luulenpa, että eväiden syöminen koulupäivän aikana on yksi päivän kohokohdista (ellei aamuisin Suomi-koulun kahvilasta ostettua uunituoretta korvapuustia lasketa).

Omakin opetustyö on hauskaa. Yksi oppilas ei ole ilmaantunut koko keväänä paikalle, ja yksi muutti pois maasta, joten jäljellä on kuusi oppilasta. Ryhmäkoko on juuri sopiva. (Olisipa mahdollista aina opettaa tämän kokoista ryhmää! Toiveajattelua…) Viime kerralla puimme monella eri tavalla Kalevalan päivää. Lapset pitivät hurjasti sampo-piirtelystä, jossa heidän piti keksiä, mitä kaikkea toiveita oma, taottu sampo voisi toteuttaa. Tässä on kahden oppilaan (keskeneräiset) näkemykset asiasta:

 

Kauniit päivät niin ilmanlaadun kuin lämmön ja auringonkin osalta ovat selvästi lisääntymään päin. Se on aivan ihanaa! Lämpötilat saattavat heitellä todella paljon eri päivien välillä, viime perjantaina pukeuduin toppatakkiin kylmän ilman ja tuulen takia, sunnuntaina pari päivää myöhemmin olikin jo +23,5 astetta. Kevät edistyy selvästi. Joissakin puissa on näkyvillä hiirenkorvia, mutta suurimmaksi osaksi puut ovat vielä täysin paljaita.

img_20180227_130140673490074.jpg

Tämän pitäisi olla kirsikka. En mene vannomaan. (Edit. Ei kannata vannoa. Tämä on nimittäin luumu.)

Viime viikolla täällä oli hurjia tuulia. Kun Oo:n kanssa kävelimme eräänä aamuna kauppaan, olin melkein varma, että pieni mies kaatuu kävellessään puuskan yllättäessä Ei sentään kaatunut. Tuuli oli kuitenkin repinyt oksia ja kaiken maailman kappaleita sieltä täältä.

img_20180228_102710232568183.jpg

Varo lentäviä peltejä!

Viikonloppuna oli melkoisen lämmintä. Lauantaina iltapäivällä oli selvästi edellisiä päiviä lämpimämpää ja sunnuntaina kirkosta kävelin jo ilman takkia pois. Iltapäivällä kävimme ulkoilemassa Vee:n koululla ja siellä olimmekin sitten lyhytpunttisissa, -helmaisissa sekä -hihaisissa. Ihana lämpö, eli se edellä mainittu liki 24 astetta! Seuraavaa kertaa saadaankin varmaan hetki odottaa.

img_20180304_140332418366588.jpg

Matkalla naapuriin eli koulun pihalle lämpimän päivän ulkoiluihin.

Edelleen käymme kirkossa vuorovedoin. Viime sunnuntaina minä olin vuorossa ensimmäisenä ja vaihto läpsystä sovittiin metroasemalle. Saarnan jälkeen  jokainen pystyi halutessaan ilmoittautuminen vapaaehtoishommiin, mutta minä jouduin lähtemään pois, jotta Jii (ja Ee) ehtivät ajoissa paikalle. Kotiin päästyään Jii kertoi ilmoittaneensa meidät molemmat Kid’s Churchiin, eli lasten kirkkoon (pyhäkoulun tapainen), vapaaehtoisiksi. Hyvä! On jo aikakin kääriä hihat, sillä monta kuukautta tässä  olemme kirkon penkkejä kulutettu antamatta mitään takaisin. Vastuu lankeaa noin kerran kuukaudessa, joten se nyt ei liikaa harteita paina. Ajatuksissa on myös liittyä koko perheenä johonkin pienryhmään (raamattupiirin tapaiseen), mutta sen toteutamme vasta ensi syksynä, kun kahden vanhemman lapsen englanti on jo hiukkasen parempi.

Viime perjantain lyhtyjuhlaan loppui kiinalaisen uuden vuoden vietto. Nyt tällä viikolla meidän naapurimme rakennustyömaa on kahden viikon totaalisen hiljaiselon jälkeen herännyt jälleen eloon (vuorokauden ympäri), kun työmiehet ovat pikkuhiljaa valuneet kaupunkiin kotiseuduiltaan. Meidän talossamme juhlaa vietettiin lasten kanssa askarrellen: jokainen sai valita mieleisensä lyhdyn, jonka sitten koristeli – valmiiksi muotoilluilla koristeilla, joita käytettäessä luovuudelle jää aika vähän tilaa, niin kuin monissa muissakin täkäläisissä askarteluseteissä.

img_20180302_153621_burst001_cover806491978.jpg

Haukkana paikalla ensimmäisten joukossa, jotta saa valita parhaan (pupun) päältä.

Ee ihastui pupulyhtyyn ja Oo puolestaan halusi Angry Birdsien possua muistuttavan version. Vee päästyään koulusta totesi, ettei halua askarrella, koska se on “liian lapsellista”. Jaa. Pienten mielenkiinto keskittyi valmiissa askartelussa enemmän vilkkuvaan ledivaloon, joka lyhdyn sisään asetettiin. Kumpikaan niistä ei tällä hetkellä sijaitse alkuperäisellä paikallaan, eikä kukaan tiedä, missä ne ovat. Sekä possujen että pupujen korvat ovat jo tippuneet. Meillä on välillä niin kova meno, että mikään asia ei taida pysyä ehjänä edes puolta päivää. En kyllä millään pysty samaistumaan perheisiin, joissa lapset leikkivät hiljaa, istuvat julkisella paikalla aloillaan ja ääntä syntyy vähän, jos ollenkaan, lelut kulkeutuvat leikkien jälkeen omille paikoilleen, eivätkä kaikki tavarat lennä koko ajan paikasta toiseen, polkeudu jalkoihin tai niiden päällä kieritä. (Ei sellaista myyttistä perhe-elämää voi kai ollakaan. Vai voiko?)

img_20180305_2103181565736330.jpg

Oo:n possulyhty.

Nyt kun uusi vuosi on ohi, voi siihen liittyviä koristeita pikku hiljaa karsia ja siirtyä pääsiäiseen. Ainakin niin meidän alakertamme väki tuntuu ajattelevan. Ee tietysti on aivan innoisssaan, kun eräs pupuperhe muutti ensimmäisen kerroksen käytävään.

img_20180305_205810395044815.jpg

Isona kuulemma pupujen hoitajaksi alkava Ee harjoittelee tulevaa ammattiaan varten.

Tämä viikkon Vee:n koululla on osoitettu opettajien kiittämiseen (Teacher’s appreciation week). Eilen oppilaat ohjeistettiin viemään opettajalle pieni kukka. Tänään poika toimitti koululle “Thanks for being so sweet! Vee” -viestin tikkarin kera. Keskiviikkona on “We couldn’t have picked a better teacher”-päivä, jolloin matkaan lähtee hedelmä. Torstaina opettajalle tarjotaan aamupala koululla. Perjantaina hän saa “Thanks a latte!” -lahjakortin kahvilaan ja lapset pukeutuvat opettajan lempiväriin koulupuvun sijaan. Koko viikon opettajille on koulun aulassa tarjolla vanhempien valmistamia herkkuja “kahvion” muodossa. Lisäksi perjantaina on lounaan päälle esillä valtava (edelleen vanhempien valmistama) herkkubuffet. Melko amerikkalainen tapahan tämä on, mutta mielestäni silti todella mahtava! Kuka saa työssään liikaa arvostusta? Ei takuulla kukaan.

img_20180306_1508341601775787.jpg

Arvostuksesta kukitettu ope.

Maanantaina saimme kokea hetkellisesti paniikinomaisia tunteita, kun huomasin taloutemme paikallisen pankkikortin kadonneen. Olin edellisenä iltana käynyt ruoka- ja kukkaostoksilla, joista edellisten maksamiseen olin korttia käyttänyt. Hätä ei olisi muuten ollut niin kova, mutta Jii lähti tänään Japaniin loppuviikoksi työmatkalle ja käteisvaramme olivat lähes olemattomat. Tiesimme kuitenkin, että korttia ei kukaan ollut käyttänyt, sillä jokaisesta maksutapahtumasta Jii saa tekstiviestin puhelimeensa. Käännettyämme joka mahdollisen paikan kotona minä juoksin illalla kauppaan kyselemään kortin perään. Tavaratalon infossa ei kortista tiedetty, joten ainoa  mahdollisuus oli enää kukkakauppias (joka ei osannut englantia). Keskustelu käytiin kiinaksi: kerroin, että ostin puljusta edellisenä päivänä kukan, ja pankkikorttini hävisi samalla reissulla, kysyin oliko sitä näkynyt, ei ollut, rouva totesi, että koska maksoin mobiilisti, kortti tuskin olisi siellä, kiitin heippasin moikat. Jee! Osaan kommunikoida! Mutta kortti oli ja pysyi edelleen hukan syömänä. Vaikka terävöitin kaikki aistini, oli erittäin epätodennäköistä, että sitä löytyisi mistään matkaltakaan, olihan välissä ollut jo valoisaakin kokonaisen päivän ajan. Kotona ehdimme vielä hetken murehtia, kunnes Jii ymmärsi kysyä, mitä ostin. Neljä vihannespakkausta. Kurkistimme jääkaappiin, ja toden totta, kortti oli kiinni bambunversopaketin kelmussa. Halleluja! Jii kysyi, että mitä tästä nyt opittiin. Öö. En tiedä. Kelmu on tehokas tarrautuja?