Pianohuoneessa

Olen kärsinyt nyt jo kolmatta vuotta pianottomuudesta. Jossain vaiheessa komennustamme olin jo päättänyt ostaa jonkinlaisen kosketisoittimen kotiimme, mutta tuolloin ostohalujani rajoitti eniten tilanpuute. Eniten kaipaan sitä, että saisin vain laulaa ja pimputella samalla säestystä. Viulu minulla täällä on, mutta ei se silti korvaa pianoa. Siinä on jotakin mieltä vapauttavaa ja voimaannuttavaa, kun saa omin pikku kätösin maalata taustoja lauluihin.

Yhtäkkiä keksin. Miten se ei ollut aiemmin tullut mieleeni? Shanghai on valtava kaupunki täynnä mahdollisuuksia. Kodit ovat kuitenkin pieniä (yleensä vielä huomattavasti pienempiä kuin meidän) ja soittoharrastajia paljon. Jossakin heidänkin on harjoiteltava, eikö? Selvittelin hetken asiaa kiinalaisella tuttavaltani ja juuri niin kuin ajattelinkin, kaupunki on täynnä paikkoja, joista voi vuokrata huoneen soittimella. Kätevää! Tässä palvelevassa soitinliikkeessä sai ensin kokeilla, miltä piano tuntui. Ja tuntuihan se! Ihanalta! Aavistuksen epävireiseltä, mutta ihanalta. Tänään palasin liikkeeseen uudelleen, tällä kertaa nuottien kanssa. Tunti kului kuin siivillä. Voitte olla varmoja, että minut nähdään siellä toiste.

Ps. Joku soitti Sibeliusta naapurihuoneessa. Tuli jotenkin kotoisa olo.

Taiwan (osa 2)

Viime kevään Taiwanin raporttini jäi puolitiehen. Nyt on korkea aika saattaa se loppuun, sillä en halua teidän jäävän paitsi näistä upeista maisemista!

Ensimmäiset treffini Tyynen valtameren rantaviivan kanssa olivat Taiwanin koillisosassa, Yehliun geopuistossa. Olimme vuokranneet koko päiväksi auton ja kuljettajan käyttöömme, mikä mahdollisti matkailun Taipein ulkopuolella. Naiset näyttivät kuvia eri nähtävyyksistä, ja minä ummikkona sain päättää, minne matkallamme suunnistaisimme. Otin heti kopin tästä upeasta luonnonpuistosta, jota olosuhteet ovat muovanneet ajan saatossa eriskummallisiksi kalliomuodostelmiksi. Eroosio on kuluttanut kalkkikivestä sienien kaltaisia möykkyjä, yhtäälle kaivertanut kraatereita ja toisaalle shakkilaudan tapaista kuviota. Haukoin henkeäni, kun näin tämän paikan. Ympäri maailman kaikista kohteista, joissa koskaan olen käynyt, tämä on numero yksi. Kaiken kruunasi sää, kun harmaat, roikkuvat sadepilvet uhkasivat meitä joka puolella, tuuli paiskoi valtavia aaltoja jylisten rantakallioita vasten ja kontrastit väreissä olivat ihmissilmälle miltei käsittämättömiä. Jos missä luonto huutaa Jumalan suuruutta ja mahtavuutta, niin tämän täytyy olla juuri se paikka.

img_20190323_1151077626946895283721098.jpg

1700 metriä pitkä niemi muodostaa Yehliun geopuiston.

img_20190323_1159262006787961218983157.jpg

img_20190323_1203448056847931941005913.jpg

img_20190323_1201437537669045287986616.jpgimg_20190323_125038140553030647397766.jpg

img_20190323_1206421370986084410193639.jpg

Niemellä on runsas lintukanta. Ei ihme. Jos olisin lintu, asuisin itsekin mielelläni tällaisessa paikassa.

img_20190323_1250173261384823958994127.jpg

Fossiili (ja kiinalaisia hiuksia) lätäkössä.

img_20190323_124419116221688052269226.jpg

Kuuluisin kivimöykky on Kuningattaren pää, koska se näyttää tietystä kuvakulmasta, no, kuningattaren päältä. Ainakin hyvällä mielikuvituksella. Ihmettelin, miksi “laiturilla” on vain yksi kulkusuunta ja toisessa päässä kyltti, joka sakkojen uhalla kieltää kävelemästä sitä pitkin nuolien vastaisesti. Asia selvisi, kun sain näköyhteyden toiselle puolelle: turistit halusivat jonottaa ammattikuvaajan hoiteisiin, jotta pääsevät ikuistamaan hetkensä kuningattaren kanssa. Niinpä tietenkin. Itse tyydyin kuvailemaan sitä toisesta suunnasta ja ihmettelmään muita ihmisiä.

img_20190323_1249336689298145473145859.jpg

Kuvausjono kuningattaren päälle.

img_20190323_1151477832418167896380570.jpg

Sieniretkelle, anyone?

Puiston jälkeen kipaisimme viereisessä kauppahallissa, josta tankkasimme mukaan Taiwanin kuuluisaa nougat’ta. Samainen kompleksi oli täynnä toinen toistaan omituisempia pikkuisia myymäläkojuja. Koska meri oli aivan vieressä, kala näytteli suurta roolia tarjonnassa. Tämä mies myi kuivattua kalatuotetta vähän joka muodossa. Suomessa ei niinkään ole kuivaan kalaan totuttu, joten välttämättä tämä ei resonoi lukijakunnassa, mutta haju oli aika kamala. Miten kuivattu kala tai äyriäiset voivatkin haista niin kamalilta? Maistoin ystävieni suosittelemana jotain pikkukaloja, jotka tuntuivat olevan pelkkää ruotoa. Tosin pehmeitä. Maku oli kuitenkin hyvä. Ymmärrän, miksi aasialaiset rakastavat näitä “kalasipsejään”.

img_20190323_1353026643115628523508844.jpg

Mitä kalaa saisi olla? Kuivaa, puolikuivaa, maustettua, makeaa?

Jotta en unohtaisi, että syömäänhän sinne oli tultu, käytiin puistokierroksen jälkeen pikaisella lounaalla lähiravintolassa. Siellä sain ensikosketukseni myöskin toiseen taiwanilaiseen herkkuun, Bubble Tea:hin, eli kuplateehen. Juoma on kylmä. Yleisimmässä versiossa on maitoa joukossa, sokeria enemmän tai vähemmän sekä viinikumimaisia tapiokahelmiä, jotka uppoavat juoman pohjalle. Oma versioni oli ilman maitoa nautittu, vähäsokerinen musta tee, jonne on kaavittu joukkoon passiohedelmää. Unohtamatta niitä tapiokapalleroita tietenkin!

img_20190323_1329167483123793862288469.jpg

Bubble tea, taiwanilainen keksintö 1980-luvulta.

img_20190323_1325551622070336741416181.jpg

Tältä näyttää paikallinen pikaruoka: riisiä possunlihasörsselillä, naudanlihanuudeleita ja frittikanaa.

Sadekeli jatkui, mutta meidän matkaamme se ei missään vaiheessa haitannut. Kuitenkin aamun puistoilun selvisimme ilman pisaraakaan vettä (jollei lasketa merestä roiskunutta). Ajomatkallamme seuraavaan paikkaan ihastelin pieniä, kauniita mökkejä matkan varrella, ja kysyin kuka niissä asuu. Vastauksen sain äkkiä: kuolleet. Oikeastaan nämä eivät edes ole taloja, vaan pieniä alttareita. Kuolleille kannetaan tavaroita, ruokia, ja kuten täällä Manner-Kiinassa, rahaa (leikki-sellaista, paperista). Haudat saattavat olla pitkänkin ajomatkan takana vuoristossa, joten niillä ei käydä jatkuvasti. Monet hoitavat asiansa Haudanlakaisujuhlan aikana.

img_20190323_1449431165656258885298431.jpg

Kenen koti? Tuonpuoleisen asukkien.

Matkan seuraava turistikohteemme oli Jiufen. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti yhdeksää osaa, ja paikan historia juontaa juurensa aikaan 1600-luvulle, jolloin eristynyttä kylää asutti yhdeksän sukua. Kun kaupungista tilattiin tavaraa, pyyntö oli aina “yhdeksän osaa”. Myöhemmin, kun Taiwanin saarelta löydettiin kultaa, paikalle ryntäsi jos jonkinlaista rikkauksiin tavoittelijaa. Koska alue on vuoristoista, koteja rakennettiin tiiviisti ja todella ahtaasti. Harmi, ettei minulla ole parempaa kuvaa esitellä, mutta turistimassat ja sade haittasivat näppäilyä jonkin verran.

img_20190323_1505164073780906123872533.jpg

Aasian Positano? Meri tosin oli kaukana…

img_20190323_1512178704909486658893686.jpg

… mutta näkyi kuitenkin.

Koska ilma oli sateinen, päätimme keskittyä Jiufenin vanhaan katuun, joka on puolittain katettu. Moni kehuu, että paikka on kuin vanha Taiwan tai Hongkong. En tiedä, koska en ole käynyt vanhassa kummassakaan. Kokemus oli silti mielenkiintoinen, vaikkakin melko ruuhkainen. Mutta siihen täällä Manner-Kiinassa olenkin jo tottunut.

img_20190323_172820472072804008112452.jpg

Missä nähtävyys, siellä kiinalainen turisti.

img_20190323_1513145668411942173262087.jpg

Olin ikikiitollinen, että seurueemme koostui aikuisista. Ajattelin, mikä painajainen tämä olisi ollut lasten kanssa. “Yks kaks kol, yks kaks kol, älä mene, heti tähän, pidä nyt hyvä ihminen kiinni äidin kädestä!”

img_20190323_1707498526509051091449259.jpg

img_20190323_1654518700876739371134095.jpg

Jiufen on kuuluisa katukeittiöistään. Suurin osa ruokaloista on juuri sellaisia, mihin tällainen länsimainen keltanokka ei uskaltaisi itsenäisesti jalallaan astua, mutta onneksi on kasa eksperttejä auttamassa.

img_20190323_1656583756153159518829864.jpg

Ostimme yhdessä kaikenlaisia pikkuisia annoksia jaettavaksi, jotta jokainen pääsi kiinni makuelämyksiin. Korianterijätskiä piti myös ostaa uusi kierros, niin taivaallisen eriskummallisen ihanaa se edellisellä kerralla oli.

img_20190323_1723007361456597709810848.jpg

Vuorotellen suolaista ja makeaa. Tässä on makean vuoro.

Istumaan päädyimme vain yhteen ravintolaan, joka on kuuluisa erityisesti perinteisistä kalapalleroistaan (seuraavassa kuvassa etualalla).

img_20190323_1722271316264188646917085.jpg

Paikallisia kalapyöryköitä.

img_20190323_1713518680359230370085907.jpg

Pyörykät tarjoillaan liemessä. Vasemmalla on myös kalaa, sisällä possua.

img_20190323_1719032277693794202071897.jpg

Kuuluisassakin ravintolassa voi olla kaikenlaista. Esimerkiksi kasuaalisti sateenvarjoja ja rättejä kuivumassa ruoka-aineiden yläpuolella. Olen rohkea pentu ja en menettänyt ruokahaluani edes tästä.

Kun mahat olivat täynnä (koska eivät olisi olleet tällä matkalla) ja tuliaisostokset tehty pikku puodeista, siirryimme pikapikaa Shifenin alueelle. Pimeä alkoi hiipiä salakavalasti ympärillemme, ja kuljettajamme kanssa oli takaraja sovittuna palvelulle. Matkalla pysähdyimme äkkiseltään tällaisella kauniilla vesiputouksella.

img_20190323_1748444047216787407183495.jpg

Vesiputous jossakin Koillis-Taiwanin vuoristossa.

Shifen on kuuluisa kahdesta asiasta: kylää halkovasta käytössä olevasta rautatiestä ja taivaalle lähetettävistä lyhdyistä, joita voi nähdä käytännössä kaikissa Taiwania mainostavissa turistikuvissa. Kuvittelin lyhtyjen olevan pikkuruisia, mutta nämä paperilyhdyt osoittautuivatkin valtaviksi. Homma toimi sillä tavalla, että radan varrella olevista kaupoista ostettiin palvelu: lyhty, sen koristelemiseen tarvittavat tarvikkeet, lyhdyn sytyttäjä ja valokuvaaja. Eri väriset lyhdyt symboloivat erilaisia toiveita, jotka kai sitten luvataan toteutuvaksi, kun lyhdyn lähettää kohoamaan kohti taivasta. Vaikkakin touhu oli turisteilua (ja roskaamista?) parhaimmillaan, myönnän, että oli todella hauskaa ja tietyllä tavalla jännittävääkin ensin kirjoitella porukassa lyhtyyn, ja sitten lähettämisen jälkeen katsella punaisen pisteen katoavan taivaalle. Shifeniin saavutaan laskeutumalla rinnettä pitkin alas, ja näky alaspäin olikin upea, kun pimeää taivasta ja vuorenrinnettä vasten piirtyi useita punaisia lyhtyjä kohoten korkeuksiin.

img_20190323_1835264751048610398636998.jpg

img_20190323_1848213888590911351940289.jpg

Oasis girls in Taipei.

img_20190323_1852365500184378038782144.jpg

Meidän toiveemme olivat ehkä valtaväestöstä poikkeavia, mutta sitäkin sykähdyttävämpiä!

Taipeihin palattuamme pyysimme kuljettajaamme tiputtamaan meidät matkan toiselle yötorille, Shilinin Night Marketille. Yötorit ovat erottamaton osa Taiwanilaista kulttuuria: sinne tullaan hakemaan palveluja, ruokaa ja ylipäänsä siellä seurustellaan ystävien ja perheen kanssa. Yötorin käsite sinänsä on hieman harhaanjohtava, sillä useimmat kaupat aukeavat kuitenkin jo neljän maissa iltapäivällä. Ruuhkahuippu ajoittuu kahdeksan ja yhdentoista välille. Monet pitävät ovensa auki yhteen, kahteen yöllä.

img_20190323_1946047769108668612477969.jpg

img_20190323_2031151989441843731984435.jpgPäädyimme lopulta illallistamaan paikkaan, josta sai paikallisia herkkuja. Koska Taiwan tosiaan on saari ja meri on miltei kaikkialla läsnä, paikalliseen pakolliseen maistovalikoimaan kuuluvat ehdottomasti myös ravut ja osterit. Ravut ovat pehmeäkuorisia ja liha syödään raajoineen päivineen. Tällä kertaa ne olivat friteerattuja. Todella herkullisia! Osterit tarjoiltiin munakkaan muodossa, mikä on ihan hyvä, sillä olen kuullut useista ruokamyrkytyksistä Aasiassa nimenomaan (raakojen) ostereiden aiheuttamina.

img_20190323_2039237398462923398437638.jpg

Lihasörsseliä riisillä (nam) ja friteerattuja rapuja.

img_20190323_2043246071741762035753973.jpg

Osterimunakas, sekin oli oikein maistuvaa. Kiitos Taiwanin keittiö uusista makuelämyksistä.

img_20190323_2058199125413137041193222.jpg

Katkarapujen kalastusta?

img_20190323_2137429104141222369872.jpg

Pikku iltapalana Mushiyaki-sienipalleroita.

img_20190323_2101335813012114546571018.jpg

Veitsihierontaa! Tämä ei ollut mitään sivelyä, voin kertoa.

Viimeisenä aamuna kävimme tutustumassa erääseen paikalliseen seurakuntaan. Seurakunnan pastori on alun perin Afrikasta, asunut vuosia ulkomailla, puhuu todella hyvää englantia ja kiinaa, on naimisissa kiinalaisen vaimon kanssa ja heillä on useampi lapsi. Kokoontumispaikkana oli ihan tavallisen kerrostalon toimistotila. Hyvin vaatimaton ja silti kodikas. Tämä kirkkokäynti oli mielenkiintoinen sekoitus taiwanilaisuutta ja kansainvälisyyttä, vaikka käytännössä kaikki seurakuntalaiset olivatkin Taiwanista.

Kirkon jälkeen menimme matkan viimeiselle aterialle taiwanilaisen porukkamme jäsenen vanhempien ja veljen perheen kanssa. Ystäväni isä on tehnyt uransa diplomaattina ympäri maailmaa, joten hän osasi englantia sujuvasti. Äiti jutteli muutaman sanasen, sekä antoi kotiinviemisiksi kosmetiikkaa kaikille. Ruoka oli herkullista, kuten odottaa saattoi. Hyvästelimme lopuksi perheen ja lähdimme taksilla matkaan kohti lentokenttää ja lopulta Shanghaita, arkea.

img_20190324_1354173012024725887456231.jpg

Lounasseura kirkon jälkeen.

Kaiken kaikkiaan tämä Taiwanin matka oli ikimuistoinen. Matkustaminen on ihanaa, kun voi luottaa siihen, että matkajärjestelyt ovat viimeisen päälle mallillaan, mutta itse et joudu laittamaan tikkua ristiin minkään eteen. Paitsi saadaksesi ruoan suuhusi. Paikallisasukas ystävänä takasi sen, että matkasta sai irti keskivertoturistia enemmän. Ja vaikka perhe-elämä onkin antoisaa, äiti-ihmisenä arvostin sitä suuresti, että Jii jäi kotiin hoitamaan lapsia ja antoi minun mennä. Ilman velvoitteita. Vain minä ja ystäväni. Maisemat. Kokemukset. Ruoka. Lepo. Yhteys.

Ps. Ihanaa, että tämä palvelu toimii tällä hetkellä ilman palomuurinkiertäjää. Mikään ei ole niin varmaa, että vee ja pee ja än varmasti toimivat tai ovat toimimatta ja enemmän sitä jälkimmäistä.

 

Uuden kodin ihanuudet ja kamaluudet

Huh! Elämä on jälleen kiireistä täällä Shanghaissa. Muutimme kuun vaihteessa uuteen kotiin ja uudelle alueelle. Entinen lokaatio aivan koulun vieressä oli todella kätevä, mutta valitettavasti kenenkään psyyke ei olisi kestänyt enää kauempaa asua ahtaissa tiloissa. Mitä vähemmän tilaa hengittää, sitä todennäköisemmin yksi jos toinenkin käy raatelemaan vieruskumppaniaan. Erityisen hyvin tämä pätee lapsiin. En tiedä teistä muista, mutta itselläni lasten kinastelu, riitely ja kaikkinainen nahistelu laskevat joka kerta energiatasoani parillakymmenellä prosenttiyksiköllä, kunnes jäljellä ei ole kenellekään mitään. Vain vetämätön ja kärttyinen äiti ja vaimo. (Vaikkei se tietysti puolison vika olekaan, jos lapset kähisevät. Sori siitä, Jii. Pus. Tosin taitaa päteä myös toiseen suuntaan sama kaava.)

img_20190904_1736508783061203690244321.jpg

Ei suotta kiiltokuvailla. Tavaroita siellä täällä heti muuton jälkeen.

Uudessa kodissa pohja on väljä, mikä tietysti tuo omat positiiviset vaikutuksensa heti yhteiseloon. Erilaisia paikkoja puuhata on monta, eikä kaikki toiminta keskity keittiön pöydän ääreen tai olohuoneen lattialle, niin kuin entisessä kodissa. (Kuuden hengen pieni pöytämmekin vaihtui lennosta kymmenpaikkaiseen, joten siinäkin jo tehtiin huima harppaus.) Jokaisella lapsella on nyt oma huone, joten samalla myös iltahulina on selvästi vähentynyt, kun kaikki keskittyvät vain omaan nukahtamiseensa. Tällä hetkellä Jii on työmatkalla Euroopassa, ja tuntuu, että vauhdikas arkeni ei ole enää aiempaan tapaan samalla lailla kuormittavaa. Lapset ovat käyttäytyneet kukin todella mallikkaasti. Toivon, että nurkan takana ei odota käänne pahempaan, mutta tällä hetkellä kaikki on paremmin.

img_20190902_2126597946444543188071948.jpg

37. kerroksesta alkaa olla jo 100 metriä matkaa maahan.

Suurimmat ilonaiheet varsinaisen kodin ulkopuolella ovat taloyhtiön golfsimulaattori, pallomeri, leikkipaikka sekä sisällä että ulkona, sauna, kolmen linjan metroasema suoraan alapuolella, Jii:n lyhyt työmatka kadun toiselle puolelle, valtava valikoima hyviä ravintoloita kivenheiton päässä sekä tietysti jo niin monesti koluttu ulkouima-allas klubin katolla 7. kerroksessa. Nyt, kun täällä on edelleen ollut päivän ylin lämpötila edelleen noin 30 astetta, olemme nauttineet uimisesta aina, kun vain voimme. Harmillinen juttu on tosin se, että allas menee kohta kiinni. Monella compoundilla ulkoallas on suljettu jo elo-syyskuun vaihteessa tai nyt viimeistään syyskuun puolivälissä – nyt on syksy, hei! Protokolla on selvästi tärkeämpi kuin asiakasviihtyvyys. Meillä ei ole annettu vielä tarkkaa päivää, mutta tietysti toivomme, että se on myöhemmin kuin aiemmin!

img_20190913_1659184444091634836740829.jpg

Tämä on hyvä paikka koko perheen yhdessäoloon.

Toki tässä uudessa kodissa on myös asioita, joista en ole niin mielissäni. Uusi koti on selvästi vanhempi kuin edellinen, mikä näkyy selvästi pinnoissa. Ensinnäkin, täällä on sellaiset pikkuisen kulahtaneet tapetit. Ne ovat onneksi neutraalin väriset, vähän beigeen taittuvat, joten näiden kanssa eletään. Meillä on makuuhuoneissa kokolattiamatot. Hopeareunusta etsiessäni totean samaan hengenvetoon, että ne saattavat kuitenkin talvella olla oikein mukavat. Mutta niihin liittyen Ee:n huoneessa on kiinteä kaappi, jossa matto on homeessa. Jipii. Olemme siitä pari kertaa jo huomauttaneet, mutta mitään ei toistaiseksi ole tapahtunut. Väliaikaisratkaisunamme Jii teippasi saumat kiinni. Katsotaan, mitä tapahtuu. Ehkä ei mitään. Yhdessä kylpyhuoneessamme on myös kosteusvaurio. Sopivasti oven takana, josta sitä ei ensi silmäyksellä näe. Tarkemmin tutkiessa koko ovenkarmi alareunastaan on somasti laho ja vettä näyttäisi ajan saatossa kulkeutuneen myös seinästä läpi toiselle puolelle… Kiinassahan home on erilaista, sanovat. En tiedä, voinko yhtyä mielipiteeseen. Olemme kuitenkin sitoutuneet asumaan tässä vuoden päivät, joten olen yrittänyt omaksua tämän kiinalaisen tavan ajatella. Toistaiseksi keneltäkään ei ole tippunut silmät päästä, kaikkien keuhkot toimivat tavalliseen tapaan ja olo on ihan hyvä. Elämä jatkuu vielä.

Edelleen asumme ns. ”serviced apartment” -asunnossa, eli asuntoon kuuluu huonekalut, koneet, keittiövälineitä sekä palvelu (siivous kaksi kertaa viikossa, lakanoiden ja pyyhkeiden vaihto kerran viikossa). Olen tästä todella iloinen. Ayi imuroi ja luuttuaa edelleen sen lisäksi pari kertaa viikossa (ette voi uskoa sitä murusten ja pölyn määrää, mitä tämä viisihenkinen perhe tuottaa päivittäin, eli ahkera siivous ei ole todellakaan pahitteeksi). Tunsin itseni kuitenkin muuton jälkeen valitusautomaatiksi. Astianpesukone ei toiminut. Se vaihdettiin. Tilalle kannettu ja asennettu ei sekään toiminut. Seuraavaksi saimme päivitetyn version. Se sentään toimii ja on pikkukoneeksi tosi tilava. Uunin luukku oli muuttaessa rikki siten, että se ei mennyt kokonaan kiinni ja jäi aina raolleen sentin verran. Tosi näppärää kokkaamisen kannalta, kun lämpö valuu hukkaan… Tulivat sitten vaihtamaan sen, onneksi, sillä saimme jonkun onnettoman paikallisen merkin tilalle Siemensin uunin, jossa on kunnon kiertoilmat ja ajastukset. Olen hokenut pilke silmässäni Jii:lle tässä viime aikoina, että koettelee, vaan ei hylkää Herra. Että kiitos vain Runebergille ja Saarijärven Paavolle tästä sanonnasta.

Valitukseni eivät kuitenkaan olleet tässä. Silitysraudan pinnan teflon oli täysin kuopilla ja naarmuilla, saimme uuden, joka oli sekin naarmuilla, minkä jälkeen rauta vaihtui jälleen uuteen. Nyt toimii. Parvekkeen oven välistä päivä paistoi sisään, sanoin, että korjatkaa nyt ainakin ennen talven tuloa, mutta se oli tunnin sisällä hoidettu kuntoon. Wokkipannu oli täysin käyttökelvoton, sillä se oli palanut mustalle karrelle. Tefloninen siis. En edes ymmärrä, miten se oli voinut jäädä kaappiin uusille asukkaille. Vaatimuslistassamme ennen muuttoa oli myös kuivausrumpu, mutta väittivät, että nykyinen pesukone on myös kuivaava malli. No onhan se, mutta pyöritettyämme muutamat alushousut ja sukat toiminnolla koneessa kolmen tunnin ajan totesimme ne edelleen pyykkinarulle kuuluviksi, joten se kuivausominaisuus todettiin kättelyssä humpuukiksi. Kone on muuten ihan kelvollinen, joten varustimme yhden tilavan wc:n pyykinkuivaushuoneeksi, varsinkin, kun siellä on ilmanvaihto. Sitten on vielä kieliongelmat. Ilmastoinnin komennot ovat kiinaksi. Olen ne kääntänyt sanakirjan avulla suomeksi ja useampaan otteeseen olen Jii:n kanssa pyöritellyt kaukosäätimen nippeleitä, mutta emme ole edelleenkään saaneet sitä täysin optimaaliseksi. Kodissa on kuumia ja kylmiä kohtia. Mutta tällä pärjätään. Nämä ovat kuitenkin vain näitä kuuluisia ”first world problems”, ensimmäisen maailman ongelmia. Elämä on ihan mallillaan. Ja sekin on hienoa, että nämä pienemmän luokan valituksemme on kaikki otettu heti vakavasti ja asianmukaisiin toimiin ryhdytty. Jos nyt vielä se kaappi…

img_20190917_0926137223709814161523906.jpg

Naapuriin nousee jollain aikataululla Shanghain 3. korkein rakennus, näin kuulin.

Tähän kotiin ei odotustemme vastaisesti kuulunut myöskään sitä jo aiemmin esittelemääni vesiautomaattia – se laitos, missä on ne kuuma- ja kylmähana juomavedelle. Ensimmäiset päivät otimme käyttövetemme 1,5 litran pulloista. Jatkuvana tapana se ei olisi ollut toimiva, joten tilasin kiinalaisen nettitilauksen ihmemaasta, Taobaosta, meille automaatin. Katsoin sopivan näköisen ja hintaisen, mutta kun se vihdoin saapui, olin pettynyt. Siinä on punainen ja sininen hana – punainen toki kuumalle, mutta sininen hana tarkoittaakin huoneenlämpöistä (tai koneessa olevan elektroniikan takia ehkä 30-asteista). Voi höhlä! Olisihan se pitänyt tajuta, ettei kiinassa tavallinen kansa mitään jäävettä halua kotiinsa! Vehje oli kuitenkin sen verran tyyris, että päätimme sen pitää meitä palvelemassa, mutta kylmä vesi tarjoillaan edelleen niistä samoista 1,5 litran törpöistä – jääkaapin kautta. Tosin kiinalaistumisemme on jo hyvässä vauhdissa, kun välillä näillä kesähelteilläkin sekä minä että Jii juomme sitä taskulämmintä vettä. Ja toisinaan vieläpä kodin ulkopuolella.

Seuraavaksi automaattiin tarvittiin sitten niitä parinkymmenen litran törpöttimiä. Vaikka Taobaosta tilaan mielelläni tavaroita, ruoka- ja juoma-asioissa en jotenkin ole siihen vielä lämmennyt. Olen liikaa nähnyt niitä kauhuvideoita, missä vaikkapa öljypulloja täytetään jonkun takapihalla viemäristä kaavitulla öljyllä ja myydään tunnettuna tuotteena sinetöidyissä pulloissa eteenpäin. Tämän kansan joukossa on niin taitavia kopioijia, että kun joku näyttää ja tuntuu aidolta, se joko on sitä, tai sitten ei. Niin valitettavaa kuin se onkin. Siksi tilasin WeChatin kautta kätevästi Nestle:n oman asiakaspalvelun kautta vettä. Hienosti osasin navigoida tämän kaikki kiinaksi -sivun kautta omat tietoni palveluun ja tilata oikeat pullot myöhään illalla. Seuraavana päivänä pullot oltiin yritetty toimittaa meille, kun kukaan ei sattunut pariin tuntiin olemaan kotona. Minulle oli yritetty soittaa, en ollut huomannut. Ovenkahvaan oli jätetty viesti. Olin jo etukäteen maksanut pullot, joten en ymmärtänyt, miksi niitä ei vain voinut jättää oven ulkopuolelle, niin kuin yleisesti on tapana täällä toimia, jos vastaanottaja ei ole kotona. Minulle soitettiin uudestaan. En ymmärtänyt soittajan murteesta mitään ja yritin kääntää sen takia puhetta englanniksi. Ei onnistumista. Seuraavan kerran minua tavoitteli englantia taitava asiakaspalvelija – Luojan kiitos. Hän kertoi, että lähetys tulee seuraavana päivänä ennen puoltapäivää, että jos joku olisi sitten kotona. Selvä homma. Yritin kuitenkin kysyä häneltä, miksei pulloja vain jätetty ovelle. Hän vastasi kysymyksellä, että entäpä sitten ne tyhjät pullot. Koetin selittää, että tämä on ensimmäinen tilauksemme, minulla ei ole tarjota mitään tyhjiä pulloja. *naks* tuut-tuut-tuut- puhelu katkesi omituisesti. Asia selvisi kuitenkin seuraavana aamuna, kun puolihampaaton kuljettajamies seisoi ovemme takana kahden pullon kanssa. Kun yhteistä ymmärrystä ei heti löytynyt, pyysin häntä sisään katsomaan tilanteen. Kun mies alkoi puhua noin kymmenen euron rahasummasta, ymmärsin vihdoin, että pulloissahan on pantti! Kaivoin käteistä, ja luovuttamaani summaa vastaan sain kaksi nuhruista, taskujen pohjalla pyörinyttä virallista panttilappua. Ne takaisin antamalla saan sitten kai joskus rahani takaisin.

img_20190918_2217109116055803426908178.jpg

Lappu ovenkahvassa. Vähän ympäripyöreästi käännettynä siinä lukee, että vettä on kuljetettu, eikä ollut kukaan kotona.

img_20190918_2221001087915468179531883.jpg

Panttilaput. Niissä on sentään meille höpsöille englantia!

Muutama Ikean huonekalun osto ja niiden kokoaminen, kymmenisen Taobao-ostosta, päivien reippaat järjestelyt ja muutamat tuskan kyyneleet (tämä ei ole kuvaannollista) myöhemmin voin vihdoin ilmoittaa, että makuuhuoneemme pöydän sattumanvaraista romukasaa lukuun ottamatta olemme saaneet muuton tehtyä. Ammattifirman seitsemän miehen toimittamasta hyvin ripeästä, tehokkaasta, taitavasta ja huolellisesta pakkauksesta ja purkamisesta huolimatta se oli iso rutistus, mutta kannatti tehdä.

Jos sitten joskus paremmalla ajalla teen asuntoesittelyä. Ehkä.

Kirjamessuilla

Eilen oli hauska iltapäivä. Alun perin minun piti lähteä katsomaan persialaisia mattoja tunnin matkan päähän jonkun kiinalaisen naisen autotalliin (älkää kysykö), mutta suunnitelmat vaihtuivat kiinan tuntiin ja kirjamessuihin. Kiinanopettajallani oli nimittäin ylimääräinen lippu tapahtumaan ja kutsui minut mukaan. Kirjallisuuden ystävää ei kauan tarvinnut houkutella.

Hauska yksityiskohta oli, että messut järjestettiin rakennuksessa, jota olen monesti ihmetellyt ohi kulkiessani – mikä kumma tämä paikka on? Selvisihän sekin mysteeri, sillä kyseessä tosiaan on paikallinen messukeskus keskellä kiireistä kaupunkia. Alun perin kompleksi on rakennettu 50-luvulla kunnioittamaan Kiinan ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä ja 93 000 neliömetrillään se onkin ihan kunnon nähtävyys.

img_20190820_1722557446768915697968872.jpg

Shanghai Exhibition Centre, messukeskus.

Sisäosat sen kummemmin kuin ulko-osatkaan eivät edustaneet perinteistä kiinalaista arkkitehtuuria. Olisipa ollut enemmän aikaa ihastella ihmeellisiä yksityiskohtia, mutta massoittain liikkuvat muut asiakkaat ja rajoitettu aikataulu eivät olleet kanssani samaa mieltä.

img_20190820_1653045384596880818396056.jpg

Tervetuloa messuille. “Love Reading Love Life”.

img_20190820_1721224157601399502414306.jpg

Punaista kirjallisuutta (bongaa presidentti) turkoosin kupolin alla.

Ensimmäinen kojumme oli China International Publishing Group. Sanakirjoja, historiaa, kulttuuria, ulkomailta käännettyä kirjallisuutta ja tietysti hyllymetreittäin myös puhtaasti englanninkielisiä romaaneja, nuorten- ja lastenkirjallisuutta. Osa äideistä veti perässään kärryjä, jotka pursusivat (englanninkielisiä) lastenkirjoja. Kiinanopettajani vinkkasi, että ne tuskin ovat hupilukemistoa, vaan enemminkin “kotikoulutusta” varten hankittuja. Hän itse ei muistele lapsuutensa kirjakauppareissuja kovin lämpimästi, sillä jokainen käynti tiesi lisää opittavaa ja luettavaa läksyjen päälle.

img_20190820_1558058174343062792070919.jpg

Viimeisenä päivänä 20 prosenttia alennusta, monta hamstraajaa matkassa. Etualalla opettajani valkoisessa paidassa.

Kiertelimme vaikka missä. Melkein kaikki kirjat olivat totta kai kiinankielisiä. Mikäli teos on käännetty muusta kielestä, sen nimi on yleensä myös printattu kanteen sekä alkuperäisellä nimellään (tai ainakin englanniksi) sekä sitten tietysti kiinaksi. Oli hauska paikantaa tuttuja kirjailijoiden tai teosten nimiä, jotka kääntyivät kiinan kielellä ihan hassuiksi. Esimerkiksi Jane Austen on Zhen Ausiting ja Agatha Christie on Ajiasha Kelisidi. Toki, kun ymmärtää kiinan äänne- ja tavusysteemin, on helpompi ymmärtää, miksi käännökset kuulostavat länsimaisen ihmisen korvaan näin kummallisilta.

img_20190820_1648414902545323723734814.jpg

Kaikkialla riitti ostajia ruuhkaksi asti.

Musiikkiosastolta tein hyvän heräteostoksen. Kaikenkarvaisia kiinalaisia lauluja pianolle. Toinen kirja on 1900-luvun alusta ja toinen pikkuisen punaisemman ajan tuotantoa 60- ja 70-luvuilta. Harkitsin hetken myös viulunuotteja, mutta hyvin levännyt kapeakaulainen ystäväni ei olisi taipunut niihin. Saman sarjan pianoversiot vaikuttivat suhteellisen yksinkertaisilta, viuluun eivät varmastikaan olisi edes tolppa ykkösen taidot riittäneet. Kunpa vain olisi vielä piano täällä…

img_20190820_1857256686841410601516191.jpg

Kiinalaista pianomusiikkia.

Toinen löytöni oli iso sarja kiinalaisia historiankertomuksia lapsille – kiinaksi! Tämä kiinalaisten kirjojen hintataso jaksaa ihmetyttää, sillä maksoin opuksesta kokonaiset 12 RMB:tä. Ihan kuulkaa puolitoista euroa! Kirjan jokaisen pikkutarinan yhteydessä on QR-koodi, josta tarinan saa kuunnella myös ääneen luettuna. Miten hienoa! Käytetäänköhän suomalaisissa kielten oppikirjoissa vastaavaa menetelmää? Mukana on sopivasti myös translitterointimenetelmä pinyin helpottamassa ymmärtämistä, jotta tällainen pöhkömpikin lukija pysyy paremmin perässä. Ostin sarjasta vain yhden osan, siinäkin tosin riittää lukemista (eli merkkien opettelemista) pitkäksi aikaa.

img_20190820_1858023203221222774630920.jpg

Tarinoita Kiinan historian varhaisilta vuosisadoilta.

Kohti uutta uudelleen ja uudelleen

Helou. Saavuimme tänne Kiinan maaperälle viime maanantaina. Eli viikko sitten. Alun perin meidän oli tarkoitus lentää päivää aiemmin, mutta kommunikaation kömpelyyksien takia lentopäiväksemme valikoitui sunnuntai (lento on yön yli, lähtö Helsingistä sunnuntaina ja laskeutuminen maanantaina). Hyvä niin, sillä kaikki lennot lauantailta oli peruttu täällä riehuneen taifuunin takia. Shanghaissa miltei 15 vuotta asunut ystäväni todisti, että se oli hurjin puhuri, minkä hän on kokenut. Meidän päästyämme tänne myrskystä todistivat enää lampien kohonneet vedenpinnat, hiekkasäkit metron sisäänkäynnin vieressä, katkenneet oksat, kaatuneet puut ja kosteat jäljet kellarikerroksessa. Jii:n paikallinen työkaveri lähetti kuvan, jossa firman auto oli jossakin kellarissa puoliksi veden vallassa.

img_20190812_1839189132776644072188136.jpg

Tämä pikkuallas tarjosi kodin aiemmin pikkuruisille karpeille. Nyt poloiset taitavat olla jo isompiensa kitusissa.

img_20190812_1839411024616058647925146.jpg

Tällä tutkimusretkellä jalat eivät pysyneet aivan kuivina.

img_20190813_0940003224478571076874713.jpg

Myrsky kaatoi compoundin pihallamme olevan puun puoliksi naapurikiinteistön talon päälle. Samalla rikkoontui myös aita.

Aamu- ja iltapäiväsumu aivoissa aikaeron kuormittaessa alkaa pikku hiljaa olla muisto vain. Lapset käänsivät rytminsä jälleen vuorokaudessa – mikä olikin hyvä, sillä koulu alkoi heti tiistaina. Maanantaina iltapäivällä kävimme tutustumassa uusiin opettajiin, ihmettelimme tämän vuoden ryhmäjakoja ja haimme uudet koulupuvut. Ainakin paitojen materiaali oli vaihtunut – toivottavasti viime vuotisia laadukkaammiksi. Aikaisemmat siniset paidat kutistuivat pesussa pituussuunnassa ja samallakasvoivat leveyttä, joten meidän kapoisten lapsostemme yllä ne näyttivät jokseenkin kummallisilta.

img_20190819_1425165666010412510911822.jpg

Viime vuoden vähän jo pieniä releitä, säilytetään varavaatteina. Ee:llä skjort, eli housuhame, Vee:llä shortsit. Vasemmalla muusiikki/taidepäivän asu, oikealla liikuntapäivän asu.

Lasten koulu tuntuu alkaneen hyvin. Kummallakaan ei ollut viime vuodelta tuttuja, kivoja kavereita uudella luokalla, mutta ilmeisesti sieltä seuraa on kuitenkin saanut. Ja samojen, viimevuotisten kavereiden kanssa leikit jatkuvat silti välituntisin. Selvä ero viime syksyyn on siinä, että sekä Ee että Vee ovat sujahtaneet kielitaitonsa ansioista uuteen kouluvuoteen kunniakkaasti. Lapset myös etenivät molemmat seuraavan taitotason ryhmään kiinassa. Nyt koen, että Vee:kin on jo viime syksyä valmiimpi vaativampaan kielenopiskeluun, eli hyvä siirros sinänsä.

Oo:n kanssa olemme nautiskelleet ensimmäisestä viikosta lähinnä kotona. Hitaat aamut ovat parhaita, kun isommat ovat lähteneet kouluun, me vetäydymme aamupalalle parvekkeelle. Tällä hetkellä siellä ei todellakaan palele, aamulla ulkona on joka päivä ollut 27–33 astetta lämmintä. Iltapäivällä lämpötila nousee jo tukalan puolelle. Siksi ulkoilut on hyvä hoitaa aamupäivällä, vaikka hiki siinäkin tulee.

img_20190814_0837312752110648466494979.jpg

Parvekeaamupala hyvässä seurassa.

Hankin Oo:lle potkupyörän tänne jo melkein kaksi vuotta sitten, ja siitä lähtien se on maannut parvekkeella, kun herra ei sillä ole suostunut ajamaan. Tänä kesänä pyöräilykärpänen puraisi Suomessa, joten täällä sitä oli luonnollista jatkaa. Erityisesti Oo pitääkin ulkoilusta potkupyörän kanssa, ja hienosti pikkumies tottelee kaikissa risteyksissä sekä pihaväylien porteilla käskyjäni pysähtyä. Useimmiten ajamme pätkillä, joissa risteyksiä ei ole, jolloin pyöräily “vauhtiajo” on vapaampaa. Paikallisten silmiin Oo näyttää pituutensa puolesta ainakin kaksi vuotta vanhemmalta, ja siksi onkin vähän kummallinen näky polkimettoman pyöränsä kanssa. Mutta meillä on hauskaa ja sehän se tärkeintä onkin.

img_20190815_1035447419271257542871944.jpg

Pyörämies.

Vee innostui koulun after school activityna harrastamaan golfia myös täällä Kiinassa. Kesällä jatkoimme virinnyttä intoa yhden golfleirin ja parin yksityistunnin sekä yhdeksänreikäisten kierrosten avulla. Pikkusisko Ee:kin sai samoilla höyryillä ensikosketuksensa lajiin ja vihdoin omat mailat. (Harmi, että golfsettejä ei pysty kierrättämään lapselta toiselle, sillä Vee on vasenkätinen ja lyö myös sen mukaan.) Viime viikonloppuna paikallisella kentällä järjestettiin junioreiden golfturnaus, jonne Vee sai myös kutsun. Koska intoa selvästi riitti aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta, Jii kävi saattamassa poikaa. Nuorimies kiersi kisaan kuuluvat yhdeksän reikää kolmen vieraan pojan ja golfpro:n kanssa. Onhan hänestä nyt hyvänen aika tullut rohkea! Kolmen parhaan joukkoon eivät taidot vielä riittäneet, mutta mukavaa tuntui olevan hiostavasta kuumuudesta huolimatta. Ainakin iskän ostama “palkinto”, kasa golfpalloja, lämmittivät mieltä, samoin kuin par3-väylältä napattu birdie.

img_20190819_141106327779227212771976.jpg

Sinne meni!

Hierontapöydällä

Kävin hieronnassa. Paikka oli sellainen, että en olisi osannut sinne mennä itse. Tosin aluekin oli minulle aika outo. Kiinan kielen opettajani toimi nimittäin oppaana. Paikan päällä kävelimme sisään huoneeseen, jossa oli kolme hierontapöytää. Taaimmaisella makasi mies hierottavana ja kuorsaus kaikui huoneessa. Ilmeisen rentouttavaa siis. Sisään astui kaksi miestä, iso ja pieni, jotka kantoivat lakanoita. Iso mies asettautui minun pöytäni viereen, asetteli kantamuksensa huolellisesti paikalleen ja vielä silitteli käsillään kasvoaukon ympärille kertakäyttöiset, harsomaiset suojat. Asettauduin makaamaan pöydälle kasvot alaspäin – vaatteet päällä. Se kun kuulemma on yleisempi muoto kiinalaisesta kokovartalohieronnasta. Öljyhierontaakin on, mutta se on kai sitten erilaista. “Missä sulla eniten tekee kipeää?”” Täällä hartioissa ja niskassa. Ehkä vähän alaselässäkin.” Vajaa tunti sen jälkeen silkkaa nautintoa ja samanaikaisesti hyvää kipua, ja, ah, niin taitavaa hierontaa. Lihaksistani lähtevä rutiseva ääni kantautui varmaankin naapurikortteliin asti. (Vähän liioittelen. Mutta rutisi kuitenkin.) Kun lähdimme, kysyin opettajaltani, antaako kukaan yleensä tippiä näissä paikoissa. Hän kertoi, että ei, mutta kaikki hierojat tässä paikassa ovat kokonaan tai lähes sokeita ja siksi niin valtavan hyviä. Heistä pidetään kuulemma sen takia hyvää huolta. Ihmekös siis tuo, että hieronnan hinta tuntui vähän korkeahkolta paikalliseen hintatasoon nähden. Pohdin saavuttuamme, että jotain kummallista hierojien tavassa liikkua oli, mutta en saanut ajatuksestani kiinni ennen kuin totuus paljastui. Mutta eikö asia olekin lopulta päivänselvää? Ihmiset, jotka näkevät kosketuksensa kautta, ovat takuulla herkkiä tuntemaan kaikki pienetkin vaivat lihaksistossa ja löytävät juuri ne kriittisimmätkin pikkuiset paikat.

Ps. Koht Suami.

Muuttolintuja

Kirjoitin äsken jäähyväiskorttia yhdelle raamiksemme naisista, joka muuttaa kesän korvilla Myanmariin. Silloin muistin, että en ole liki puoleentoista vuoteen sanonut hyvästejä kenellekään läheiselle ihmiselle. Puolen vuoden kuluttua hyvästelen seuraavan minulle tärkeän ihmisen. Ee sanoo kohta myös heipat kahdelle hyvälle ystävälleen. Joulun korvilla Vee:n läheinen ystävä palaa Suomeen. Miksi kaikki lähtevät? Yhtäkkiä minunkin tekisi mieleni pakata tavarat ja lähteä näiden muuttolintujen mukana. Mutta toisaalta kaikkihan on hyvin täällä. Tämä kevät on tosin ollut monessa suhteessa kaksijakoinen, sillä henkisesti ja ajallisesti se on ottanut paljon, mutta on se samalla myös antanut suuresti. Finnairin sovellus ilmoittaa, että lähtöön ei ole enää pitkälti. Kesäloma Suomessa kuulostaa juuri nyt ihanan houkuttelevalta. Vaikka täällä on (vihdoin) ollut 30 astetta lämpöä ja rakastan sitä, on aivan se ja sama, vaikka Suomessa sataisi räntää vaakasuorana – minä tulen ja nautin lainehtivista viljapelloista, vaaleista koivunrungoista, sinisestä taivaasta ja niittykukista. Voi olla, että se Suomi, johon sitten joskus lopullisesti palaan, ei ole sama, josta lähdin, mutta toistaiseksi haluan nauttia tästä hattaraisesta kuvajaisestani. Kesäloma, tule.

 

Ps. Pahoitteluni, että en ole pitänyt yhteyttä.

Taiwan (osa 1)

Vietin viime (pidennetyn) viikonloppuni raamisleidieni kanssa Taiwanissa. Kun Jii lupasi huolehtia lapsista poissaoloni ajan, olin täysin valmis lähtemään. Perustimme chattiryhmän, jonka nimi kuvasti matkaamme todella osuvasti: “Taipei foodies trip 2019” (foodie vapaasti suomennettuna voisi tarkoittaa ruokaintoilijaa). Söimme nimittäin jatkuvasti. Unohtumaton reissu kahden singaporelaisen, yhden taiwanilaisen ja yhden suomalaisen kesken.

Otetaanpa tähän alkuun lyhyt oppimäärä Taiwanista. Oikeastaan nimi on Kiinan tasavalta (Zhonghua minguo), mutta eihän tuollaista nimeä kukaan käytä, vaan paikka tunnetaan paremmin Taiwanina. Taiwan on ollut osa Kiinaa keskiajalta lähtien lukuun ottamatta lyhyttä Japanin miehitystä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Viime vuosisadan alkupuolella Kiinan tasavalta tarkoitti lähestulkoon sitä aluetta, jonka nykyinen Kiina käsittää, mutta sisällissodan (kommunistipuolue ja nationalistipuolueen välillä) jälkeen tasavallan hallinto pakeni Taiwanin saarelle. Alue on edelleen heidän hallinnassaan. Konfliktin vuoksi tasavallan itsenäisyys on kiistanalainen, sillä Kiinan kansantasavalta (= Kiina, jossa mekin elämme) toteuttaa “yhden Kiinan politiikkaa”. Taiwanissa toimiva hallitus väittää siis olevansa koko Kiinan hallitus, kun taas kansantasavallan hallitus pitää Taiwania yhtenä Kiinan lääninä. Tiivistettynä: ei kovin helppo tilanne.

Lähdimme torstai-aamuna Shanghaista lennolla Taipeihin. Matka oli mukavan lyhyt, puolisentoista tuntia. Se vain ei alkanut täysin ongelmitta: ensimmäistä kertaa elämässäni oli hilkulla, että olisin myöhästynyt lennolta! Jii ihmetteli, miten lähdimme niin myöhään aamulla liikkeelle. Luotin siihen, että paljon samaa väliä matkustanut ystäväni osaisi arvoida, paljonko aikaa pitäisi varata. Ensinnäkin tie kentälle oli jokseenkin ruuhkainen. Jonotimme kentällä pudottaaksemme laukkumme – minä vilkuilin kelloa: boardingiin aikaa 25 minuuttia ja emme vielä olleet saaneet laukkujamme sisään. Tiesin, että meillä olisi jonoja edessämme: ensin rajatarkastus ja sen jälkeen turvatarkastus. Molemmissa on yleensä “joku muukin” liikkeellä. Kun vihdoin pääsimme turvatarkastusjonoon, boarding oli jo alkanut viisi minuuttia sitten. Kiinaa puhuva ystäväni selitti tilanteen virkailijalle, joka ilmoitti, että ainoa mahdollisuutemme oli kysyä jonossa edellä olevilta yhä uudelleen, josko olisi sopivaa päästä heidän ohitseen. Emme todellakaan aikoneet myöhästyä, joten pakkohan niin oli tehdä. Kaikki päästivät hymyillen meidät ohitseen, kunnes tulimme erään länsimaisen naisen kohdalle: saimme kunnon läksytyksen siitä, että emme ole tulleet ajoissa ja muut jonottavat kiltisti. Luulen, että olisimme jäätyneet siihen paikkaan, jos sanoilla pystyisi siirtämään lämpöä. Aivan kuin emme olisi sitä itse tienneet – kiitos stressitasojen kohottamisesta! Ainakin muistan itse vastaavassa tilanteessa tulevaisuudessa päästää jonkun ohitseni hymyillen. Juoksimme minkä jaloistamme pääsimme, ja ehdimme kuin ehdimmekin portille. Emmekä olleet edes viimeisiä – eräs japanilainen mies huohotti vielä perässämme bussiin. Voi juku. En kyllä aio enää koskaan toistaa tätä.

Laskeuduimme Taipein pienelle kaupunkikentälle, joka oli mukavan kompakti, nopea ja tyhjä. Hyppäsimme taksiin, joka oli kuin pieni mummon kesämökki. Krääsää oli niin paljon kaikkialla, etten oikein tiennyt, mihin katseeni olisin asettanut. Kyyti johdatti kuitenkin sinne, minne pitikin, Ximendingin alueelle.

img_20190321_1156223564774032656494879.jpg

Taksikuski ja puoli omaisuutta autossa. Mikä siinä onkin, että kojelaudalla pitää olla matto?

Yövyimme Ximendingin alueella kävelykadun varrella tosi hauskassa Amba-ketjun hotellissa. Aula ja huoneet olivat täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista alla esimerkkinä yksi hissin ovi. (Unen rakastajan tärkein asia oli kuitenkin sänky, joka oli hyvä nukkua.)

img_20190322_0919207526014904292557101.jpg

Amba-hotellin hissin ovi.

Liikkeelle lähdettyämme kiinnitin huomiota siihen, että kadut olivat kaikkialla kovin siistit. Asia selvisi vasta kolmantena päivänä, kun huomasin kadunvarsikyltin: roskaajat saavat sapiskaa sakkojen muodossa. Referenssinä: 6000 Taiwanin dollaria on noin 170 euroa. Tekisi ihan hyvää ajaa samanlainen laki läpi myös tällä puolen salmea.

img_20190323_0939388929866341789236523.jpg

Älä roskaa tai saat lompakkosi avata.

Kävelykatu ei ollut pelkkä katu, vaan oikeastaan isompi alue. Ympäristössä oli vaikka mitä, erityisesti ravintoloita, joita meidän joukkiomme kiitteli kovasti. Ensimmäinen lounas nautittiin heti kulman takana oikein mainiossa japanilaisessa ravintolassa – ja sen jälkeen en enää nälän tunnetta koko reissun aikana tuntenutkaan. Heti ensipuraisulla tietyllä tavalla Taipei muistutti mielestäni Hong Kongia, vaikka rakennukset olivat suurimmaksi osaksi paljon matalampia, ehkäpä osin siksi, että alueella maa järisee usein ja toisinaan kovaa. Kirjoitusmerkit maassa ovat niitä vanhan mallisia, niin kuin Hong Kongissakin, mutta Taiwanissa puhutaan samaa mandariinikiinaa kuin Shanghaissa – itse asiassa puhetta oli melko yksinkertaista ymmärtää – kun taas Hong Kongissa puhuttu kieli on täysin erilaista.

img_20190321_125441_burst001_cover4459970195356407473.jpg

Kävelykadulla.

Ensimmäinen päivä oli kuuma, yli 30 astetta. Koska loppumatkalle oli luvattu sateista, päätimme silti lähteä katsomaan kaupungin näköalaa läheiselle kukkulalle. Aloitimme matkan metrolla. Maksettuani matkan automaatista käteen tupsahti pikkuinen muovikolikko – mitä tällä tehdään? Näköjään samaa kuin muuallakin maailmassa, yleensä tosin kortin muodossa: mennessä leimataan ja poistuessa pudotetaan sille tarkoitettuun aukkoon.

img_20190321_1532505242137723171677651.jpg

Metromatkan mahdollistaja.

Xiangshan, Elefanttivuori, olikin sitten vähän isomman kiipeämisen takana kuin kuvittelin. Eipä ihme, että suurin osa kulkijoista oli sonnustautunut urheiluvaatteisiin. Jossain netin uumenissa joku väitti, että huipulle kestää kiivetä reilut 15 minuuttia. Tällaisia kuvan kaltaisia jyrkkiä portaita oli sarjoittain peräjälkeen, ja vartti oli selvästi optimistinen. Ehkäpä se joku oli erehtynyt suunnasta ja ilmoittanut, kauanko porrastreeni alaspäin vie aikaa. Tai jotain. Liki 200 metriä pystysuoralta nousulta tuntunutta rinnettä myöhemmin olimme perillä. Oikeassa olivat kuitenkin siinä, että nousu kannattaa tehdä myöhäisiltapäivän aikana, jotta pääsee nauttimaan laskevan auringon valosta.

img_20190321_1724454639138566285831392.jpg

Jyrkät portaat, tässä jo suunta alaspäin.

Maisema oli kieltämättä hieno ylhäältä katsottuna, ja tämän visiitin myötä saimme ruksia alla olevassa kuvassa vasemmalla näkyvän Taipei 101 -tornin näköalatasanteen yli matkakohteistamme. Mitä sitä enää maksamaan miltei samasta perspektiivistä. Pilvenpiirtäjä muuten oli vuosia maailman korkein rakennus (508 m), kunnes Dubaihin pystytettiin Burj Khalifa.

img_20190321_1655254679962240567343652.jpg

Taipein näkymiä (ilmanlaatu ei ollut ihan paras, kuten kuvasta näkyy.)

Etukäteen olimme ajatelleet viipyvämme huipulla auringonlaskuun asti. Koimme kuitenkin olomme jatkuvasti yhä tukalammaksi, kun kansaa tungeksi ylätasanteelle ja kivikolle sen viereen: valokuvaajia, turisteja, ulkoilijoita, keksi itse lisää. Ja kun suunnilleen liikautti pikkusormeaan, sai vilkuttaa hyvästit näköalapaikalleen. Päätimme lähteä ajoissa alas. Sitä paitsi taivas alkoi vetäytyä pilveen. Hieno paikka, liikaa ihmisiä.

img_20190321_1718405966236463444774493.jpg

Auringonlaskun palvojia.

Alas päästyämme ilma oli edelleen todella lämmin. Sopivasti portaiden alla nousun juurella sijaitsi puoti, josta sai ostettua virvokkeita. En puhu länsimaisista janojuomista, vaan paikallisesta versiosta. Kuvassa on iso kulhollinen virkistettä: vettä, tuoretta hedelmää (minun annoksessani passiohedelmää), sitruunaa, vähän ruskeaa sokeria ja hyytelöä. Varsinkin hyytelön osuus kuulostaa epäilyttävältä, mutta sammutti se vallan mainiosti janon ja sen pienen energiatarpeen, mikä kiivetessä syntyi. Mies oli pystyttänyt myymälänsä ihan oikeaan paikkaan.

img_20190321_1734043597845881969472916.jpg

Tällekin herkulle on varmasti kiinankielinen nimi, jota en tiedä. Hyytelövettä hedelmällä maustettuna.

Taiwanilaiset selvästi rakastavat kaikkea pientä ja söpöä. Rakkautta tuntuu löytyvän yllin kyllin näille kummallisille kourapelikoneille, jotka sisältävät juurikin sitä kaikkea pientä ja söpöä, sillä kourien kunniaksi pystytettyjä miehittämättömiä pelipuoteja oli aivan joka nurkalla. Itse en ikinä pistäisi rahojani moiseen. Kai sitten joku tykkää?

img_20190321_1842536767839703789227086.jpg

Koura poikineen.

Possunleikkeet ovat paikallista herkkua ja maisemassa näkyi monia pikkuruisia ruokaloita, joiden erikoisuutena oli nimenomaan mainos kaupungin parhaista leikkeistä. Menimme sisään yhteen, jonne, myönnän, en olisi kuunaan itse mennyt yksinäni. Paikan seinällä roikkui Ctripin (suurin nettimatkatoimisto Kiinassa) sertifikaatti kiinalaisten suosiossa olevasta ravintolasta. En ihmettele, makumaailma oli minullekin aika tuttu. Tilasimme jaettavaksi (kuten kaikkialla muuallakin näiden naisten kanssa) vain vähän ruokaa, sillä olimme vieläkin täynnä päivän lounaasta. Kuvan ruoat taisivat maksaa yhteensä noin neljä euroa. En ole ihan varma, mistä hyvästä Ctripin plakaati oli saatu – parasta ravintolassa taisi olla aito tunnelma. Toki leikekin maistui ihan kohtalaiselta, ainakin hintaansa nähden.

img_20190321_1856111747389562174929786.jpg

Possunleikettä ja muuta murkinaa.

Kiinalaisessa keittiössä ei ole varsinaista jälkiruokaa. Makeat syödään kaiken muun ruoan lomassa. Jos oikeasti halutaan nimetä joku annos, mikä nautittaisiin vasta varsinaisen ruoan jälkeen, se on hedelmälautanen. Minun leidini kuitenkin janoavat aina makeansa erikseen. Possunleikkeen kylkeen ei a) ollut jälkiruokaa ja b) ollut halua jatkaa edes ruokailua kyseisessä paikassa, joten minut talutettiin (kuten kaikkiin muihinkin ravintoloihin matkalla) kädestä pitäen tänne (katso kuva). Tämä näyttää pieneltä puodilta, mutta oikeasti kyseessä on valtava paikka isoine alakerran saleineen. Tarjolla oli kaikenkattava valikoima valtavia baobing-annoksia, eli “höylättyä jäätä” höystettynä hedelmillä, siirapilla, pähkinöillä, kondensoidulla maidolla jne.

img_20190321_1927158717861681366690571.jpg

Baobing-annoksia jokaiseen makuun.

Päätimme tilata kolme annosta. Ne olivat järjettömän kokoisia. Omasta mielestäni niistä olisi riittänyt kolmellekymmenelle hengelle. Kuvassa taka-alan annos on ehkä suomalaiseen makuun kaikkein kummallisin: siinä on ainakin liotettuja pähkinöitä, taroa, papuja ja jotain hyytelöityä tiesmitä. Omaan makuuni ne hyytelöidyt möykyt olivat hyviä, muut jätin muille. Taiwan on kuuluisa mangoistaan (ja lähes kaikista muistakin hedelmistään, miten ne voivatkin maistua niin mahtavilta), joten ylivoimainen suosikkini oli mango – totta kai tehty tuoreista hedelmistä.

img_20190321_1935317287779442840968846.jpg

Höylättyä jäätä vaikka koko kylälle (tai neljälle pienelle naiselle).

Perjantaipäivän kulutimme turistitouhuissa. Yksi joukostamme, Äl, on joutunut käymään läpi vakavan sairauden, minkä takia hän vietti päivänsä lääkärissä erilaisissa tarkastuksissa ja kokeissa. Aloitimme päivämme Palatsimuseosta. 700 000 esineen kokoelma kattaa monituhatvuotisen kiinalaisen historian. Suurin osa esineistä on Kiinan entisten keisareiden ja heidän hoviensa arvo-omaisuutta, jonka juuret ovat Kielletyssä kaupungissa. Alun perin museo onkin perustettu Pekingiin vuonna 1925, mutta esineet siirrettiin (pelastettiin) ensin Shanghain kautta Nanjingiin japanilaisten vallan alta, ja myöhemmin kommunistien valtaannousun yhteydessä Taiwaniin. Taipeihin saatiin lopulta kuljetettua noin 22 prosenttia kaikista siirretyistä esineistä. Osa on nykyään Pekingissä. Nyky-Kiinan kanta on, että tavarat ovat varastettuja ja kuuluisivat takaisin Pekingiin. Taiwanin kanta on, että he ovat kuljettaneet ja säilyttäneet aarteet varmalta tuholta. Kyllä tämä on monimutkaista, sano. Joka tapauksessa museo houkuttelee paikalle massoittain mannerkiinalaisia turisteja, sillä iso osa heidän kulttuurihistoriastaan kätkeytyy tämän palatsimaisen rakennuksen seinien sisäpuolelle.

img_20190322_101113886068136284741647.jpg

Turistit valmiina kierrokselle.

Museossa oli todella paljon nähtävää. Jotta en vallan pitkästytä teitä, näytän tässä vain kaksi hauskaa kuvaa. Ensimmäinen on viinitonkka. Niitä muuten oli paljon erilaisia (yleensä isoja), kyllä entisajan kiinalaiset ainakin viiniä ovat kitanneet, se on varma juttu. Tämä oli niistä hupaisin: pronssinen elukka, jonka täyttöaukko on selässä ja viini kaadetaan suun kautta lasiin. Mitenköhän muuten pronssi reagoi viinin kanssa? Tuleeko juomaan jotain jänniä sivumakuja?

img_20190322_1052183133259973102472984.jpg

Onko se sitten polle vai mikä, mutta viinitonkka kuitenkin.

Keramiikkaosaston kaikkien Roope Ankan kokoelmista tuttujen Ming-purkkien seassa sijaitsi todellinen helmi: tyyny! Palatsin naisilla oli valtavia tukkalaitteita, joita ei sitten sopinut kammata uusiksi joka aamu, joten kutrien oli syytä pysyä ojennuksessa monta päivää. “Pää tyynyyn” -kehoitus ei oikein tässä kohdin houkuttele. Katsokaa nyt noita teräviä reunoja! Oi joi. Kuka herää virkeänä aamulla ilman minkäänlaisia niskajumeja tämän posliinipöntön jäljiltä? Ai niin, nimilapussa todetaan, että tämä tyyny on ruyi. Kiinalaisessa kansantarustossa esine nimeltä ruyi on eräänlainen hyvän onnen tuoja. Käännös on oikeastaan “kuten haluat/toivot”. Ruyi pään alla nukkuessasi – voiko parempaa siis ollakaan! Tukka hyvin ja sateenkaaren päässä on kultaa.

img_20190322_1148195992234040124650888.jpg

Keraaminen tyyny, toiveiden täyttäjä.

Ee halusi viedä meidät syömään ramenia (japanilaisia nuudeleita) erääseen tiettyyn ravintolaan. Vaikka lounasaika oli jo ohi, jono oli silti aikamoinen, arviolta 50 metriä. Paikka on ilmeisen suosittu, sillä lattiaan oli teipattu jonotusviiva ja jonottajia oli ohjaamassa erillinen työntekijä.

img_20190322_1328102429906617772697479.jpg

Järjestäytynyt jono lounaalle.

Tilaus tehtiin jonossa rastimalla listasta, millaisena annoksen haluaa. Rastin omaani mm. kevyesti valkosipulia, kevätsipulia, keskikypsät nuudelit ja tulisuuden asteen nollasta kahteen ykköseksi. Vihdoin ja viimein pääsimme syömään. Jokaiselle osoitettiin tällainen oma “koppi”, sillä paikan erikoisuus piili juuri siinä: vain sinä ja sinun nuudelisi. Ruoka oli taivaallisen hyvää.

img_20190322_135119147210545068330611.jpg

Vain sinä ja nuudelisi – laatuaikaa kahden.

Seikkailimme muutaman geokätkön perässä pitkin kaupunkia ja erään vieressä oli hauska kauppahalli täynnä todella laadukkaita ja suloisia käsitöitä. Yksi putiikki myi kopioita vanhoista taiwanilaisista keraamisista laatoista, jotka edelleen tehdään käsin. Ne olivat aivan ihastuttavia! Haluan tällaisen seinän!

img_20190322_164645876640604190959203.jpg

Maailman kauneimmat kaakelit.

Olin aivan täynnä, kun matkaseuralaiseni ehdottivat, että menisimme syömään snackin, eli “pienen” välipalan. Ilmeisesti heidän käsityksensä koosta on hieman toisenlainen kuin omani, hah hah. Valtava kasa hanhenlihaa ja kaksi kulhollista vermisellejä (ohuita nuudeleita) lihaliemessä. Parhaat ovat kuulemma sellaisia, että ne suorastaan sulavat suuhun. No, hanhi oli hyvää. Söin yhden palan. Tämän pikkiriikkisen välipalan jälkeen kävimme kääntymässä hotellilla ja lähdimme taiwanilaista ruokaa tarjoavaan ravintolaan (!). Myönnän, sorruin ylensyöntiin… Yksityiskohtiin puuttumatta se kostautui myöhemmin. Oi voi.

img_20190322_1723001882121186925802340.jpg

Hanhea ja vermisellejä – välipalaksi.

Luulen, että pyörimme hotellille. Joku sai kuitenkin matkalla idean pysähtyä maistelemaan paikallista herkkua, wrap-jäätelöä. Ajatuksena se kuulostaa aika kummalliselta: tuollainen ohut wrap-lettu, sinne höylätään nougat-kuutiosta hippuja, pyöräytetään pari jätskipalloa ja lisätään joukkoon KORIANTERIA. Sitten koko komeus kääritään rullaksi.

img_20190322_1811475032428417417293264.jpg

Wrap-jädeä.

Loppujen lopuksi söimme tätä kummallista, kylmää herkkua reissullamme useamman kerran, ja pitää myöntää, että kaikkine kummallisine lisukkeineen se oli hirmu hyvää. Jos samanlaista myytäisiin Shanghaissa, saattaisin jopa poiketa ostamaan.

img_20190323_1705464320948382010269864.jpg

Siinä ne nyt ovat. Korianterit.

Illan vietimme, kuinkas muutenkaan, yötorilla. Aasiassa matkanneet tietävät varmasti, mistä puhutaan, mutta selvennykseksi: yötori on oikeastaan katuja, joilla on jos jonkinlaista pientä kojua vieri vieressä myymässä mitä ikinä keksiikään niin ruoan kuin tavarankin osalta. Suurin osa kojuista on perheyrityksiä, joissa samaan aikaan on töissä kolme sukupolvea. Turistialueilla kaupustellaan myös kaikenlaista krääsää, kuten magneetteja, t-paitoja ja muita matkamuistoja. Pääasiassa me keskityimme ruokatarjontaan. Tunnelma on kohdillaan, kun myyjät huutelevat tarjouksiaan ja toisinaan musiikki pauhaa. Ja voin vakuuttaa, kadut eivät todellakaan olleet tyhjiä.

img_20190322_2051445370463989906008034.jpg

Yömarkkinat.

Yömarkkinoiden historia ulottuu todella kauas, reilusti yli tuhannen vuoden taakse. Se, mikä yllätti minut, oli väärennettyjen tuotteiden puuttuminen. Niitä ei oikeastaan näkynyt missään, toisin kuin täällä Shanghaissa. (Tai sitten en vain osunut oikeaan paikkaan.) Moni ruokakoju tarjoaa mukaan otettavia naposteltavia ruokia, xiaochi (pieni ruoka), mutta joissakin paikoissa on pari pöytää ja ehkä kokoontaitettavat tuolit. Useassa paikassa oli kummallinen haju, jonka aika pikaisesti opin tunnistamaan choudoufu:ksi, haisevaksi tofuksi. Kuulemma, kun hajun yli pääsee, on maku hyvä. En uskonut sen olevan hajun arvoista, joten jätin väliin, koska kukaan muukaan ei sitä halunnut syödä.

img_20190322_2125497016142764323416291.jpg

Pyssyvohveli sulaa kohta suussani.

Useassa paikassa meille kävi hassusti: kun yksi pysähtyi, lopulta kaikki päätyivät ostamaan samasta kojusta tavaraa. Alla olevan kuvan asustepuodista oli helppo hamstrata pupuista pitävälle Ee:lle pupupinni ja -ponnari poikineen tuliaisiksi, mutta tällä kertaa muistin ostaa jotain itsellenikin, paikka oli nimittäin täynnä kauniita rusettipantoja ja -solkia. Kun käteisvarannot olivat väliaikaisesti loppu, kahden päivän aikana kävelty liki 35 000 askelta ja kaikkien mahat olivat täpötäynnä, oli hyvä kääntää nokka jälleen kohti hotellia. (Juttu jatkuu myöhemmin osassa kaksi. Olisi tullut ihan liian pitkät horinat pötkössä.)

img_20190322_2214426712835318528542945.jpg

Rusetteja, rusetteja, rusetteja!

 

Luumunkukkia

Olemme olleet Kiinassa Suomen joululoman jälkeen jälleen nyt kohta kuukauden ajan. Heti saapumisemme jälkeen osallistuin muiden suomalaisten kanssa maalauskurssille. Pienessä studiossa harjoittelimme maalaamaan luumupuun kukkivaa oksaa, joka täällä Kiinassa on todella suosittu aihe ihan missä tahansa koristeessa. Ylipäänsä kukkasymboliikka on hyvin yleistä maalauksissa, tekstiileissä, posliinissa, rakennuksissa, mihin ikinä kukkia nyt voikaan ajatella laittavansa. Opettajiamme oli kaksi, enkä heidän nimiään nyt kuollaksenikaan muista. Kutsutaan heitä nyt Pomoksi ja Mestariksi. Pomo oli kotoisin Shanghaista ja varmastikin käynyt kouluja jossakin ulkomailla, sillä hänen englantinsa oli todella sujuvaa. Elekieli oli rentoa ja hyvin länsimaista. Sitten meidän Mestarimme. Hän oli kotoisin jostakin pohjoisen provinssista ja erittäin taitava maalari. Ulosanti oli kuitenkin hyvin hiljainen ja samalla varautunut. Hän oli melko nuori. Vaikka ei näistä kiinalaisista koskaan osaa sanoa, kuka on oikeasti nuori ja kuka ei. Jollei ole todellinen vanhus. Mestari puhui hyvin välttävästi englantia ja sitäkin suoraan paperista. En usko, että kukaan meistä ymmärsi puolta lausettakaan, mitä hän yritti kertoa. Siispä nyökyttelimme ja odotimme, että Pomo kertoi samat asiat uudelleen ymmärrettävästi.

img_20190109_1843227869381327991719191.jpg

Harjoitusvetoja. Vasemmalla näkyy Mestarin ohjelappu.

Viiva eri muodoissaan on tärkeä elementti kiinalaiselle taiteelle, sillä siinä maalaustaide ja kalligrafia kohtaavat toisensa, joten totta kai Kiinalaisessa vesivärimaalauksessa olennaisinta on, millainen sivellin kulloinkin on kädessä. Se määrää työn jäljen. Siveltimiä on muutamia erilaisia pehmeästä kovaan, vaikkakin kaikki todellisuudessa ovat aika pehmeitä. Aidot siveltimet on tehty vuohen, mustan jäniksen tai kärpän karvasta, tai sitten näiden sekoituksista. Kukaan itseään kunnioittava taiteilija ei kuulemma käytä synteettistä karvaa. Siveltimet saatuamme aloitimme harjoittelun: mustan värin ja veden suhdetta sekä siveltimen kallistuskulmaa vaihtelemalla treenasimme erilaisia vetoja – välillä siten, että vain siveltimen kärki kastettiin hyvin nopeasti musteeseen. Kun musta alkoi olla hallussa, harjoittelumme painopiste siirtyi punaisten luumunkukkien terälehtien muotoiluun. Kukkia harjoiteltiin maalaamaan niin sivulta, takaa kuin edestä. Kiinalaiseen tapaan Mestari kävi välillä näyttämässä (eli itse maalaamassa), miten kukka kuuluu muodostaa. Harjoittelun lomassa hän kannustavasti osoitti aina parasta kukkaa – ei tietenkään jokaisen omasta paperista, vaan yhden ”oppilaan” luonnoksesta, jotta kaikki siitä saisivat inspiraatiota. Kyllä minua ärsytti: juuri, kun luuli itse saaneensa vangittua paperille täydellisen muodon, Mestari hengitti niskan takana ja pyöritti päätään. Kun kysyi, mikä siinä on pielessä, hän otti siveltimen kädestä ja teki kaiken itse: näin tämä pitää tehdä. Ei sanaakaan siitä, että voisit tässä yrittää käyttää tuota tekniikkaa tai tämän kohdan voisi toteuttaa näin. Kiinanopettajani myöhemmin kertoi, että myös kalligrafiassa opettajan vaihtuessa oppilaan pitää aina oppia uusi tapa tehdä: se, mikä miellyttää opettajaa, on oikea tapa. Muita ei vain ole.

img_20190109_1929129019384677365145998.jpg

Lisäharjoitusta kukkien muodossa.

Tarpeeksi saatuamme harjoitusta siirryimme lopullisen taideteoksen pariin. Ensin piti piirtää mustalla oksat, samalla miettiä kuvan tasapainoa ja mihin mikäkin kukka tulisi. Onnistuin mielestäni hyvin, tosin Mestarin mielestä oksani ei ollut hyvä. Hän korjasi sitä jonkun verran. Käytännössä valmiiseen työhön vielä! Sitten kukkiin. Pääkukkia, eli niitä, jotka ovat vähän massiivisempia ja selvästi esillä, piti olla kolmesta viiteen. Lisäksi maalattiin muita kukkia, joista osa vaaleammalla värillä taustalle. Asettelu oli selvästi hirmu tärkeää, jotta työn tasapaino säilyy. Liikaakaan niitä ei saanut laittaa. Paras vaihtoehto kuulemma oli, jos yritti mahdollisimman tarkkaan kopioida Mestarin edellisenä päivänä maalaaman mallin. Niinpä.

img_20190109_2141217681956806700425500.jpg

Valmis työ. Kaikkialla, missä on mustaa kukkien päällä (ja vähän välissäkin), on Mestarin käsialaa. Kiitos vain. Oikealla lukee kiinaksi luumunkukka.

Kun kaikkien maalaukset olivat valmiit, Mestari valitsi suosikkinsa. Ette usko, mikä ylpeys ja helpotus se oli, kun oma työni oli näiden kahden joukossa! Kokonaisuutena tämä oli todella opettavainen kokemus kiinalaisen vesivärimaalauksen alkeista, mutta ennen kaikkea vahvistus sille, miten itse haluan toimia opettajana. Ymmärrän niin paljon paremmin sitä kulttuuria, millä täällä kaikki kansa koulutetaan. Mutta en halua olla osana sitä omassa työssäni. Ylipäänsä häpeän ja kunnian kautta johtaminen on katala keino ohjata alaisiaan. Se osuu niin syvälle ihmisyyteen vastaanottajassa, ettei taatusti saa aikaan mitään hyvää. Kilpailuasetelmaa ja kateutta ihmisten välillä sillä ehkä saadaan viritettyä huippuunsa, mutta mennessä luodaan niin syviä haavoja, että niitä muistellaan vielä kiikkustuolissa. Haluan, että kun joku minua muistelee myöhemmin elämänsä varrella, olisin yksi niistä ihmisistä, jotka huomasivat sen pienenkin hyvän oppilaassa ja kannustivat oppimaan entistä paremmin – positiivisen kautta.

Aikaerorasite

Black And White Photo Of Clocks

Kuva: pexels.com

Olemme olleet jälleen vajaan viikon Shanghaissa. Lapset ovat kääntäneet rytminsä hyvin, minä en. Tai, no, periaatteessa rytmini on kääntynyt, mutta uni vain pakenee. Joko olen tullut vanhaksi tai sitten tämä talvipaluu vain ottaa koville. Monen huonosti nukutun yön jälkeen viime yö oli varsinainen kruunu kaikelle: kolme ja puoli tuntia unta. Unenpuute näkyy myös kotioloissa: olen kuin tikittävä aikapommi, joka raivostuu lapsille toisinaan liian mitättömistä asioista. Krääh! Miten lapsellinen osaankaan olla,  että tämän enempää en osaa tunteitani kontrolloida! Olen totta kai kokenut häpeää itsestäni. Tällainenko minä tosiaan olen? Toisaalta, on ehkä tervettä lapsillekin nähdä, että äiti ei ole kone, jolle voi sylkeä kaikenlaista käytöstä kulmakarvankaan värähtämättä – anteeksipyytäminen omien töpeksimisieni jälkeen on nimittäin toisaalta kovaa valuuttaa sovittelun mallintamiseksi. (Ei se silti pyyhi pois sitä, että käytökseni on ollut välillä karmeaa.) Paras lääke tunnekuohujen jälkihoitoon itselläni on kerta toisensa jälkeen lukea ja kuulla Isän totuuksia siitä, kuka olen. Rakastettu, kalliilla hinnalla lunastettu, Jumalan lapsi. Huh. Elämä jatkuu, vaikka olenkin puutteellinen. Ehkä ensi kerralla saan pidettyä itseni aisoissa ja ensi yönä nukuttua paremmin. Toivossa on hyvä elää, eikö?