Taiwan (osa 1)

Vietin viime (pidennetyn) viikonloppuni raamisleidieni kanssa Taiwanissa. Kun Jii lupasi huolehtia lapsista poissaoloni ajan, olin täysin valmis lähtemään. Perustimme chattiryhmän, jonka nimi kuvasti matkaamme todella osuvasti: “Taipei foodies trip 2019” (foodie vapaasti suomennettuna voisi tarkoittaa ruokaintoilijaa). Söimme nimittäin jatkuvasti. Unohtumaton reissu kahden singaporelaisen, yhden taiwanilaisen ja yhden suomalaisen kesken.

Otetaanpa tähän alkuun lyhyt oppimäärä Taiwanista. Oikeastaan nimi on Kiinan tasavalta (Zhonghua minguo), mutta eihän tuollaista nimeä kukaan käytä, vaan paikka tunnetaan paremmin Taiwanina. Taiwan on ollut osa Kiinaa keskiajalta lähtien lukuun ottamatta lyhyttä Japanin miehitystä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Viime vuosisadan alkupuolella Kiinan tasavalta tarkoitti lähestulkoon sitä aluetta, jonka nykyinen Kiina käsittää, mutta sisällissodan (kommunistipuolue ja nationalistipuolueen välillä) jälkeen tasavallan hallinto pakeni Taiwanin saarelle. Alue on edelleen heidän hallinnassaan. Konfliktin vuoksi tasavallan itsenäisyys on kiistanalainen, sillä Kiinan kansantasavalta (= Kiina, jossa mekin elämme) toteuttaa “yhden Kiinan politiikkaa”. Taiwanissa toimiva hallitus väittää siis olevansa koko Kiinan hallitus, kun taas kansantasavallan hallitus pitää Taiwania yhtenä Kiinan lääninä. Tiivistettynä: ei kovin helppo tilanne.

Lähdimme torstai-aamuna Shanghaista lennolla Taipeihin. Matka oli mukavan lyhyt, puolisentoista tuntia. Se vain ei alkanut täysin ongelmitta: ensimmäistä kertaa elämässäni oli hilkulla, että olisin myöhästynyt lennolta! Jii ihmetteli, miten lähdimme niin myöhään aamulla liikkeelle. Luotin siihen, että paljon samaa väliä matkustanut ystäväni osaisi arvoida, paljonko aikaa pitäisi varata. Ensinnäkin tie kentälle oli jokseenkin ruuhkainen. Jonotimme kentällä pudottaaksemme laukkumme – minä vilkuilin kelloa: boardingiin aikaa 25 minuuttia ja emme vielä olleet saaneet laukkujamme sisään. Tiesin, että meillä olisi jonoja edessämme: ensin rajatarkastus ja sen jälkeen turvatarkastus. Molemmissa on yleensä “joku muukin” liikkeellä. Kun vihdoin pääsimme turvatarkastusjonoon, boarding oli jo alkanut viisi minuuttia sitten. Kiinaa puhuva ystäväni selitti tilanteen virkailijalle, joka ilmoitti, että ainoa mahdollisuutemme oli kysyä jonossa edellä olevilta yhä uudelleen, josko olisi sopivaa päästä heidän ohitseen. Emme todellakaan aikoneet myöhästyä, joten pakkohan niin oli tehdä. Kaikki päästivät hymyillen meidät ohitseen, kunnes tulimme erään länsimaisen naisen kohdalle: saimme kunnon läksytyksen siitä, että emme ole tulleet ajoissa ja muut jonottavat kiltisti. Luulen, että olisimme jäätyneet siihen paikkaan, jos sanoilla pystyisi siirtämään lämpöä. Aivan kuin emme olisi sitä itse tienneet – kiitos stressitasojen kohottamisesta! Ainakin muistan itse vastaavassa tilanteessa tulevaisuudessa päästää jonkun ohitseni hymyillen. Juoksimme minkä jaloistamme pääsimme, ja ehdimme kuin ehdimmekin portille. Emmekä olleet edes viimeisiä – eräs japanilainen mies huohotti vielä perässämme bussiin. Voi juku. En kyllä aio enää koskaan toistaa tätä.

Laskeuduimme Taipein pienelle kaupunkikentälle, joka oli mukavan kompakti, nopea ja tyhjä. Hyppäsimme taksiin, joka oli kuin pieni mummon kesämökki. Krääsää oli niin paljon kaikkialla, etten oikein tiennyt, mihin katseeni olisin asettanut. Kyyti johdatti kuitenkin sinne, minne pitikin, Ximendingin alueelle.

img_20190321_1156223564774032656494879.jpg

Taksikuski ja puoli omaisuutta autossa. Mikä siinä onkin, että kojelaudalla pitää olla matto?

Yövyimme Ximendingin alueella kävelykadun varrella tosi hauskassa Amba-ketjun hotellissa. Aula ja huoneet olivat täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista alla esimerkkinä yksi hissin ovi. (Unen rakastajan tärkein asia oli kuitenkin sänky, joka oli hyvä nukkua.)

img_20190322_0919207526014904292557101.jpg

Amba-hotellin hissin ovi.

Liikkeelle lähdettyämme kiinnitin huomiota siihen, että kadut olivat kaikkialla kovin siistit. Asia selvisi vasta kolmantena päivänä, kun huomasin kadunvarsikyltin: roskaajat saavat sapiskaa sakkojen muodossa. Referenssinä: 6000 Taiwanin dollaria on noin 170 euroa. Tekisi ihan hyvää ajaa samanlainen laki läpi myös tällä puolen salmea.

img_20190323_0939388929866341789236523.jpg

Älä roskaa tai saat lompakkosi avata.

Kävelykatu ei ollut pelkkä katu, vaan oikeastaan isompi alue. Ympäristössä oli vaikka mitä, erityisesti ravintoloita, joita meidän joukkiomme kiitteli kovasti. Ensimmäinen lounas nautittiin heti kulman takana oikein mainiossa japanilaisessa ravintolassa – ja sen jälkeen en enää nälän tunnetta koko reissun aikana tuntenutkaan. Heti ensipuraisulla tietyllä tavalla Taipei muistutti mielestäni Hong Kongia, vaikka rakennukset olivat suurimmaksi osaksi paljon matalampia, ehkäpä osin siksi, että alueella maa järisee usein ja toisinaan kovaa. Kirjoitusmerkit maassa ovat niitä vanhan mallisia, niin kuin Hong Kongissakin, mutta Taiwanissa puhutaan samaa mandariinikiinaa kuin Shanghaissa – itse asiassa puhetta oli melko yksinkertaista ymmärtää – kun taas Hong Kongissa puhuttu kieli on täysin erilaista.

img_20190321_125441_burst001_cover4459970195356407473.jpg

Kävelykadulla.

Ensimmäinen päivä oli kuuma, yli 30 astetta. Koska loppumatkalle oli luvattu sateista, päätimme silti lähteä katsomaan kaupungin näköalaa läheiselle kukkulalle. Aloitimme matkan metrolla. Maksettuani matkan automaatista käteen tupsahti pikkuinen muovikolikko – mitä tällä tehdään? Näköjään samaa kuin muuallakin maailmassa, yleensä tosin kortin muodossa: mennessä leimataan ja poistuessa pudotetaan sille tarkoitettuun aukkoon.

img_20190321_1532505242137723171677651.jpg

Metromatkan mahdollistaja.

Xiangshan, Elefanttivuori, olikin sitten vähän isomman kiipeämisen takana kuin kuvittelin. Eipä ihme, että suurin osa kulkijoista oli sonnustautunut urheiluvaatteisiin. Jossain netin uumenissa joku väitti, että huipulle kestää kiivetä reilut 15 minuuttia. Tällaisia kuvan kaltaisia jyrkkiä portaita oli sarjoittain peräjälkeen, ja vartti oli selvästi optimistinen. Ehkäpä se joku oli erehtynyt suunnasta ja ilmoittanut, kauanko porrastreeni alaspäin vie aikaa. Tai jotain. Liki 200 metriä pystysuoralta nousulta tuntunutta rinnettä myöhemmin olimme perillä. Oikeassa olivat kuitenkin siinä, että nousu kannattaa tehdä myöhäisiltapäivän aikana, jotta pääsee nauttimaan laskevan auringon valosta.

img_20190321_1724454639138566285831392.jpg

Jyrkät portaat, tässä jo suunta alaspäin.

Maisema oli kieltämättä hieno ylhäältä katsottuna, ja tämän visiitin myötä saimme ruksia alla olevassa kuvassa vasemmalla näkyvän Taipei 101 -tornin näköalatasanteen yli matkakohteistamme. Mitä sitä enää maksamaan miltei samasta perspektiivistä. Pilvenpiirtäjä muuten oli vuosia maailman korkein rakennus (508 m), kunnes Dubaihin pystytettiin Burj Khalifa.

img_20190321_1655254679962240567343652.jpg

Taipein näkymiä (ilmanlaatu ei ollut ihan paras, kuten kuvasta näkyy.)

Etukäteen olimme ajatelleet viipyvämme huipulla auringonlaskuun asti. Koimme kuitenkin olomme jatkuvasti yhä tukalammaksi, kun kansaa tungeksi ylätasanteelle ja kivikolle sen viereen: valokuvaajia, turisteja, ulkoilijoita, keksi itse lisää. Ja kun suunnilleen liikautti pikkusormeaan, sai vilkuttaa hyvästit näköalapaikalleen. Päätimme lähteä ajoissa alas. Sitä paitsi taivas alkoi vetäytyä pilveen. Hieno paikka, liikaa ihmisiä.

img_20190321_1718405966236463444774493.jpg

Auringonlaskun palvojia.

Alas päästyämme ilma oli edelleen todella lämmin. Sopivasti portaiden alla nousun juurella sijaitsi puoti, josta sai ostettua virvokkeita. En puhu länsimaisista janojuomista, vaan paikallisesta versiosta. Kuvassa on iso kulhollinen virkistettä: vettä, tuoretta hedelmää (minun annoksessani passiohedelmää), sitruunaa, vähän ruskeaa sokeria ja hyytelöä. Varsinkin hyytelön osuus kuulostaa epäilyttävältä, mutta sammutti se vallan mainiosti janon ja sen pienen energiatarpeen, mikä kiivetessä syntyi. Mies oli pystyttänyt myymälänsä ihan oikeaan paikkaan.

img_20190321_1734043597845881969472916.jpg

Tällekin herkulle on varmasti kiinankielinen nimi, jota en tiedä. Hyytelövettä hedelmällä maustettuna.

Taiwanilaiset selvästi rakastavat kaikkea pientä ja söpöä. Rakkautta tuntuu löytyvän yllin kyllin näille kummallisille kourapelikoneille, jotka sisältävät juurikin sitä kaikkea pientä ja söpöä, sillä kourien kunniaksi pystytettyjä miehittämättömiä pelipuoteja oli aivan joka nurkalla. Itse en ikinä pistäisi rahojani moiseen. Kai sitten joku tykkää?

img_20190321_1842536767839703789227086.jpg

Koura poikineen.

Possunleikkeet ovat paikallista herkkua ja maisemassa näkyi monia pikkuruisia ruokaloita, joiden erikoisuutena oli nimenomaan mainos kaupungin parhaista leikkeistä. Menimme sisään yhteen, jonne, myönnän, en olisi kuunaan itse mennyt yksinäni. Paikan seinällä roikkui Ctripin (suurin nettimatkatoimisto Kiinassa) sertifikaatti kiinalaisten suosiossa olevasta ravintolasta. En ihmettele, makumaailma oli minullekin aika tuttu. Tilasimme jaettavaksi (kuten kaikkialla muuallakin näiden naisten kanssa) vain vähän ruokaa, sillä olimme vieläkin täynnä päivän lounaasta. Kuvan ruoat taisivat maksaa yhteensä noin neljä euroa. En ole ihan varma, mistä hyvästä Ctripin plakaati oli saatu – parasta ravintolassa taisi olla aito tunnelma. Toki leikekin maistui ihan kohtalaiselta, ainakin hintaansa nähden.

img_20190321_1856111747389562174929786.jpg

Possunleikettä ja muuta murkinaa.

Kiinalaisessa keittiössä ei ole varsinaista jälkiruokaa. Makeat syödään kaiken muun ruoan lomassa. Jos oikeasti halutaan nimetä joku annos, mikä nautittaisiin vasta varsinaisen ruoan jälkeen, se on hedelmälautanen. Minun leidini kuitenkin janoavat aina makeansa erikseen. Possunleikkeen kylkeen ei a) ollut jälkiruokaa ja b) ollut halua jatkaa edes ruokailua kyseisessä paikassa, joten minut talutettiin (kuten kaikkiin muihinkin ravintoloihin matkalla) kädestä pitäen tänne (katso kuva). Tämä näyttää pieneltä puodilta, mutta oikeasti kyseessä on valtava paikka isoine alakerran saleineen. Tarjolla oli kaikenkattava valikoima valtavia baobing-annoksia, eli “höylättyä jäätä” höystettynä hedelmillä, siirapilla, pähkinöillä, kondensoidulla maidolla jne.

img_20190321_1927158717861681366690571.jpg

Baobing-annoksia jokaiseen makuun.

Päätimme tilata kolme annosta. Ne olivat järjettömän kokoisia. Omasta mielestäni niistä olisi riittänyt kolmellekymmenelle hengelle. Kuvassa taka-alan annos on ehkä suomalaiseen makuun kaikkein kummallisin: siinä on ainakin liotettuja pähkinöitä, taroa, papuja ja jotain hyytelöityä tiesmitä. Omaan makuuni ne hyytelöidyt möykyt olivat hyviä, muut jätin muille. Taiwan on kuuluisa mangoistaan (ja lähes kaikista muistakin hedelmistään, miten ne voivatkin maistua niin mahtavilta), joten ylivoimainen suosikkini oli mango – totta kai tehty tuoreista hedelmistä.

img_20190321_1935317287779442840968846.jpg

Höylättyä jäätä vaikka koko kylälle (tai neljälle pienelle naiselle).

Perjantaipäivän kulutimme turistitouhuissa. Yksi joukostamme, Äl, on joutunut käymään läpi vakavan sairauden, minkä takia hän vietti päivänsä lääkärissä erilaisissa tarkastuksissa ja kokeissa. Aloitimme päivämme Palatsimuseosta. 700 000 esineen kokoelma kattaa monituhatvuotisen kiinalaisen historian. Suurin osa esineistä on Kiinan entisten keisareiden ja heidän hoviensa arvo-omaisuutta, jonka juuret ovat Kielletyssä kaupungissa. Alun perin museo onkin perustettu Pekingiin vuonna 1925, mutta esineet siirrettiin (pelastettiin) ensin Shanghain kautta Nanjingiin japanilaisten vallan alta, ja myöhemmin kommunistien valtaannousun yhteydessä Taiwaniin. Taipeihin saatiin lopulta kuljetettua noin 22 prosenttia kaikista siirretyistä esineistä. Osa on nykyään Pekingissä. Nyky-Kiinan kanta on, että tavarat ovat varastettuja ja kuuluisivat takaisin Pekingiin. Taiwanin kanta on, että he ovat kuljettaneet ja säilyttäneet aarteet varmalta tuholta. Kyllä tämä on monimutkaista, sano. Joka tapauksessa museo houkuttelee paikalle massoittain mannerkiinalaisia turisteja, sillä iso osa heidän kulttuurihistoriastaan kätkeytyy tämän palatsimaisen rakennuksen seinien sisäpuolelle.

img_20190322_101113886068136284741647.jpg

Turistit valmiina kierrokselle.

Museossa oli todella paljon nähtävää. Jotta en vallan pitkästytä teitä, näytän tässä vain kaksi hauskaa kuvaa. Ensimmäinen on viinitonkka. Niitä muuten oli paljon erilaisia (yleensä isoja), kyllä entisajan kiinalaiset ainakin viiniä ovat kitanneet, se on varma juttu. Tämä oli niistä hupaisin: pronssinen elukka, jonka täyttöaukko on selässä ja viini kaadetaan suun kautta lasiin. Mitenköhän muuten pronssi reagoi viinin kanssa? Tuleeko juomaan jotain jänniä sivumakuja?

img_20190322_1052183133259973102472984.jpg

Onko se sitten polle vai mikä, mutta viinitonkka kuitenkin.

Keramiikkaosaston kaikkien Roope Ankan kokoelmista tuttujen Ming-purkkien seassa sijaitsi todellinen helmi: tyyny! Palatsin naisilla oli valtavia tukkalaitteita, joita ei sitten sopinut kammata uusiksi joka aamu, joten kutrien oli syytä pysyä ojennuksessa monta päivää. “Pää tyynyyn” -kehoitus ei oikein tässä kohdin houkuttele. Katsokaa nyt noita teräviä reunoja! Oi joi. Kuka herää virkeänä aamulla ilman minkäänlaisia niskajumeja tämän posliinipöntön jäljiltä? Ai niin, nimilapussa todetaan, että tämä tyyny on ruyi. Kiinalaisessa kansantarustossa esine nimeltä ruyi on eräänlainen hyvän onnen tuoja. Käännös on oikeastaan “kuten haluat/toivot”. Ruyi pään alla nukkuessasi – voiko parempaa siis ollakaan! Tukka hyvin ja sateenkaaren päässä on kultaa.

img_20190322_1148195992234040124650888.jpg

Keraaminen tyyny, toiveiden täyttäjä.

Ee halusi viedä meidät syömään ramenia (japanilaisia nuudeleita) erääseen tiettyyn ravintolaan. Vaikka lounasaika oli jo ohi, jono oli silti aikamoinen, arviolta 50 metriä. Paikka on ilmeisen suosittu, sillä lattiaan oli teipattu jonotusviiva ja jonottajia oli ohjaamassa erillinen työntekijä.

img_20190322_1328102429906617772697479.jpg

Järjestäytynyt jono lounaalle.

Tilaus tehtiin jonossa rastimalla listasta, millaisena annoksen haluaa. Rastin omaani mm. kevyesti valkosipulia, kevätsipulia, keskikypsät nuudelit ja tulisuuden asteen nollasta kahteen ykköseksi. Vihdoin ja viimein pääsimme syömään. Jokaiselle osoitettiin tällainen oma “koppi”, sillä paikan erikoisuus piili juuri siinä: vain sinä ja sinun nuudelisi. Ruoka oli taivaallisen hyvää.

img_20190322_135119147210545068330611.jpg

Vain sinä ja nuudelisi – laatuaikaa kahden.

Seikkailimme muutaman geokätkön perässä pitkin kaupunkia ja erään vieressä oli hauska kauppahalli täynnä todella laadukkaita ja suloisia käsitöitä. Yksi putiikki myi kopioita vanhoista taiwanilaisista keraamisista laatoista, jotka edelleen tehdään käsin. Ne olivat aivan ihastuttavia! Haluan tällaisen seinän!

img_20190322_164645876640604190959203.jpg

Maailman kauneimmat kaakelit.

Olin aivan täynnä, kun matkaseuralaiseni ehdottivat, että menisimme syömään snackin, eli “pienen” välipalan. Ilmeisesti heidän käsityksensä koosta on hieman toisenlainen kuin omani, hah hah. Valtava kasa hanhenlihaa ja kaksi kulhollista vermisellejä (ohuita nuudeleita) lihaliemessä. Parhaat ovat kuulemma sellaisia, että ne suorastaan sulavat suuhun. No, hanhi oli hyvää. Söin yhden palan. Tämän pikkiriikkisen välipalan jälkeen kävimme kääntymässä hotellilla ja lähdimme taiwanilaista ruokaa tarjoavaan ravintolaan (!). Myönnän, sorruin ylensyöntiin… Yksityiskohtiin puuttumatta se kostautui myöhemmin. Oi voi.

img_20190322_1723001882121186925802340.jpg

Hanhea ja vermisellejä – välipalaksi.

Luulen, että pyörimme hotellille. Joku sai kuitenkin matkalla idean pysähtyä maistelemaan paikallista herkkua, wrap-jäätelöä. Ajatuksena se kuulostaa aika kummalliselta: tuollainen ohut wrap-lettu, sinne höylätään nougat-kuutiosta hippuja, pyöräytetään pari jätskipalloa ja lisätään joukkoon KORIANTERIA. Sitten koko komeus kääritään rullaksi.

img_20190322_1811475032428417417293264.jpg

Wrap-jädeä.

Loppujen lopuksi söimme tätä kummallista, kylmää herkkua reissullamme useamman kerran, ja pitää myöntää, että kaikkine kummallisine lisukkeineen se oli hirmu hyvää. Jos samanlaista myytäisiin Shanghaissa, saattaisin jopa poiketa ostamaan.

img_20190323_1705464320948382010269864.jpg

Siinä ne nyt ovat. Korianterit.

Illan vietimme, kuinkas muutenkaan, yötorilla. Aasiassa matkanneet tietävät varmasti, mistä puhutaan, mutta selvennykseksi: yötori on oikeastaan katuja, joilla on jos jonkinlaista pientä kojua vieri vieressä myymässä mitä ikinä keksiikään niin ruoan kuin tavarankin osalta. Suurin osa kojuista on perheyrityksiä, joissa samaan aikaan on töissä kolme sukupolvea. Turistialueilla kaupustellaan myös kaikenlaista krääsää, kuten magneetteja, t-paitoja ja muita matkamuistoja. Pääasiassa me keskityimme ruokatarjontaan. Tunnelma on kohdillaan, kun myyjät huutelevat tarjouksiaan ja toisinaan musiikki pauhaa. Ja voin vakuuttaa, kadut eivät todellakaan olleet tyhjiä.

img_20190322_2051445370463989906008034.jpg

Yömarkkinat.

Yömarkkinoiden historia ulottuu todella kauas, reilusti yli tuhannen vuoden taakse. Se, mikä yllätti minut, oli väärennettyjen tuotteiden puuttuminen. Niitä ei oikeastaan näkynyt missään, toisin kuin täällä Shanghaissa. (Tai sitten en vain osunut oikeaan paikkaan.) Moni ruokakoju tarjoaa mukaan otettavia naposteltavia ruokia, xiaochi (pieni ruoka), mutta joissakin paikoissa on pari pöytää ja ehkä kokoontaitettavat tuolit. Useassa paikassa oli kummallinen haju, jonka aika pikaisesti opin tunnistamaan choudoufu:ksi, haisevaksi tofuksi. Kuulemma, kun hajun yli pääsee, on maku hyvä. En uskonut sen olevan hajun arvoista, joten jätin väliin, koska kukaan muukaan ei sitä halunnut syödä.

img_20190322_2125497016142764323416291.jpg

Pyssyvohveli sulaa kohta suussani.

Useassa paikassa meille kävi hassusti: kun yksi pysähtyi, lopulta kaikki päätyivät ostamaan samasta kojusta tavaraa. Alla olevan kuvan asustepuodista oli helppo hamstrata pupuista pitävälle Ee:lle pupupinni ja -ponnari poikineen tuliaisiksi, mutta tällä kertaa muistin ostaa jotain itsellenikin, paikka oli nimittäin täynnä kauniita rusettipantoja ja -solkia. Kun käteisvarannot olivat väliaikaisesti loppu, kahden päivän aikana kävelty liki 35 000 askelta ja kaikkien mahat olivat täpötäynnä, oli hyvä kääntää nokka jälleen kohti hotellia. (Juttu jatkuu myöhemmin osassa kaksi. Olisi tullut ihan liian pitkät horinat pötkössä.)

img_20190322_2214426712835318528542945.jpg

Rusetteja, rusetteja, rusetteja!

 

Luumunkukkia

Olemme olleet Kiinassa Suomen joululoman jälkeen jälleen nyt kohta kuukauden ajan. Heti saapumisemme jälkeen osallistuin muiden suomalaisten kanssa maalauskurssille. Pienessä studiossa harjoittelimme maalaamaan luumupuun kukkivaa oksaa, joka täällä Kiinassa on todella suosittu aihe ihan missä tahansa koristeessa. Ylipäänsä kukkasymboliikka on hyvin yleistä maalauksissa, tekstiileissä, posliinissa, rakennuksissa, mihin ikinä kukkia nyt voikaan ajatella laittavansa. Opettajiamme oli kaksi, enkä heidän nimiään nyt kuollaksenikaan muista. Kutsutaan heitä nyt Pomoksi ja Mestariksi. Pomo oli kotoisin Shanghaista ja varmastikin käynyt kouluja jossakin ulkomailla, sillä hänen englantinsa oli todella sujuvaa. Elekieli oli rentoa ja hyvin länsimaista. Sitten meidän Mestarimme. Hän oli kotoisin jostakin pohjoisen provinssista ja erittäin taitava maalari. Ulosanti oli kuitenkin hyvin hiljainen ja samalla varautunut. Hän oli melko nuori. Vaikka ei näistä kiinalaisista koskaan osaa sanoa, kuka on oikeasti nuori ja kuka ei. Jollei ole todellinen vanhus. Mestari puhui hyvin välttävästi englantia ja sitäkin suoraan paperista. En usko, että kukaan meistä ymmärsi puolta lausettakaan, mitä hän yritti kertoa. Siispä nyökyttelimme ja odotimme, että Pomo kertoi samat asiat uudelleen ymmärrettävästi.

img_20190109_1843227869381327991719191.jpg

Harjoitusvetoja. Vasemmalla näkyy Mestarin ohjelappu.

Viiva eri muodoissaan on tärkeä elementti kiinalaiselle taiteelle, sillä siinä maalaustaide ja kalligrafia kohtaavat toisensa, joten totta kai Kiinalaisessa vesivärimaalauksessa olennaisinta on, millainen sivellin kulloinkin on kädessä. Se määrää työn jäljen. Siveltimiä on muutamia erilaisia pehmeästä kovaan, vaikkakin kaikki todellisuudessa ovat aika pehmeitä. Aidot siveltimet on tehty vuohen, mustan jäniksen tai kärpän karvasta, tai sitten näiden sekoituksista. Kukaan itseään kunnioittava taiteilija ei kuulemma käytä synteettistä karvaa. Siveltimet saatuamme aloitimme harjoittelun: mustan värin ja veden suhdetta sekä siveltimen kallistuskulmaa vaihtelemalla treenasimme erilaisia vetoja – välillä siten, että vain siveltimen kärki kastettiin hyvin nopeasti musteeseen. Kun musta alkoi olla hallussa, harjoittelumme painopiste siirtyi punaisten luumunkukkien terälehtien muotoiluun. Kukkia harjoiteltiin maalaamaan niin sivulta, takaa kuin edestä. Kiinalaiseen tapaan Mestari kävi välillä näyttämässä (eli itse maalaamassa), miten kukka kuuluu muodostaa. Harjoittelun lomassa hän kannustavasti osoitti aina parasta kukkaa – ei tietenkään jokaisen omasta paperista, vaan yhden ”oppilaan” luonnoksesta, jotta kaikki siitä saisivat inspiraatiota. Kyllä minua ärsytti: juuri, kun luuli itse saaneensa vangittua paperille täydellisen muodon, Mestari hengitti niskan takana ja pyöritti päätään. Kun kysyi, mikä siinä on pielessä, hän otti siveltimen kädestä ja teki kaiken itse: näin tämä pitää tehdä. Ei sanaakaan siitä, että voisit tässä yrittää käyttää tuota tekniikkaa tai tämän kohdan voisi toteuttaa näin. Kiinanopettajani myöhemmin kertoi, että myös kalligrafiassa opettajan vaihtuessa oppilaan pitää aina oppia uusi tapa tehdä: se, mikä miellyttää opettajaa, on oikea tapa. Muita ei vain ole.

img_20190109_1929129019384677365145998.jpg

Lisäharjoitusta kukkien muodossa.

Tarpeeksi saatuamme harjoitusta siirryimme lopullisen taideteoksen pariin. Ensin piti piirtää mustalla oksat, samalla miettiä kuvan tasapainoa ja mihin mikäkin kukka tulisi. Onnistuin mielestäni hyvin, tosin Mestarin mielestä oksani ei ollut hyvä. Hän korjasi sitä jonkun verran. Käytännössä valmiiseen työhön vielä! Sitten kukkiin. Pääkukkia, eli niitä, jotka ovat vähän massiivisempia ja selvästi esillä, piti olla kolmesta viiteen. Lisäksi maalattiin muita kukkia, joista osa vaaleammalla värillä taustalle. Asettelu oli selvästi hirmu tärkeää, jotta työn tasapaino säilyy. Liikaakaan niitä ei saanut laittaa. Paras vaihtoehto kuulemma oli, jos yritti mahdollisimman tarkkaan kopioida Mestarin edellisenä päivänä maalaaman mallin. Niinpä.

img_20190109_2141217681956806700425500.jpg

Valmis työ. Kaikkialla, missä on mustaa kukkien päällä (ja vähän välissäkin), on Mestarin käsialaa. Kiitos vain. Oikealla lukee kiinaksi luumunkukka.

Kun kaikkien maalaukset olivat valmiit, Mestari valitsi suosikkinsa. Ette usko, mikä ylpeys ja helpotus se oli, kun oma työni oli näiden kahden joukossa! Kokonaisuutena tämä oli todella opettavainen kokemus kiinalaisen vesivärimaalauksen alkeista, mutta ennen kaikkea vahvistus sille, miten itse haluan toimia opettajana. Ymmärrän niin paljon paremmin sitä kulttuuria, millä täällä kaikki kansa koulutetaan. Mutta en halua olla osana sitä omassa työssäni. Ylipäänsä häpeän ja kunnian kautta johtaminen on katala keino ohjata alaisiaan. Se osuu niin syvälle ihmisyyteen vastaanottajassa, ettei taatusti saa aikaan mitään hyvää. Kilpailuasetelmaa ja kateutta ihmisten välillä sillä ehkä saadaan viritettyä huippuunsa, mutta mennessä luodaan niin syviä haavoja, että niitä muistellaan vielä kiikkustuolissa. Haluan, että kun joku minua muistelee myöhemmin elämänsä varrella, olisin yksi niistä ihmisistä, jotka huomasivat sen pienenkin hyvän oppilaassa ja kannustivat oppimaan entistä paremmin – positiivisen kautta.

Aikaerorasite

Black And White Photo Of Clocks

Kuva: pexels.com

Olemme olleet jälleen vajaan viikon Shanghaissa. Lapset ovat kääntäneet rytminsä hyvin, minä en. Tai, no, periaatteessa rytmini on kääntynyt, mutta uni vain pakenee. Joko olen tullut vanhaksi tai sitten tämä talvipaluu vain ottaa koville. Monen huonosti nukutun yön jälkeen viime yö oli varsinainen kruunu kaikelle: kolme ja puoli tuntia unta. Unenpuute näkyy myös kotioloissa: olen kuin tikittävä aikapommi, joka raivostuu lapsille toisinaan liian mitättömistä asioista. Krääh! Miten lapsellinen osaankaan olla,  että tämän enempää en osaa tunteitani kontrolloida! Olen totta kai kokenut häpeää itsestäni. Tällainenko minä tosiaan olen? Toisaalta, on ehkä tervettä lapsillekin nähdä, että äiti ei ole kone, jolle voi sylkeä kaikenlaista käytöstä kulmakarvankaan värähtämättä – anteeksipyytäminen omien töpeksimisieni jälkeen on nimittäin toisaalta kovaa valuuttaa sovittelun mallintamiseksi. (Ei se silti pyyhi pois sitä, että käytökseni on ollut välillä karmeaa.) Paras lääke tunnekuohujen jälkihoitoon itselläni on kerta toisensa jälkeen lukea ja kuulla Isän totuuksia siitä, kuka olen. Rakastettu, kalliilla hinnalla lunastettu, Jumalan lapsi. Huh. Elämä jatkuu, vaikka olenkin puutteellinen. Ehkä ensi kerralla saan pidettyä itseni aisoissa ja ensi yönä nukuttua paremmin. Toivossa on hyvä elää, eikö?

Kotimaan kontrasteja

Olen jälleen kotimaan kamaralla. Tänä vuonna päätimme viettää joulun ajan Suomessa. Lasten koulu loppui perjantaina ja heti varhain lauantaiaamuna hyppäsin kolmen lapsemme kanssa lentokoneeseen kohti Suomea, kun Jii vielä jäi Kiinan päähän tekemään viikoksi töitä.

En ole varmaankaan koskaan todistanut lapsiltani sellaista reippautta kuin lauantai-aamun ensi hetkinä, kun jokainen seisoi lähes silmänräpäyksessä ovella täysissä lähtövarusteissa. Päivä alkoi positiivisella vaihteella, mutta heti kun lentokentällä olimme heittäneet hyvästit Jii:lle ja päässeet pitkän jonotuksen jälkeen läpi turvatarkastuksesta sekä rajamuodollisuuksista runsaiden sisarusrakkauden osoitusten säestyksellä, aamu jatkui aivan kuten odottaa saattaa: yksi kaatoi kulhollisen nuudeleita liemineen päällensä, eikä meillä tietenkään ollut varavaatteita kahdeksanvuotiaalle kollille. Onneksi housut olivat tummat ja paita suurimmaksi osaksi välttyi vahingoilta. Vee kuitenkin kastumisen seurauksena kuljeskeli hauskan näköisesti terminaalissa toinen puntti ylhäällä. Olin kyllä ihan varma, että pikkuisen paineistettu höyrykattilani purkautuu viimeistään koneessa, mutta huonojen yöunien jälkeenkin pidin kuin pidinkin hermoni (pääosin) kurissa. Joskus mietin, että keitä ne myyttiset äitihahmot ovat, jotka aina puhuvat lempeästi lapsilleen. Kai minäkin siihen kategoriaan pinnistelemällä sitten toisinaan yllän. Sanonpa vain, että onneksi lentokone on suljettu tila. Lisäksi istumajärjestyksen optimointi sekä juomien jakaminen lapsille senttilitra kerrallaan pelastaa paljolta. (Ja megapussi karkkia, joista suurin osa taisi mennä allekirjoittaneen suuhun, mutta ei kerrota siitä kenellekään.)

img_20181215_0925259041920354638764196.jpg

Pudongin kentällä portille vaeltamassa.

Emme ole olleet siis Suomessa kylmään vuodenaikaan kahteen vuoteen. Vaatevarustuksemme oli myös vähän sen mukainen, eli hyvin puutteellinen. Shanghaissa olen laskeskellut, että välikausivarusteet kerrospukeutumisen kanssa riittävät ulkoiluun. Ee kyselikin ensihetkillä autossa viltin alta, että miksi Suomi on näin kylmä! Ensimmäisen melko hyvin nukutun yön jälkeen – lapset nukkuivat Kiinan aikaa kahteen päivällä – suunnistimme siis ostamaan kasseittain vaatteita ja kenkiä, jotta pärjäämme seuraavat kolme viikkoa pakkasessa.

Itse järkytyin puolestani tästä pimeydestä. Kyllähän minä sen nyt tiesin, että tämä on tällaista talvella, mutta vielä perjantaina, kun lapset lähtivät viimeistä aamua kouluun Kiinassa puoli kahdeksalta, oli ulkona valoisaa. Pimeä tuli joskus viiden, puoli kuuden maissa. Aamuaika täällä oikeastaan taisi juuri järkyttää enemmän: sunnuntaina puoli kymmeneltä oli vielä hämärää ja kaupungin valot vain loimottivat muistuttaen synkkyydestä. Osansa teki kai sekin, että lunta ei ollut maassa edes mainittavaksi asti.

Jii:n vanhemmat noutivat meidät autoilla kentältä ja ensimmäisen yön vietimme heillä. Eilen, sunnuntaina, siirryimme tänne maalle omien vanhempieni luo. Heti ensimmäisenä iltana lapset päättivät ottaa kaiken ilon irti siitä, että lääniä riittää temmellettäväksi. Talvivaatteet päälle, taskulamput kouraan ja pihalle! Oo sai heti ulkoportailla hepulin ja huusi kuin syötävä – pimeys oli jotain niin tuntematonta kaupunkilaiselle, että siellä kuulemma oli hirviö. Luulen, että kylmyys oli toinen järkytys, liikaa uutuuksia pienelle miehelle kerralla. Sylissä huutaen yritin sitten kiinnittää huomiota kaikkeen muuhun: naapuritalojen etäisiin valoihin, meidän autoomme, toisten leikkien ääniin ja jouluvaloihin. Lopulta Oo rauhoittui ja lupautui sylissä kannettavana lähteä katsomaan jouluvaloja. Taskulamppu kädessään hän vähän rentoutui ja uskaltautui lopulta itsekin kävelemään. Ee ja Vee keksivät Risto Räppääjän innoittamana Yöhaukka-leikin, jossa Vee juoksi pitkin pihaa yöhaukkana yrittäen varastaa sormusrasiaa (isotin pakasterasia). Oo:n kanssa palasimme ajoissa sisään, mutta näitä isompaa lasta ei houkutteluista huolimatta meinannut millään saada takaisin sisätiloihin.

img_20181216_1814528494774932507507954.jpg

Yöhaukka valmiina säntäämään karkuun.

Aikaerosta väsyneet lapset tekivät ennätyksen myös nukkumaanmenopäässä, kun Ee ilman eri kehoitusta pesi hampaansa, vaihtoi yöpukunsa ja kömpi sänkyyn nukkumaan, ja Oo nukahti olohuoneen lattialle. Vee:llekin riitti kertapyyntö. Vee myös heräsi yöllä kolmelta ja oli hiippailemassa iPadin kanssa olohuoneeseen, kun nousin pyytämään häntä vielä nukkumaan. Olin suorastaan järkyttyä, kun hän ilman vastahankaa lupautui palaamaan heti sänkyynsä ja luopui laitteesta oma-aloitteisesti.

Tänään olemme ehtineet tehdä vaikka ja mitä aktiivista. Aamulla ennen kuin minä olin ehtinyt edes nousta ylös sängystä oli Vee ehtinyt käydä jo kolmeen kertaan juoksentelemassa ympäri pihapiiriä taskulampun valossa, koska oli niin innoissaan yöllä sataneesta lumesta. Aamupäivällä isoti ulkoilutti lapsikatrasta sillä välin kun muu aikuisväki hoiti lounaan valmiiksi. Ruuan jälkeen lähdimme koko konkkaronkka kuusen hakuun. Metsä oli ihana paikka kävellä ja Oo kyseli koko ajan, että onko täällä mustikoita. Vastasin toistuvasti, että niiden varpuja on, mutta itse marjoja ei talvella ole. “Äiti, onko tämä mustikka”, osoittaen heinää. “Äiti, missä ne mustikat on?”

img_20181217_134242613467144278574964.jpg

Kuusenhakuretkellä, kuvassa 3/6 retkeläistä.

Pari tuntia pihaoloissa vierähti aivan heittämällä. Lapset olivat niin innoissaan lumesta, että vaikka sitä ei paljon ollutkaan, muuta ei tarvittu. Paitsi pari välinettä leikkeihin.

img_20181217_1408531535938324864924303.jpg

Tässä autotien viettävällä osuudella muutaman sentin lumikerroksessa pääsi jo ihan näppärästi laskemaan mäkeä.

img_20181217_1420148761518643868872233.jpg

Itsepäinen kaveri teki itselleen tasamaalle hyppyrin. Nielin tappioni, sillä yritin sanoa, että a) lunta ei ole tarpeeksi ja b) mitä sitä nyt ihminen tasamaalla hyppyrillä tekisi yhtään mitään. Kyllä siinä pitkillä vauhdeilla vähän ilmaan hypähti. Pidän varmaan vastedes suuni kiinni.

img_20181217_1428397295159296776482132.jpg

Traktorimies lumitöissä.

Kun pimeä oli jo laskeutunut, otimme käsittelyymme kuusen ja muun talon koristelun. Lapset olivat tästäkin niin innoissaan, että paikat olivat hetkessä jouluiset. Tässä talossa ei kyllä milloinkaan ole näin aikaisin kuusta tuotu sisään, saati sitten koristeltu! Tämä on selvästi erityinen joulu.

img_20181217_1647295221051386175156835.jpg

Oo palloilemassa.

Vaikka väsymys ja aikaero edelleen painavat ja täällä on näin pimeää, on ihana olla täällä. Lapsetkin taitavat olla samaa mieltä.

Tuontinäyttely n:o 1

Harmittaa, että en ehtinyt kirjoittaa tästä jo aiemmin, mutta minkäs teet. Kuulette siitä nyt. Toukokuussa 2017 presidentti Xi julisti, että kansainvälisen (kaupan) yhteistyön edistämiseksi Kiinassa aletaan pitää vuodesta 2018 lähtien isot messut asian hyväksi. 5.11. alkaen (ja koko edeltävät pari kuukautta) täällä Shanghaissa puuhasteltiin vähän yhtä ja toista. Silloin nimittäin tämä koko kaupungin toimintaan vaikuttanut tapahtuma käynnistyi. China International Import Expo (CIIE). Laatuaan ensimmäinen, joten näyttävyyttä tuskin puuttui. Sitä kyllä valmisteltiin pitkään ja huolella! Niin kuin aiemmin kerroin, kun saavuimme tänne kesälomalta Suomesta, kaikki kadut naapurustossamme oli myllätty auki. Jalkakäytäviä ei voinut käyttää pitkään aikaan, ja tällaista näkymää jatkui kilometrejä ja taas kilometrejä. Nyt olen paljon viisaampi syistä: kaikki nimittäin johtui näistä messuista. Soisin niin mielelläni teille kaikille sen kokemuksen, että olisitte saaneet olla seuraamassa täällä niitä huolellisia valmisteluja, joita tapahtuman eteen tehtiin – kuvien ja tarinoiden kautta ei, harmi kyllä, pääse kiinni autenttiseen tunnelmaan.

Mitä lähemmäs tapahtumaa päästiin, ymmärrys siitä, miten paljon täällä kaikkeen panostettiin, kasvoi. Osa asioista oli oikein mukavia ja omaa viihtyvyyttämme parantavia, mutta sitten oli muutamia muita kommervenkkejä presidentin vierailun aikana: muun muassa kansainväliset koulun suljettiin kahdeksi päiväksi (hyvin lyhyellä varoitusajalla) ja tiesulkuja oli asetettu pitkin kaupunkia. Kaupungin laitamilla toimivat tehtaat saivat käyntikiellon useiksi päiviksi ilmansaasteiden minimoimiseksi. Eräs ystäväni asuu lähellä kyseistä messukeskusta, ja hänelle ilmoitettiin jo kauan sitten, että messujen aikana ei kannata olettaa paljon liikkuvansa kodin ulkopuolella. Ylipäänsä tiesulkujen alueelle oli jo elokuussa hankittava läpikulkulupa. Aivan messukeskuksen vieressä asuville ihmisille kuulemma tarjottiin “matkarahaa”. Olisikohan sitten niin, että ihan liki ei messujen aikaan saanut edes oleskella? Mene ja tiedä. Ainakaan paketti- ja ruokakuljetukset lähialueelle eivät onnistuneet enää paria viikkoa ennen itse tapahtumaa. Turvallisuus ennen kaikkea! Osa ystävistäni päätti koulujen sulkemisen takia yllättäen lähteä itsekin ex tempore matkoille, mutta me emme tehneet niin. Syy selviää seuraavaksi.

Messut itse olivat kuulemma hieno spektaakkeli. Tiedän sen, sillä Jii oli onnekas päästessään yhtiön edustajana paikalle. Meikäläisen kaltaisella tavallisella tallaajalla ei messuille ollut asiaa – kyseessä oli puhtaasti yritysmaailman edustajille tarkoitettu tapahtuma. Kasvojentunnistus tässä maassa alkaa olla aivan omaa luokkaansa (ilmeisesti suurin osa myös valvontakameroista ympäri Shanghaista tekee sen automaattisesti), sillä sisään keskukseen pääsi portista kävelemällä samalla, kun kone äkkiseltään luki lähestyjän kasvonpiirteet. Ilmoittautuminen hoidettu! Ylimääräisellä ajallaan Jii oli nopeasti ehtinyt kävellä keskuksen lähialuetta ympäri, ja ainakin robotiikan osasto oli vakuuttanut hänet näkemästään. Myöhemmin minäkin videoita näyttelystä tuijottaessani olin vallan ihmeissäni, millaisia koneita nykyään osataankaan tehdä.

Yritän seuraavaksi kuvien kautta kertoa lisää messuihin liittyvistä valmisteluista pitkin kaupunkia.

img_20181013_1252237312056720699193100.jpg

Jalkakäytävät kilometrien matkoilta olivat kunnostuksen alla. Ei entisissäkään sinällään mitään suurta vikaa ollut, mutta täytyy sanoa, että uudet, isot laatat ovat mukavammat kävellä ja kauniimmat silmään. Tässä kuvassa tie on saanut jo uuden pinnoitteen. Siinä näette myös joukkovoiman merkityksen, jokainen kun vähän lapioi, saadaan äkkiä valmista. Välillä minusta tuntuu, että koko Kiinan väestö oli palkattu talkoisiin, niin paljon ihmisiä täällä töissä pyöri.

img_20181021_1050597341831741542705486.jpg

Rupsahtaneet tai ei-kovin-edustavat rakennukset pääkatujen varsilta piilotettiin puskien taakse ja aitoihin ripustettiin roikkumaan kauniita kukkia.

img_20181021_1050331363885213459212619.jpg

Tämä tien keskijakaja on miltei sen hotellin vieressä, missä presidentti Xi yöpyi. Pitihän sen siis olla näyttävä! Myöhemmin tähän lisättiin myös yövalaistus ledien avulla. Presidentin hotellin lähellä oli myös koko tapahtuman ajan vahvistettu poliisimiehitys. Siitä en sentään viitsinyt ottaa kuvaa.

img_20181019_1952463849128267237075687.jpg

Lisää istutushommia. Kun valoisa aika loppuu, töitä jatketaan pimeällä.

img_20181019_1953515702439077241841013.jpg

Messutapahtuman mainoksia oli kaikkialla. Tuo iloinen panda oikealla oli tapahtuman maskotti. Huomaa kiinalainen tapa ilmoittaa päiväys: vuosi-kuukausi-päivä, eli suuremmasta pienempään.

img_20181023_1321303901472186959700679.jpg

Mitä lähemmäs tapahtumaa päästiin, sitä enemmän kaduilla näkyi erilaisia (vapaaehtoisia?) partioita: tämä tässä liittyy järjestyksenvalvontaan, muita partioita oli mm. roskienkerääjät. Jälkimmäisiä soisin olevan yleisestikin enemmän liikkeellä.

img_20181023_132010302511153950687553.jpg

Tämä terveyskeskus oli aiemmin kovin kulahtanut ja pinnaltaan muistaakseni sininen. Yhtäkkiä se kunnostettiin pikavauhtia vastaamaan nykyajan standardeja. Voihan tietysti olla, että se oli muutenkin suunnitelmissa… Useita muitakin rakennuksia maalattiin ja joidenkin purettavien eteen rakennettiin siistit, maalatut muurit.

img_20181023_1318565711044463484534215.jpg

Viikonloppuna ennen messuja alkoi olla jo hoppu. Päätien varrella oli vielä paikkoja, joista nämä laatat puuttuivat, samoin ruohoa piti saada useaan kohtaan ja pian. Suurin osa ruohonlaittajista oli omaan silmääni todella vanhoja ihmisiä, mutta kaipa sitä jokainen sitten kortensa laittaa kekoon hienon tilaisuuden tullen.

img_20181024_1952446994926843739992873.jpg

Melkein valmista! Iltamyöhään jakajan muodostaneet betonielementit saivat päälleen kauniit joulutähdet ja vaaleanpunaiset kukat. Ne kyllä sulostuttavat ympäristöä edelleen kuukauden tapahtuman jälkeen.

img_20181024_195350897891407842467840.jpg

Kuva on huono, mutta vastaan kävelee partio kadunpesijöitä. Yksi liikuttaa vesisäiliöllistä kärryjä ja muut hoitavat painepesureita. Jii kertoi, että edellisen viikon lopussa ennen messuja myös nostettujen moottoriteiden seiniä pestiin painepesurilla. No, onhan täällä niitä saasteita, jotka tummentavat…

img_20181028_1914032305468972266197795.jpg

Uutena esiintyjänä teillä on nyt useammassa paikassa tällaisia valotauluja. Nyt kaikki nuolet ovat vihreitä, mutta ruuhka-aikaan ne muuttuvat osa oransseiksi (jonot kulkevat hitaasti), osa punaisiksi (liikenne matelee tai on pysähtynyt. Sitten jokainen voi arvioida, mikä reitti kannattaa valita määränpäähän. Suurin osa kuljettajista tosin käyttää kiinalaisia karttasovelluksia, joista suoraan näkee, mikä tilanne milläkin tieosuudella vallitsee.

img_20181028_1919513041600903742440995.jpg

No, tuossahan taustalla nyt on osa pusikoiden yövalaistuksesta nähtävissä. Lisäksi kaikkiin pylväisiin asetettiin roikkumaan kauniit kukka-amppelit. Voi, kun tämä jäisi tavaksi! Epäilen.

img_20181029_101843208893605376821407.jpg

Tienvarsien roskiksia koristeltiin uuteen uskoon tällaisilla viilukuorilla. Mietin heti nähdessäni ratkaisun säänkestävyyttä tässä kosteassa ilmastossa… Messujen jälkeen tämä roskis hävisi kuin tuhka tuuleen ja tilalla oli vanha, kunnon metallikuorinen versio. Kaikki siis ennallaan!

Kaikki todellakin ennallaan. Kokemuksena tämä oli hauska koko perheen mittakaavassa. Messujen jäljiltä saamme edelleen nauttia kukista, uudesta asfaltista, siisteistä jalkakäytävistä ja opastetauluista. En ole lainkaan pahoillani! Se, mitä tämä hupi on shanghailaisille maksanut, onkin ihan toinen tarina. Vaikka työvoima täällä on eurooppalaisittain halpaa, niin tämä lysti ei sitä varmaankaan ole ollut.

Printtikoppikiinaa, osa kaksi

Kuva: pexels.com

Näinköhän se nyt on, että kovimmat kiinan taitotasoni testit käydään aina yhdessä ja samassa paikassa, eli tuossa nurkan takana printtikaupassa. Viime kerralla iloitsin, että sain teetettyä ulos pinon tulosteita. Tällä kerralla panokset olivat selvästi kovemmat: osasin pyytää kiinaksi PDF:stä kiiltäviä, kaksipuoleisia, värillisiä kopioita tavallista kopiopaperia paksummalle lapulle ja samalla jutustelin höpöjä (kuten missä asun, kuinka vanha olen, onko minulla kylmä, haluanko sisään odottamaan kiipeämällä ikkunasta – sisäpuolella on portaat) tulostustädin kanssa. Palasin hakemaan tulosteita muutaman tunnin päästä, vilkaisin päällimmäistä ja totesin kaiken olevan kunnossa. Kotona aloin sitten värkkäillä niiden parissa, ja totesin, että 106-sivuisen dokumentin väliin oli jostain putkahtanut yksi tuplakappale sivua neljä – tämä sekoitti koko pakan ja yksikään lappunen ei sen jälkeen ollut enää käyttökelpoinen. Totta kai ajattelin syyn olevan itsessäni, mutta tarkastettuani tiedoston muistitikulta, tajusin virheen olleen painokopin päässä.

Niinpä käymään keskustelua viesteillä. Kiinaksi, tietysti. Reklamoin seuraavasti: “Hei, tulosteissani on ongelma. Ensimmäiset kaksi printtiä ovat hyviä, kolmannesta alkaen sivut eivät ole samoja tiedostoni kanssa. Neljäs sivu on tuplana, joten sivut 5–106 eivät ole oikein. PDF:ssäni ei ole tätä ylimääräistä sivua. Tarkistin printtikaupassasi vain ensimmäisen sivun, en huomannut tätä. Ensin luulin sen olevan minun vikani, mutta kun tarkistin USB:n, tiesin että näin ei ole. Mitäs nyt tehdään?”

Enpä arvannut, että nainen vastaisi minulle ääniviestillä! Siitä sitten vain kuuntelemaan useampaan kertaan ja tulkkaamaan, mitä toinen tarkoitti sanomallaan. Sen siitä saa, kun kirjoittelee kiinaksi, niin kaikki luulevat, että osaan kieltä. Sain pitkästä viestistä selvää joten kuten, mutta kun täti pyysi, että voi soittaa aamulla, minut valtasi paniikkimieliala. Ei, tulen mieluummin käymään! Puhelimessa suullinen viestintä on pahinta, mitä voin tietää, kun käytössä ei ole eleitä, ilmeitä eikä sanakirjaa, heh heh. Osaan toki kirjoittaa monimutkaisiakin asioita, mutta usein tarvitsen siihen tuhottomasti aikaa (ja sen sanakirjan). Kukaan kiinalainen ei kuitenkaan ymmärrä puhua tarpeeksi hitaasti ja antaa minulle aikaa prosessoida kuulemaani. Kieli ei ole vielä niin automatisoitunut.

Kerroin, että saavun mieluusti aamulla putiikille, suullinen kielitaitoni on huono. Hän lähetti (ääni)viestin, että kiinani on todella hyvä, mutta tule vain sitten aamulla. Kun hän vielä pahoitteli tapahtunutta, vastasin, että tällaista sattuu, ja jos vielä tarvitsen tulosteita, tulen heille takaisin, ei huolta – mihin täti innostui vielä kommentoimaan kerran kiinankieleni erinomaisuutta. Johonkin tässä on siis sentään päästy kielitaidollisesti! (Luulen kyllä, että paikalliset kehuvat, vaikka oikeasti osaisi vain tervehtiä ja hyvästellä. Sitäkin on tapahtunut.)

Aamulla sain kuin sainkin tulosteet viimein käsiini ilman lisämaksua. Tädin äiti oli myös paikalla ja kysyi, olenko kaksikymmentäjotain vuotta. Kun vastasin olevani reippaasti yli kolmekymmentä ja räväytin tiskille vielä kammottavan faktan, että minulla on kolme lasta, joista vanhin on kahdeksan, hänen silmänsä suurenivat lautasiksi. Meillä kuulemma pitäisi olla vähintään kaksi ayia. Ai, niinkö?

Do you see what I see?

Hei. Olen viettänyt blogissa hiljaiseloa, niin kuin olette huomanneet. Viime syksy oli ihanaa tutustumista paikkoihin, tapoihin ja kieleen. Tänä syksynä olen tukka putkella touhunnut yhtä sun toista niin paljon, että suoraan sanottuna jostain on ollut pakko nipistää. Ja se on ollut blogini. Vaikka tämä onkin mukavaa, niin tärkeysjärjestyksessä se valitettavasti tippuu aika alas, kun oikeasti pitää karsia tekemisiään. Se samainen vihulainen, kiire, on myös vaikuttanut siihen, että olen menettänyt parhaimman teräni observoinnista. Täällä ollaan jo aika reippaasti yli vuosi palloiltu. Enää Kiina ei pompi silmille, sillä juoksen sen ohi päivittäin. Mitä minä täältä muka enää raportoisin? Kärsin kai samalla jonkin sortin blogi-identiteettikriisistä: tuntuu, että kaikki sanottava on jo sanottu.

Paitsi! Jos lisään tarinointiini sen mausteen, mikä minulle eniten antaa potkua elämässäni. Usko. (Taas.) Kokoan tähän nopeat ajatukseni viime aikojen kulusta. Siis siitä ainoasta vinkkelistä, joka minulle todella jotakin merkitsee. “Näkökulma”, joka huutaa sisältäni maailmaan.

“Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.” Tiedän, että välillä jauhan tästä aiheesta kyllästymiseen asti, mutta kyllä minä vain olen alkanut viime aikoina hiihtää vähän eri tekniikalla. Kiireestä huolimatta aika lennokkaalla tyylillä. Vai olisiko varusteitani vain päivitetty? Joka tapauksessa onhan tämä koko mimmi ihan eri tyyppi kuin tänne lähtiessä. Ja sen puolisokin on, tiedättekö! Aivan ihmeellistä! Pekka Simojoki vieläkin minun päässäni laulaa kitaraansa rämpyttäen, ihan niin kuin ensimmäistä julkaisuani kirjoittaessa, että vaikka merten taakse muuttaisin, sinä olet siellä kuitenkin, Luojani. Ja oh boy, miten oletkaan!

“Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.” Olen niin uskomattoman hämmästynyt siitä kaikesta, mitä olen täällä saanut toistaiseksi kokea. Olen ottanut hurjan rohkeita hyppyjä. Olenko minä oikeasti näin rohkea? Kai sitten. Pienellä tönimisellä. Näin usein pienenä unia, että osasin lentää eri paikkoihin. Välillä minusta tosiaan alkaa tuntua siltä, että osaisin lentää. Niin positiivisella tavalla kummallisia asioita tapahtuu jatkuvasti.

“Älä unohda laupeutta, älä uskollisuutta – kiedo ne kaulaasi, kirjoita sydämesi tauluun, niin saat rakkautta ja kiitosta sekä Jumalalta että ihmisiltä.” Rakastan sitä, miten saan kohdata ihmisiä kahden kesken! Hei, ai niinkö, joo, tulen sinne heti! Kun minulla nyt tässä on kaksi korvaa ja jalat sekä kädet, jotka ovat valmiita rientämään avuksi, kun jossain on todellinen tarve. “Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää.” Miten olenkaan saanut kuulla useasta suusta, että minusta huokuu rauha, ilo ja sydämellisyys. Anteeksi nyt vain, mutta en ihan tunnista tästä itseäni. Koen itse olevani niin kovin puutteellinen, usein kärttyinen ja omaa parastani ajatteleva. Mutta ehkä se juju onkin juuri siinä – ihmiset eivät näe sitä, kuka minä olen, vaan sen, kuka Kristus on minussa. Ja he kaipaavat samaa. Minulla olisi antaa jokaiselle lääkettä, joka parantaa, mutta eihän se auta, jos sitä ei halua ottaa. “Älä luulottele olevasi viisas; pelkää Herraa ja karta pahaa. Siinä on sinulle lääke, joka pitää koko ruumiisi terveenä.”

Teimme eilen Jii:n kanssa päätöksen jakaa pois kuukausittain merkittävästi isomman osuuden pois tuloistamme kuin olemme tähän asti tehneet. Käsi ylös, kenen mielestä antaminen on helppoa? Onhan se silloin, kun se ei oikein tunnu missään. Olen huomannut, että siihen on opeteltava. Minun käteni on ollut, myönnän sen, kitsaista kitsain. Annoin vähän paljostani. Onneksi sydäntäni on matkan varrella oikein kunnolla hakkaamalla möyhennetty! Toivon, että nyt osaisin jo antaa reilusti paljostani – niin että sattuu! Uusi tavoitteemme on antaa joka vuosi enemmän. Miksi tyytyä antamaan vain vähimmäismäärää? Miksi rakentaa turvaa siihen, mikä tänne mätänee? Enemmän omaisuus tuottaa iloa, kun tietää, että se tuottaa iloa muille. Se, että saa nähdä sen vilpittömän kiitoksen jonkun silmissä. Mikä voisikaan olla parempaa? “Älä sano lähimmäisellesi: ‘Mene nyt ja tule toiste, huomenna minä annan! – kun sinulla kuitenkin on mitä antaa.” En puhu tätä kehuskellakseni, vaan iloitakseni siitä, että minä olen tässä ja minulla on iloisen antajan sydän! “Siitä, mitä omistat, anna Herran kunniaksi uhrit, kaikesta sadostasi paras osa. Silloin varastosi täyttyvät viljasta ja viini pursuaa puserrusaltaistasi.” Ja kuitenkin minusta pidetään huolta! Kaikki on kuitenkin Jumalan lahjaa.

Niin. Jeesus. No kun ei ole muuta. “Onnellinen se, joka on löytänyt viisauden, se joka on tavoittanut tiedon, sillä parempi on viisaus kuin hopea, tuottoisampi tieto kuin kulta. Se voittaa korallit kalleudessa, mitkään aarteet eivät vedä sille vertaa. Sen oikeassa kädessä on pitkä ikä, vasemmassa rikkaus ja kunnia. Sen tiet ovat suloisia teitä, sen polut onnen polkuja. Se on elämän puu niille, jotka siihen tarttuvat – ONNELLINEN, KEN PITÄÄ SIITÄ KIINNI!”

Kaikesta kiireestä, haasteista, kasvatusongelmista, alakuloisista hetkistä ja ihan omasta itsestänikin huolimatta, olen onnellinen. Syyt on lueteltu yläpuolella. Onnellista tiistaita kaikille muillekin!

Kaikki yllä olevat lainatut kohdat ovat Raamatusta Sananlaskujen kirjasta luvusta 3.

Sunnuntaina kirkkomme täytti 10 vuotta. Minä ja Jii olimme osa paraatia, jossa liki 30 kansallisuutta edusti omaa maataan lavalla. Kun siellä yhteen ääneen lauloimme satojen ihmisten kanssa “It’s not by chance, your perfect plan, that we’ve gathered here today”, laitoin silmät kiinni ja ajattelin, että ei TODELLAKAAN ole sattumaa. 

Ps. Lupaan jatkaa toiste vielä ihan “tavallisestakin” elämästä täällä.

Aina kypsä kaupunki

Lomaviikko on nyt takana. Se teki myös tehtävänsä, sillä olen todella iloinen, että arki saa taas jatkua. Loman aikana ehdimme nähdä ystäviä, ulkoilla, käydä jääkiekko-ottelussa, pelata golfia ja vaikka mitä muuta. Tämän lomaviikon kohokohta oli kuitenkin päivämatka naapuriprovinssin puolelle, Changshun kaupunkiin, joka on myös sama paikka, missä Jii:n työpaikka sijaitsee. Vaikka kaupunki on täältä Shanghaista katsottuna pieni kuin mikä, on siellä asukkaita kuitenkin yli miljoona. Nimi Changshu on vapaasti suomennettuna “jatkuva sadonkorjuu” tai “aina kypsä”, ja alue onkin toiminut jo ammoisista ajoista asti maakunnan ruokkijana maissin, riisin ja teen osalta. Lisäksi maisemaa ovat aiemmin vallinneet valtaisat puuvillaplantaasit. Nykyään puuvillanviljelyn perintönä on tekstiiliteollisuuden keskittymä. Changshun ihanteellinen sijainti Jangtze-joen (joka muuten kiinaksi on Yangzi, ja sen alajuoksun eli tämän pään kiinalainen nimi on Changjiang, eli pitkä joki) suistossa vaikuttaa suuresti kaupankäyntiin ja tavaran liikkuvuuteen, mikä on johdattanut paikalle myös useita kansainvälisiä, isoja tuotantoyrityksiä. Alueella on paljon jokia, ja varsinkin aikana ennen teitä kaikki liikenne kulki erilaisia jokia ja kanavia pitkin. Yksi niistä soljui tämän kaupungin ohi. Kaupungin varallisuus houkutteli paikalle myös merirosvoja (lähinnä japanilaisia), joita vastaan suojautuakseen kaupungin alueella olevalle vuorelle pystytettiin satoja vuosia sitten puolustusmuuri: mikäli rosvojoukko pölähti paikalle, asukkaat pakenivat vuorelle muurin taakse turvaan.

Ensimmäinen etappimme reissulla kohdistui Jii:n työpaikalle. Yli vuosi siinä vierähti, että vihdoin pääsimme näkemään, missä mies työskentelee. Matka kuitenkin on sen verran pitkä, että ihan katsomisen takia ei sitä kannata tehdä, vaan parempi on, että ohjelmassa on jotain muutakin.

Kiertelimme ympäri tehdasta, ja lapset saivat isin konttorissa pientä välipalaa ja limua. Kyllä kelpasi! Minua puolestaan huvitti, kun Jii kaivoi turvaliivinsä taskusta tabascopullon. Tehtaan ruokalassa on joskus päiviä, että jäljellä ei ole paljon muuta kuin riisiä, kun Jii pääsee sinne asti. Silloin tämä on oltava taskussa, jotta murkinaan saa vähän potkua. Vakiovaruste siis – koskaan ei tiedä, mikä palaveri yllättää juuri ennen ruoka-aikaa, ja eihän siinä enää mikään auta, jos pullo on jäänyt konttorille. Välimatkat tehtaalla nimittäin ovat niin pitkiä, että yhtä purnukkaa ei välttämättä jaksa tai ehdi hakea. Siispä sen on kuljettava mukana koko ajan.

img_20181005_1148464872266265822073500.jpg

Ystävämme tabasco.

Valitettavasti en voi esitellä kuvia tehtaan sisältä kuin yksityiskohdista, joten tässä sitten siitä luokasta seuraava huomio. Sihtiämpäri. Sen paikka on suoraan vesiautomaatin alapuolella. Kiinalaisethan juovat sumeilematta vihreää teetä mihin janoon ja vaivaan tahansa. Jokaisella on oma pullo, jossa lilluu teelehtiä ja vettä – ei välttämättä enää lainkaan kuumaa. Kun tulee täytön aika, tähän voi sitä ennen näppärästi kipata jämät: sihti erottelee lehdet ja nesteen toisistaan.

img_20181004_1050106491722051135268286.jpg

Isomman kaliiberin teesihti.

Suurimmaksi osaksi liikuimme autolla tehdasalueella ihan jo turvallisuussyistä. Jotkut välimatkat kävelimme. Tehtaan kokoluokka on niin valtava, että lapset totesivat kolmannen sisäänkäynnin kohdalla, että vieläkö pitää kävellä. Hetki vielä. Autossa sai sitten jälleen istua, viilentyä ja – mitenkäs muutenkaan – napata elektroniikkaa käteen.

img_20181004_110249909879167307236680.jpg

On tää isin tehdas iso.

Tehtaan valtava alue ulottuu myös Yangzi-joen varteen, jossa puljulla on oma satamansa. Kuvasta näkyy, että joki ei ole mikään ihan pieni, kapea uoma, vaan suomalaisittain se näyttää melkeinpä järveltä. Horisontissa näkyy myös Sutongin vinoköysisilta, jonka todellinen pituus on yli 1088 metriä, ja se on lajissaan maailman toisiksi pisin. Siitä voi päätellä myös vesistön leveyttä. Pylväät nousevat yli kolmeensataan metriin.

img_20181004_1135172108856016190482241.jpg

Yhtiön satamasta näkyy Sutongin valtava silta.

Kun vuosia sitten täällä käynnistettiin tuotantoa, linja takkusi. Paikalliset kutsuivat ongelmaa korjaamaan feng shui -mestarin, joka äkkiä totesi, että ongelmana ovat joesta nousevat pahat henget. Mitäs olivat tehneet suoran tien suoraan satamasta tehtaalle! Ongelma oli onneksi äkkiä korjattu: tiehen shikaani ja mutkan perään seinä. Siihen pysähtyvät. Ei ole enää hengillä asiaa linjastoa häiritsemään, kun ne ressukat eivät osaa kääntyä, vaan törmäävät esteeseen. Kaikki hyvin. Ja tuotantoluvut ovat nousseet – henkien poissaolon vai insinööritaidon ansiota, se jää jokaisen itse ratkaistavaksi.

En tiedä, oliko kyseessä sama feng shui -mestari, mutta joku vastaava kaveri oli uusinta linjaa rakennettaessa käynyt ensin tutkimassa maaperää: lohikäärme kun ei asunut suoraan alapuolella, joten paikkaan kannatti sitten pykätä hallia. Olen miettinyt, että mistä sen sitten tietää, missä sen majapaikka on. Ehkä kyky on vain mestareilla, eikä sitä muiden ihmisten tulekaan käsittää.

img_20181004_1130248549936816068841523.jpg

Seinä shikaanin jälkeen joesta nousevia henkiä torjumaan.

Tehdaskierroksen jälkeen siirryimme lounaalle kaupungin keskustaan. Meitä vastassa oli HX, Jii:n työkaveri, joka vei meidät syömään paikalliseen ravintolaan. Heidän perheensä kuulemma käy usein täällä murkinalla. Ravintola oli ehkä enemmän ruokala, varsinkin tyyli oli todella pelkistetty, ja haitarimaiset lasiovet avasivat yhden seinän kadun suuntaan. Täytyy sanoa, että ruoka oli hyvää ja maukasta. Lapset tyytyivät nuudeleihin, mutta me muut söimme hotpotista lammasta, tofua ja kaalia. Eräs ainesosa oli todella omituisen näköinen, mutta ihan hyvän makuinen. Se paljastui myöhemmin lampaan mahalaukuksi. Näinhän sitä oppii kaikenlaista syömään, kun ei liiemmin kysele etukäteen…

img_20181005_1207484629357628046088581.jpg

Paikallisessa ruokalassa hotpot-lounasta.

Ruoan jälkeen siirryimme tutkailemaan paikallista Xinfu-nimistä buddhalaistemppeliä. Lapset juoksentelivat pitkin ja poikin, kuinkas muutenkaan, mutta lempipaikka oli kalalampi. Siellä eräs nainen myi pieniä pussukoita kalanruokaa. Totta kai niitä oli ostettava ja ruokittava eväkkäitä. Karpit ovat hauskoja, sillä ne tunkeutuvat ruokkijan tykö ruuhkaksi saakka ja nostavat päänsä ylös vedestä. Sitten ne kita ammollaan odottavat ruokaa. Ee:n käden kokoa voi verrata kaloihin ja arvella niiden mittaa. Valtavia vonkaleita.

img_20181004_1339553324963942122692443.jpg

“Mulle, mulle, mulle!”

img_20181004_133839969061864137854037.jpg

Ruuhka-aika. Niin kuin muuallakin Kiinassa.

img_20181005_1215057305467044735836880.jpg

Pyöreä oviaukko. “Kato mää oon hamsteri juoksupyörässä!”

Temppelialueella oli jälleen lukuisia puita täynnä punaisia rukousnauhoja. HX kertoi, että suurin osa rukouksista on keväisen gaokaon suorittaneiden opiskelijoiden jäljiltä. Niissä pyydetään menestystä, pääsyä parhaaseen yliopistoon, hyviä pisteitä.

img_20181005_1215568845440370159787687.jpg

Puut olivat täynnä rukousnauhoja.

Temppelivierailun jälkeen lähdimme kiipeämään viereiselle Yushan-nimiselle vuorelle. Tai sen nimessä shan tarkoittaa vuorta, mutta oikeastihan se on vain kukkula. 300 metriä korkealle nyppylälle kesti meidän porukaltamme kiivetä tosi pitkään. Jii teki ison työn, sillä hän käytännössä kantoi Oo:n sen huipulle. Kaksi muuta lasta jaksoivat kiivetä evästauon, hauskuuden ja pienten palkintojen voimalla. Kolmesataa metriä ei äkkiseltään kuulosta paljolta, mutta jos ajattelee, että Himoksen hiihtokeskuksen rinteiden suurin korkeusero on tästä puolet, niin kyllä se nousu pohkeissa jo tuntui, ja meidän kokoonpanollamme matkaan kului tunti. Kiipeilyä sulostuttivat kuitenkin keltaisinaan kukkivat ja tuoksuvat Osmanthus-puut, raikas ilma ja vehreä ympäristö.

img_20181004_142355_burst001_cover5765567254507199823.jpg

Alkumatkasta. Vee jaksaa tässä vielä juosta rinnettä ylös.

Matkan varrella myytiin jos jonkinlaista lasten viihdykettä. Totta kai meidänkin muksumme olisivat sellaisia halunneet, mutta hyvän käytöksen palkintoina lupasimme ne heille huipulla ostettaviksi. Perillä Vee valitsi miekan ja Ee ja Oo saippuakuplapurnukat.

img_20181005_1218345556630190924803345.jpg

Pitkän matkan palkintoja.

Yushanilla viljellään paljon teetä. Näinä päivinä käsillä alkavat olla viimeiset ajat, kun teelehtiä voidaan poimia. Sitten pensaat jäävät talvehtimaan ja keväällä aloitetaan nuorien, tuoreiden lehtien poimiminen. Tässä yksi teepelloista korkealla kukkulan päällä.

img_20181004_1457541153791823337106396.jpg

Teeviljelmiä Yushanilla.

Matka korkeuksiin oli todellakin vaivan arvoinen. Oli hämmentävää katsella korkealta kukkulalta maastoa, joka oli tasaistakin tasaisempi. Miten tämä nyppylä tähän onkaan päätynyt? Upeat näköalat ja maisemat ihastuttivat kaikkia muita paitsi Oo:ta, joka sai valtavan raivokohtauksen, kun ei saanut itsenäisesti mennä seisomaan kielekkeen reunalle. Jouduimme rimpuilevan pikkumiehen takia lähtemään lopulta pois aiemmin kuin alun perin oli tarkoitus.

img_20181005_1522163143791944395100550.jpg

Saippuakuplamiekkailija korkeuksissa.

img_20181005_152312803593425440988619.jpg

Takana järvi ja edessä kanava. Melkoinen paikka puhaltaa saippuakuplia!

Alas vuorelta päädyimme ajelemaan bussilla, sillä kävely sille portille, jossa kuljettajamme odotti, olisi vienyt yli tunnin. Paikallisliikenteen kyyti maksoi yhden yuanin aikuiselta, eli noin 15 senttiä. Bussissa oli tunnelmaa, sillä se oli tupaten täynnä. Me olimme onnekkaat, sillä kertaa viimeiset, kyytiin mahtuneet, joten pääsimme ihastelemaan kiemurtelevia teitä etuikkunan kautta.

img_20181004_1554166568627603646005212.jpg

Vee alamäkikyydissä.

Kukkulaseikkailusta selvinneinä meillä oli vielä paljon aikaa ennen sovittua illallista. Ensimmäisenä nautimme rauhallisesta hetkestä eräässä isossa yksityisessä puutarhassa, jonka kaksi varakasta sukua omistivat aikoinaan, ja ilmeisesti omistavat edelleen. Tämä taisi olla lasten lempikohde, sillä siellä oli jos jonkinlaista kiipeily- ja juoksupaikkaa. Vielä, kun sisällä ei ollut meidän lisäksemme kuin ehkä yksi porukka, sai jälkikasvu juosta ja touhuta sydämensä kyllyydestä.

img_20181005_1525156264846876295244848.jpg

Kaikki kolme kiviröykkiön yllä tai alla.

Puutarha oli perinteinen kiinalainen versio. Vedessä kasvoivat lootukset (isot vihreät lehdet), erilaisia kivimuodostelmia oli siellä täällä ja paviljonkeja sekä huvimajoja sijaitsi vähän joka kulmalla. Olipahan puutarhan reunamilla myös lukusali, jossa herrasväki harjoitti lukemista ja kirjoittamista. Puutarhassa oli jotain samaa kuin niissä, jotka näin Tonglin vesikaupungissa kesän lopulla. Jii ei tämän tyyliseen paikkaan ollutkaan aiemmin tutustunut.

img_20181004_1635435291742441178499090.jpg

Ota kiinni! Ee juoksee Vee:tä pakoon mutkittelevalla sillalla.

Vielä kävimme ihastelemassa järveä ja auringonlaskua suloisessa kahvilassa. Tuolla vastarannan korkeimmalla kohdalla tähystelimme maisemia vielä pari tuntia aiemmin. Lapset söivät kahvilassa itsensä kylläisiksi vohveleilla, sillä emme olleet lainkaan varmoja siitä, löytävätkö he syötävää illan ravintolasta, hieman ronkelin puoleisia kun ovat. Tilasimme myös kulhon popcornia, ja se olikin sitten ämpärin kokoinen. Ei ainakaan jäänyt nälkä, vaikka ravintoaineista en sitten tiedä.

img_20181005_152819429002866370634653.jpg

Illan viimeinen ohjelmanumero oli ravintolaillallinen Jii:n työkavereiden kanssa. He olivatkin hauskaa ja nauravaista porukkaa. Paikalla oli meidän lisäksemme kaksi pariskuntaa ja toisen jälkikasvua. Oo esitteli kaikki mahdolliset pellen taitonsa ja yritti karkailla huoneesta ulos minkä ehti. Täällä paikassa siis kaikki ravintolatilat olivat yksityisiä kabinetteja isoine, pyöreine pöytineen. Jii:n kollega oli jo etukäteen tilannut pöydän täyteen kaikenlaisia paikallisia herkkuja koko pöydälle jaettaviksi. Onneksi olen miltei kaikkiruokainen, ja olin myös sitä mieltä, että ruoka oli maukasta. Lihoissa tosin on usein mukana luunpaloja, joita saa syljeskellä lautasen reunalle. Ja kuvassa etualalla jotain kotiloita. Aika sitkeitä, mutta ihan hyvän makuisia. Ateria oli siis perikiinalaista ruokaa, mutta ei yhtään ruokalajia sellaisia, joita Suomen kiinalaisissa ravintoloissa näkee – ne kun on pääosin muovattu täysin eurooppalaiseen makuun. Lisäksi mukana kuvassa on nuo valkoiset juomat, jotka taisivat olla jotakin riisiliköörin tapaista. Nämä kyllä pitävät riisistänsä – ihan missä muodossa tahansa. Ilta oli kaikin puolin onnistunut – varsinkin, kun nuorempi polvi matkalaisia nukahti autossa matkalla kotiin. Suoraan sanottuna omatkin silmät lurpsahtelivat Shanghain valoissa. Taisi olla kyseessä kuuluisaakin kuuluisampi raitisilmamyrkytys.

img_20181004_1848024576692422508288784.jpg

Kotiloita. Tai jotain.

Kohti lomaa

Hei. Terveisiä. Tästä tuleekin nyt varmaan pitkä postaus. Miten tässä yhtäkkiä ollaan jo melkein lokakuussa? Täällä Kiinassa meillä on ensi viikolla kokonainen lomaviikko, Golden week. Emme lähde minnekään kauas, vaan pysyttelemme näillä main, vaikka suurin osa meikäläisistä lentää jonnekin muualle. Jo maanantaina saimme esimakua pienestä levosta, koska silloin oli on keskisyksyn juhla, Moon festival. Sitten tällä viikolla nämä neljä päivää koulua ja töitä, ja hups, onkin koko perheellä viikon loma (paitsi Jii:n pitää tehdä sisään näiden välissä ensi viikonloppuna kaksi päivää, voi raukkaa).

Nuorimmaisemme on viime aikoina ollut ihana, mutta edelleen, no, aika rasittava. Oo on tyypillinen kolmevuotias. Uhma on välillä aivan valtava. Juuri ne asiat pitää tehdä, mitkä raastavat vanhempien hermoja. Nyt, kun taitoa toteuttaa temppujakin on enemmän, kannattaa valikoimaa ehdottomasti laajentaa. Helpoimmasta päästä on edelleen kukkien lehtien nyppiminen (yhden valtavan viherkasvin jouduin heittämään tämän seurauksena pois) – mitä isommat lehdet, sen mukavampi niitä on poimia. Toinen lemppari on lähteä juoksemaan ruokapöydästä likaisin käsin, eikä aikaakaan, kun tomaattikastikkeet tai rasva on lähmätty milloin verhoihin, milloin sohvaan tai vaikka valkoiseen seinään. Olen tosissani harkinnut valjaiden palauttamista valikoimiin. Lasketaanko se lapsen vapauden rajoittamiseksi? Saisinko Suomeen palatessani syytteet niskaani? Mukavia puuhia ovat myös erilaisten laatikoiden (tahallinen) tyhjentäminen: legot, palapelit, lautapelit, pikkuautot – siis ilman aikomustakaan leikkiä niillä, kunhan äiti vain näkee, että minä tässä nyt kaadan tämän boksin nurinpäin. Noni, näetkö, äiti? Tai voi että, miten se nyppii (ja samalla kauhistuttaa!) minua, kun pikkukaveri avaa oven ja juoksee parvekkeelle. (Luulen, että tämä helpottaa, kun ilmat kylmenevät, eikä sisävaatteilla enää viihdy ulkona.) Tämä alla oleva kuva esittelee pyykkivuoren riepottelua. Mikäs sen mukavampaa kuin kaivautua likaisiin kalsareihin? Kuvittelin, että kun minulla on vain yksi lapsi kotona, arki helpottuu hurjasti. En ole enää lainkaan varma asiasta. Oo selvästi hakee huomiota enemmän minulta, kun Ee ei ole enää antamassa sitä hänelle. Joinakin päivinä ayi on mukavaa leikkiseuraa, toisina hän ei taas kelpaisi mihinkään. Yritän aina aamuisin puuhata jotain hänen kanssaan ennen ryhtymistä töihin tai askareisiin, ettei tilanne pääse kumuloitumaan katastrofaaliseksi. Selvästi myös päiväunien jättäminen pois vaikuttaa vireystilaan. Mietin jo kauhuissani, mitä sitten, kun ilmanlaadun takia linnoittaudumme tänne neljän seinän sisään… Lohduttaudun ajatuksella, että tämä kuuluu ihmisen elämänkaareen. Kolmivuotiaiden äidit saavat kehittää omaa ärsytyksensietokykyään taivaisiin saakka. (Oma lukunsa on kohta kuusivuotias, joka on näyttänyt ensimmäistä kertaa tunteitaan paiskomalla ovia. Onneksi kahdeksanvuotiaan kanssa on tällä hetkellä melko seesteistä.)

Mutta jos nyt toinen kaivaa koko ajan verta nenästään, niin onhan hänessä totta kai myös ihania ja suloisia piirteitä. Yksi sellainen on huolehtiminen pienemmästään. Meillä on tosiaan ollut amerikkalainen, alle vuoden vanha hoitopoika kyläilemässä pariin otteeseen. Viime kerralla päätin pysyä sisätiloissa sateen uhan vuoksi. Oo esitteli kaikkia omia lelujaan M:lle, ja huuteli vähän väliä “Kato!”, “Tule, vauva!” “Äiti, mihin vauva meni?” Yhdessä tutkittiin kaivureita, autoja, leikittiin duploilla ja junaradalla, rakennettiin palikkatornia.

“Kato nääksää ton nosturin?”

Ja ihan niin kuin minulla ei muka olisi jo tarpeeksi tekemistä, olen nyt mukana koulun vanhempainyhdistyksessä (PAFA) Suomen lähettiläänä. Se tarkoittaa, että kommunikoin asioita muille koulun suomalaisperheille. Lisäksi vastuulleni kuuluu olla mukana erilaisten tapahtumien järjestämisessä, joista yksi on International Food Fair (kansainvälinen ruoanmaistelutapahtuma).  Sinne organisoin oman kojun Suomelle: jotkut suomalaiset suunnittelevat, jotkut antavat rahaa, jotkut laittavat ruokaa ja jotkut ovat päivän aikana teltalla pitämässä puljua pystyssä. Hauskaa hommaa, mutta toisinaan mietin, että kaikenlaisiin soppiin sitä tulee lusikkansa laitettuakin. Onneksi olen ymmärtänyt visusti kieltäytyä muista vastuutehtävistä, joita minulle on ehdotettu. Ei kiitos, tällä haavaa en aio ottaa vastaan enää ainoatakaan.

IFF:n suunnittelukokous kaikkien maiden lähettiläiden kesken.

Suomi-koulua on ollut nyt kaksi kertaa. Olen iloinen ryhmästäni. Syksylle on luvassa varmasti monta mukavaa hetkeä näiden oppilaiden kanssa. Viime kerralla käsittelimme pitkiä vokaaleita. Niin yksinkertaisia kuin ne ovatkin meille suomalaisille, eivät ne sitä todellakaan ole lapsille, jotka kasvavat toisenlaisessa kieliympäristössä.

Ope, onko k vokaali?

Ne mahtavat rummut, joita esittelin joskus aiemmin, lähtivät kävelemään asunnostamme. Kylmä fakta on, että tämä on pieni koti viidelle, ja siksi ratkaisuna oli korvata soitinsetti hyllyllä. Kaunis, kiinalainen design on nyt kaukana tästä hankinnasta, mutta ruotsalainen kelpaa arjen helpottajaksi. Halvinta lastulevyviritystä emme tosin halunneet, mutta tämä sai luvan kelvata. Nyt se on jo täynnä tavaroita, jotka lojuivat ilman paikkaa pitkin pöytiä.

Kiitti, Ikea.

Jii kävi kuljettajan avustuksella hankkimassa hyllyn sillä välin, kun me muut puuhastelimme viikonloppuna Suomi-koulussa. Isi kuljetti kotiin myös lapsille yllätyksen: setti, johon kuuluu useampi pehmopallo sekä liivit tarrapinnalla. Vee keksi oitis leikkiä “kaupunkisotaa” näillä: tavoitteena on pelastaa piilotetut pehmolelut olohuoneesta ja päästä maaliin ilman, että saa osumaa palloista. Riippuen siitä, kuka on heittämässä, osumien määrä vaihtelee. Esimerkiksi isin pitää osua kolme kertaa. Myös Oo on vallan innoissaan heittäjätiimissä, usein tosin hän hamstraa kaikki pallot itselleen, eikä suostu luopumaan niistä. Läpi pääseminen on silloin taattua seikkailijoille.

Vauhti päällä ja huonekalut missä sattuu.

Olemme nyt alkaneet syksyn tultua käydä kirkossa koko perheen voimin. Tosin me aikuiset olemme oleskelleet Kids churchin puolella, jotta lapset tottuisivat olemaan siellä keskenään. Viime kerralla minä olin nurseryn puolella (2- ja 3-vuotiaat) Oo:n kanssa ja lahjoin hänet puolivälissä jäämään sen varjolla, että poika saa jätskiä kirkon jälkeen. Se onnistui. Pakenin pikavauhtia aikuisten puolelle, mutta olin unohtanut, että tänään oli poikkeuksellinen päivä: Servefest. Se tarkoittaa, että jokainen työala esittäytyy tavoitteenaan saada lisää ihmisiä mukaan palvelemaan omilla lahjoillaan seurakunnassa.

Servefest.

Niinhän siinä sitten kävi, että “haksahdin” kävelemään tilaisuuden jälkeen pöydän luo, joka värväsi nuorisotyön pariin (youth ministry). Koen, että minulla olisi paljon annettavaa juuri heidän ikäisilleen, sillä tiedän, miten olisin itse kaivannut siinä iässä tukea kypsemmiltä kristityiltä. Miksi ihmeessä uskovien ketjua sukupolvesta toiseen ei tueta paremmin? Olen nyt vuoden kuluttanut kirkon penkkiä vastaanottajan roolissa, joten on aika antaa takaisin! Jos en väärin muista, tänä vuonna servefestin kautta “rekryttiin” yli 160 uutta innokasta muiden palvelijaa – upeaa!

Mukana ankkurihommissa!

Arkisin ayi usein hoitaa ulkoilut Oo:n kanssa, jotta minä saan tehtyä töitä. Toisinaan kuitenkin lähdemme pojan kanssa kaksin ihmettelemään ympäristöä. Puisto on usein hauska paikka, jossa riittää ihmeteltävää joka kerralle. Olin onnekas, että pääsin paikalle juuri, kun tämä punainen kukka esitteli parhaimpia pukimiaan. Viime vuoden kokemuksesta muistan, että ne eivät montaa päivää koreaa muotoaan jaksaneet pitää yllä. Näinhän se oli, että neljä päivää myöhemmin tämän reissun jälkeen ne olivat jo lakastuneet. Näkymä oli niin ihastuttava, että olisin jaksanut tuijottaa sitä vaikka miten pitkään, mutta seurani oli niin liikkuvaista sorttia, että ihasteluni jäi kovin lyhytaikaiseksi.

Ihanat, ihanat kukat!

Se, mikä meidät siis puistoon alunperin ajoi, oli näkymä esiintymislavalle: etäältä ikkunasta katsottuna erottui ryhmiä, jotka selvästi tanssivat. Mekin perille päästyämme ahtauduimme lavan syrjään seuraamaan taidokkaita viuhkatansseja, eli paikallisia “kansantansseja”. Ne olivat ihanan naisellisia ja viehkeitä esityksiä. (Missä muuten olivat kaikki miehet?)

Asut täydensivät kokonaisuuden.

Puistossa on useita lammikoita, joista eräästä korkeammalla sijaitsevasta lasketaan vettä alempiin. En tosin ole koskaan aiemmin ennen tätä syksyä nähnyt, että tässä uomassa oikeasti virtaisi vettä. Sademäärätkään eivät ole asiaan vaikuttaneet. Ehkä joku on nyt vain napista painanut kierron päälle, sillä purossa virtaa vihdoin vesi. Se tekee heti puistosta jollain tapaa “elävämmän”. Muutenkin tuntuu, että puistoon on tehty useita parannuksia täällä asumisemme aikana. Hyvä niin!

Vesivahti. “Äiti, mistä se vesi menee?”

Uhmaaja. Katsokoot kiinalaiset. Ei välitä äiti eikä poika.

Kiinanopettajamme on jo pitkään tiedustellut, milloin pääsisimme hänen seurassaan kiinalaiseen ravintolaan. Lauantaina toteutimme vihdoin koko perheen voimin retken   kiinan tuntien päätteeksi erääseen paikkaan, jonka opettajamme oli todennut hyväksi. Lista oli kiinaksi, ja tällä kertaa ihmeen ymmärrettävä. On todettava, että vaikka ymmärrän paljon sanoja, kiinalaiset ruoat ovat asia täysin erillisessä kategoriassa. Nimet ovat monesti niin kummallisia, että niistä ei sinänsä osaa päätellä yhtään mitään. Joissakin annoksissa vihjeitä antaa tekotapa, eli vaikka höyrytetty tai paistettu, tai jossakin on tulisen karaktääri. Useimmin kuitenkin annokset on nimetty tarinoiden, tapahtumien tai henkilöiden mukaan. Esimerkkinä tästä on “muurahaiset kiipeämässä puuhun”, joka tarkoittaa pikkuisia possunpaloja (muurahaiset) paistettujen lasinuudelien (puu) seassa. Näistä voisi joskus tehdä vaikkapa oman artikkelinsa. Joka tapauksessa tilaaminen ei ollut tällä kertaa ongelma, sillä mukana oli natiivi kielen taitaja ja sitä paitsi kuvallinen lista. Täytyy sanoa, että tämän kantonilaisen ravintolan ruoka oli valtavan herkullista!

img_20180922_1826442553778144774680908.jpg

Rasti ruutuun paperiselle listalle. Tilaaminen on helppoa ja väärinymmärryksiä vastaavasti vähemmän.

Olen jo siitä varmasti maininnut, että Bible studyssamme olemme opetelleet jakeita Raamatusta ulkoa. Kaikki eivät sitä joka kerralla tee, mutta minä olen ottanut tämän asiakseni, koska todennut, että siitä on hyötyä monin tavoin. Olen vahvasti kokenut, että  näiden lauseiden märehtiminen ja pohtiminen muuttaa ihmistä – vain ja ainoastaan positiiviseen suuntaan. Ihmeellisintä siinä on omalla kohdallani kuitenkin se, että todella muistan ne. Minulla on tunnetusti järkyttävän huono muisti! Vaikka keskittyisin siihen, mitä toinen sanoo, saatan sen viiden minuutin päästä unohtaa. (Se on oikeasti kamalaa.) Laskin viime viikolla, että tähän mennessä tänä vuonna olen opetellut 62 jaetta. Se on jo tosi paljon! Tehtävänä on myös ylläpitää niitä pääni sisällä, jotta ne eivät unohdu. Kertaaminen onkin siis opintojen äiti.

And the God of peace will be with you.

Ee on koulussa oppinut pikkiriikkisen kiinaa. Hän löysi kotoa tällaisen fraasipakan, josta hän alkoi kopioida tavaraa paperille pinyinillä. Sitten hän harjoitteli kirjoittamaansa. Voi, miten selvästi hän nauttiikaan siitä, että saa käydä koulua. Ainoa asia, mistä hän valittaa, on pitkät päivät. Itse asiassa eräs takaisin Suomeen palanneen perheen lapset olivat heti koulun alettua huomanneet, miten paljon kevyempi on käydä koulussa, kun tunteja on vähemmän ja kotiläksyt yksinkertaisia, eikä niinkään pohdintaa vaativia. Ymmärrän kyllä hyvin.

Ei se mitään! Meiguanxi!

Menneellä minilomalla Jii rakenteli jälleen paljon lasten kanssa kaikenlaista pahvista kuumaliiman avustuksella. Ee:n rakennelma oli pupun koti. Sitä ensin suunniteltiin ja tehtiin isin kanssa, äidin kanssa puolestaan pistettiin pystyyn koristelutalkoot. Kattotiiliä Ee onkin harjoitellut piirtämään erilaisissa linnoissa. Nyt sellaiset saatiin myös tähän tönöön. Ee valitsi itse värit ja kuvat. Vihreää väriä oli kulunut jo niin paljon, että koko pihan nurmikkoon se ei olisi riittänyt, mutta äitipä keksi tehdä pihaan kiveyksen. Sitä sitten väkerrettiin yhdessä valmiiksi. Sitten vielä pohtimaan, miten saada vesiliukoiset maalit pysymään tässä kiinni – hiuslakka kehiin. Se vaikuttaisi toimivan, sillä kosteaan sormeen ei irtoa väriä. Toistaiseksi taloon on saatu jo sänky, kirjahylly (sinne muutama kirja, viherkasvi ja koristepurkki) sekä taulutelevisio. Projektia jatketaan, kun seuraava, pitempi loma alkaa.

img_20180926_0847242865325668618168686.jpg

Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista.

Lopetan jälleen näihin samoihin maisemiin. Tänään valaistuna versiona. Tästäkin tekstistä tuli niin sekava, että siinä ei ole mitään punaista lankaa. Ihmettelen kerrasta toiseen, miten teitä lukijoita riittää päivittäin tänne blogiin niin suurina joukkoina. Mutta, onhan se kirjoittaminenkin mukavampaa, kun ei puhu tyhjille seinille. Kiitos siis sinulle, joka tätä käyt lukemassa. Ihanaa syksyä!

img_20180921_2050217668487392916352410.jpg

Parvekenäkymiä.