Xiang Gang (osa 1)

*Saan suurimman osan kuvista tänne poikkeuksellisesti myöhemmin, sillä kuvat ovat pokkarikamerassa ja unohdin siirtovehkeet kotiin. Tervetuloa katsomaan myöhemmin.*

Ei pitäisi koskaan luulla asioita. Niinhän sitä luulisi, että Hong Kong on kiinaksi, no, Hong Kong. Ei ole. Se on Xiang gang. Olemme siis täällä Aasian pankkikeskuksessa uuden vuoden visiitillä.

Hong Kong koostuu muutamasta pikkusaaresta, Hong Kongin pääsaaresta, Kowloonin niemestä sekä “uusista alueista”, jotka ulottuvat Kiinan rajalle saakka. 75 % alueesta on rakentamatonta maata vuoristoisen maaston takia. Yleisilme onkin varsin vihreä, sillä jyrkät rinteet ovat kasvillisuuden peitossa. Ilmasto on subtrooppinen, minkä ansiosta täällä parina päivänä saimme nauttia ihanista mekkokeleistä.

Hong Kong on Kiinan alaisuuten kuuluva erityishallintoalue. Kaupunki on kauan saanut brittivaikutteita, sillä ensimmäisen oopiumsodan yhteydessä 1841 Iso-Britannia miehitti Kiinalta Hong Kongin saaren. Tätä ennen paikka on ollut varsin mitäänsanomaton, eikä havaintoja merkittävästä asutuksesta ollut. Toisen maailmansodan aikana kaupunki joutui muutamaksi vuodeksi japanilaisten miehittämäksi, kunnes Britannia jälleen vapautti kaupungin. Kommunismin astuttua voimaan Kiinassa tuhannet ja jälleen tuhannet ihmiset pakenivat Hong Kongin puolelle. Vuonna 1997 alue siirtyi pitkällisten neuvottelujen tuloksena Kiinalle. Nykyinen erityishallintoalueen sopimus antaa paikalle valtuudet täyteen autonomiaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa lukuun ottamatta. Hong Kongilla on myös oma perustuslakinsa. Silti paikka vaikuttaa tietyiltä osin melko kiinalaiselta, ja taksinkuljettajamme sanoikin asioiden muuttuneen “vallanvaihdon” myötä huomattavasti.

Ihmiset osaavat täällä selvästi paremmin englantia, mutta virallinen kiinan kieli on kantoninkiina. Merkistö on hyvin samantapainen kuin mandariinissa, tosin perinteisillä merkeillä (mandariinissa merkit on yksinkertaistettu). Siltikään kaikki merkit eivät ole yhteisiä. Suulliset kielet ovat niin kaukana toisistaan, että puhujat eivät ymmärrä toisiaan: ero on ennemminkin yhtä iso kuin saksalla ja englannilla verrattuna esimerkiksi ruotsin ja norjan eroihin. Minäkin kuitenkin pystyn tiettyjä kirjoitettuja merkkejä erottamaan ja ymmärtämään.

Mutta se taustasta. Saavuimme tänne iltapäivällä. Lähdimme Shanghaissa entiseltä kansainväliseltä kentältä, Hongqiaolta, jonne pääsimme suoraan ilman vaihtoa metrolla kotoamme. Uuden vuoden ruuhkat olivat selvästi helpottaneet, sillä kentällä oli (kiinalaiseksi paikaksi) hirmu vähän ihmisiä. Oo on jo pitkään suunnitellut lentomatkaansa: “Oo menee lenkonakoneeseen! Kisu tulee mukaan. Äiti tulee, isi tulee, Vee tulee, Ee tulee. Ja Oo tulee! Sitte Oo syä luakaa ja sitte Oo syä mehua. Sitte Oo kattoo Mikkiä!” Suunnitelma toteutui: lentokoneessa sai hyvät pastat ja omenamehut sekä jälkiruoaksi jäätelöä (Cathay Pacificin Häagen-Dazsit tekevät aina kauppansa). Sitten pystyikin jo vaihtamaan vapaalle ja tuijottamaan Mikki Hiiren kerhotaloa. On ihmeellistä, miten reilun parin tunnin lentomatka tuntui uskomattoman lyhyelle siihen nähden, mitä viime aikoina olemme lentäneet.

Lentokentältä hyppäsimme taksiin. Naureskelimme, miten kamalilta rötisköiltä näin varakkaan kaupungin taksit näyttivät – kyydin saimme yhdellä kaikkialla näkyvistä Toyota Crowneista, jotka kaikki tuntuivat olevan peräisin 90-luvulta. Hotellimme sijaitsi aivan keskustassa, josta oli lyhyt kävelymatka kaikkialle. Poppoomme koosta johtuen huoneemme oli kahden queen size -parisängyn kokoinen, ja tähän vahvuuteen lisättiin vielä yksi pinnasänky. Eräs ehdottoman hyvä kapistus oli hotellin tarjoama älypuhelin, jossa oli 4G: verkko toimi moitteetta kaikkialla, ja saimmepa luurin ja YouTuben avustuksella lyhennettyä lasten henkistä jonotusaikaakin joissain paikoissa hiukkasen.

Ensimmäiselle illalle emme olleet paljoa suunnitelleet: kävimme hotellilla ruokailemassa sekä katsomassa rannan tuntumassa kaupungin iltavalaistusta. Jälkimmäiseen liittyi myös valoshow, jota varten löysimme hyvät istumapaikat oltuamme ajoissa liikkeellä. Itse show oli mielestämme tosi pliisu, koko ajan odotimme, että koska se oikein kunnolla alkaa, kun se sitten olikin jo loppu. Hong Kongin puolen pilvenpiirtäjät tosin tarjosivat itsessään jo paljon katsomista, samoin ohi seilaavat laivat ja dzonkit punavalaistuine purjeineen.

Aamulla olimme varhain liikkeellä. Olimme päättäneet valloittaa Victoria Peakin (The Peak), joka on Hong Kongin saaren puolella oleva 552-metrinen vuori. Usea taho oli kehunut vuorelle johtavaa raitiotietä, joka on ollut yhtäjaksoisesti toiminnassa jo yli 120 vuotta. Eihän se nyt toiminnallisesti sen ihmeellisempi ollut kuin Italiassa sijaitsevat funicolaret, mutta lapset olivat siitä aivan innoissaan. Jos olisimme olleet täällä kaksin, olisimme varmaankin yrittäneet tallustella huipulle. Jii oli ottanut selvää, että aikainen vierailija selviää vähemmällä jonotuksella, joten olimme aamupalan, muiden valmistelujen, metromatkan ja pienen kävelyn jälkeen vähän yhdeksän jälkeen perillä. Saimme silti jonottaa noin 40 minuuttia. Olimme silti ajoissa, sillä vain hetken meidän jälkeemme jono oli kasvanut jo reilusti yli tunnin mittaiseksi. Lasten kanssa 20 minuutin ajansäästö jonossa tuntuu kullanarvoiselta.

Maisemat olivat kieltämättä hienot. Ilmanlaatu oli onneksi hyvä, samoin näkyvyys ja vielä lämpökin helli meitä, joten olosuhteet olivat hienot. Näköalatasanteelta näki joka suuntaan, tosin omat katseluni jäivät melko lyhyeen, kun meidän menopäällä ollut Oo:mme kaipasi perässäjuoksijaa. Pienen hetken vietimme vielä kävellen ja ihmetellen huipulla. Heitimme burgerit huiviin ja köröttelimme takaisin alas – Vee oli innoissaan, kun saimme huippupaikat, joilta hän sai kuvata paluuta videolle.

Pyrähdimme ala-aseman vieressä Hong Kong Parkissa. Se olikin upea puisto! Lapset saivat purkaa energiaa leikkipuistossa, joka oli monessa eri tasossa. Myös varsinainen puistopuoli oli hieno. On sanottava, että täällä puistot säväyttävät eri tavalla kuin Shanghaissa – tosin tällä hetkellä vertailu on vähän epäreilu, kun kotosalla puissa ei ole edes lehtiä. Mutta julkiset leikkipuistot ainakin päihittävät mennen tullen Shanghain tarjonnan ja siitähän lapset ovatkin olleet todella innoissaan.

Lounaan, metromatkan ja pienen hotellihuoneen välikoomailun (nuorimman päiväunien) jälkeen kävimme kahvilla helpoimmat kautta eräässä Jenkkilän ketjussa. Kahvin ja muffinsien jälkeen energiaa riitti taas uuteen puistoon: Kowloon park tarjosi kaikenlaista mukavaa puuhaa labyrintin, seikkailupuiston ja leikkipuiston muodossa. Hölmöin hetkeni koko lomalla sattui puistoreissun loputtua, kun luulin, että Oo:n reppu on varastettu kärryistä. Olin ihan varma, että olin sellaisen nähnyt jollain puistossa ja Vee sanoi samaa. Reppu oli lopulta jäänyt hotellihuoneeseemme – onneksi emme löytäneet samanlaista puistosta: olisihan se ollut jokseenkin noloa sanoa, että anteeksi, saanko katsoa reppuusi, onko siellä meidän poikamme vaippoja. Voi jukra.

Päivän kohokohta (aikuisten, ei niinkään lasten mielestä) oli ehdottomasti ravintolakeikka pyöreän pöydän ja hotpot-padan äärellä. Hotpot ainakin täällä päin tarkoittaa sitä, että on iso pata, jossa on liemi, ja siellä kypsennetään erilaisia raaka-aineita. Vähän niin kuin fondue. Ja mikä tästä illallisesta teki vielä paremman, oli se, että saimme viettää sen paikallisten kanssa. Jii:n työkaveri vaimoineen ja lapsineen opasti meidät paikallisten herkkujen saloihin. Pöytään oli katettu kaksi hotpot-pataa: aikuisille mausteinen (tulinen) ja lapsille lihaliemi. Kipposessa uitettiin kypsäksi possu- ja raputäytteisiä nyyttejä, udon-nuudeleita, tofu skiniä (miten tämänkin sitten suomentaa), maissintähkiä, ostereita (en ollutkaan ennen syönyt ja raakana en edelleenkään), paikallisia “siskonmakkaroita” eli rapumössöä ja mustekalamössöä palleroiksi veisteltyinä, paikallista lauantaimakkaraa, kiinalaista kalaa, erilaisia salaatintapaisia, montaa lajia sieniä, ja aivan uskomattoman mureaa naudanlihaa kuutioina ja suikaleina. Jokainen sai tehdä itselleen dippiliemen inkiväärihakkeluksesta, seesamitahnasta, chilistä sekä satay- ja soijakastikkeesta. Sepä tässä hauskinta oli, että emme ikinä olisi osanneet mennä sinne itse, sillä ulospäin se ei edes näyttänyt ravintolalta, mutta ruoka oli todella laadukasta ja paikka täynnä ihmisiä. Jii onkin joskus sanonut, että yksi ehdottoman hyvä puoli hänen työssään on se, että työkavereita, joita tavata, on ympäri maapalloa.

Aamusella pakkasimme tavarat ja lähdimme kohti lomamme kaupunkiosuuden viimeistä etappia: Science Museumia. Jos lapsia ajatellaan, en ole koskaan ollut yhtä hienossa museossa. Turhaan eivät muut matkaajat ole paikkaa kehuneet! Meillä kävi vielä tuuri, sillä paikan päällä huomasimme sopivasti vierailijoiden pääsevän keskiviikkoisin sisään ilmaiseksi. Monenlaista ihmeellistä oli pienten käsien ja silmien tutkittavaksi: talonrakennusta, muunneltava kuularata, erilaisia peilejä, vauvan kohtuelämä ja syntymä, painovoiman vaikutusta ja sitten vielä koko aulatilan neljä kerrosta käsittävä valtavan suuri kuularata kaikkine toimintoineen. Viimeinen ei ollut koko ajan päällä, sillä turvallisuussyystä sen alapuoli pidettiin tyhjänä näytöksen ajan. Mutta siitä puhuttiin vielä pitkään museosta poistumisen jälkeenkin, erityisesti Vee, joka on jo useamman vuoden ajan erikoistunut erilaisiin toiminnallisiin ratoihin.

Ensimmäinen osa matkastamme keskittyi kaupungin puolelle. Tästä jatkoimme tänään Hong Kongin Disneylandiin, mutta siitä pökäisen oman kirjoituksensa myöhemmin. Kaupungin osalta vaikutelma jäi jotenkin tosi sekavaksi. Korttelit olivat ahtaampia kuin kotosalla, ehkä osittain myös siksi, että talot ovat joka puolella tosi korkeita ja kadut mutkittelevat vähän sinne sun tänne. Maanantaina, kun saavuimme, oli paikallisilla kiinalaisen uuden vuoden viimeinen lomapäivä. Se varmasti omalta osaltaan herätti klaustrofobisia tunteita illan väenpaljoudessa. Tosin en nyt tiedä, helpottiko ihmisruuhka kovin paljon missään vaiheessa: lapsien käsistä en uskaltanut päästää irti kaupungilla liikkuessamme käytännössä missään, ja näin isolla sakilla väkisinkin jouduimme välillä jakaantumaan kahteen porukkaan, kun ihmisiä tuli, meni, kiilasi ja tunki. Ehkä on kuitenkin epäreilua verrata tilannetta kotimaisemiin, sillä emmehän sielläkään liiku keskikaupungilla – täällä majoitumme kuitenkin vilkkaalla paikalla. Mutta jos Shanghai onkin tasaistakin tasaisempaa, ei Hong Kong ole sitä alkuunkaan. Rattailla on suhteellisen helppo liikkua, jos toisinaan on valmis nostelemaan niitä portaissa, mutta mäkiä on joka paikassa, jos ei nyt sentään ihan satamassa kuitenkaan. En tiedä, vedänkö kotiin päin, vai mikä on, mutta moni on kehunut Hong Kongia unelmapaikaksi, ja oma kokemukseni ei läheskään ollut sellainen: tämä on vain astetta kansainvälisempi (ja ehkä kauniimpi) Shanghai. Vaikka en todellakaan valita, sillä meillä on ollut todella hauskaa. Kaiken kaikkiaan tämä oli ihana paikka viettää lomaa, kun ymmärsimme kerrankin olla haikailematta kuuta taivaalta ja  toteuttaa asioita lasten ehdoilla.

Koiran vuosi

Kiinalainen uusi vuosi (käytän tästedes lyhennettä CNY, eli Chinese New Year), toiselta nimeltään Kevään juhla, on ihan nurkan takana. Ensi torstaista alkaen Kiinassa juhlitaan aivan kuin me juhlisimme joulua. Vaikka täällä kaikki toimiikin nykyisin gregoriaanisen kalenterin mukaan (otettu käyttöön 1912), niin kiinalainen traditionaalinen ajanlasku perustuu  reippaasti yli 4000 vuotta vanhaan kuukalenteriin ja kahdentoista eri eläimen vuosiin ja näiden elukoiden mukaan on jaettu muun muassa päivän tunnit. Eläimet ovat rotta, härkä, tiikeri, kani, lohikäärme, käärme, hevonen, vuohi, apina, kukko, koira ja sika, jotka samalla ovat kiinalaisia horoskooppeja (horoskooppi määräytyy syntymävuotesi ja syntymäaikasi perusteella) ja jokaisella erilaiset piirteet. Koska kalenteri perustuu kuuhun, juhla lankeaa joka vuosi eri päivälle jonnekin tammikuun 21. ja helmikuun 19. päivän välille ja toisinaan sitä vähän joudutaan rukkaamaan noin kuukaudella aiemmaksi, jotta se pysyisi vuoden alun juhlana.

Siinä onkin ajattelemisen aihetta, että 15 päivän ajan tätä juhlaa viettää noin kuudesosa maailman väestöstä! Ja siinä, että tämän juhlan takia neljä prosenttia maapallon väestöstä on  niin sanotusti tien päällä. CNY on ennen kaikkea yhdessäolon juhla, jolloin suvut, perheet ja hyvät ystävät kokoontuvat yhteen. Koska kyseessä on vuoden ainoa pitkä loma syksyn Golden weekin lisäksi, miljoonat ja taas miljoonat kiinalaiset ovat yhtä aikaa liikkeellä.  Syksystä viistastuneena myös Jii tekee keskiviikon työpäivän Shanghain toimistolta käsin, jolloin kotimatka lyhenee noin viidellä ja puolella tunnilla, sikäli mikäli kuvio olisi toistunut täsmälleen samana kuin viime kerralla. Ja miksei olisi.

Kiinalaisen uuden vuoden synnystä on monia variaatioita, mutta yksi kuuluisista kertomuksista on myyttinen Nian (suomennettuna vuosi). Nianin kerrotaan olleen raivoisa peto, jolla oli härän vartalo ja leijonan pää. Otus asui meren alla tai vuorilla. Talven – ja samalla ruokavarastojen – huvetessa kohti loppuaan Nian lähti koluamaan kyliä terrorisoiden niiden asukkaita hyökäten kaiken kimppuun ja syöden mitä tahansa sen tielle sattuikin. Ajan kuluessa kylien asukkaat ymmärsivät Nianilla olevan kolme pelkoa: tuli, melu ja punainen väri. Niinpä ilotulitteet, metelöinti koko yön läpi ja punaiset vaatteet pitivät pedon poissa. Nian pelästyi niin kovasti kyläläisten vastatoimia, että se pakeni. Seuraavana vuonna kyläläiset jatkoivat raivoisasti Nianin pelottelua, jotta se jälleen pysyisi poissa. Satoja ja taas satoja vuosia perinnettä on jatkettu, ja nyt siitä on tullut tapa. (Tosin Shanghaissa ei saa enää kaupunkialueella ampua raketteja tai paukutella papatteja, aiemmin koko yönä ei ole saanut unta, kun meteli on ollut korvia huumaavaa.)

Nian

Mystinen Nian. Kuva: The Guildwars Guru.

Ennen uutta vuotta täällä alkaa paikkojen koristelu. Kaikkialla on kultaa ja punaista, roikkuvia lyhtyjä, seinävaatteita ja muita koristeita. Ihan niin kuin Suomessa kaikki kahjot siivoavat kotinsa lattiasta kattoon, niin samalla tavalla täällä paikalliset tekevät, tosin he jynssäävät kai pinnoista irti menneen vuoden huonon onnen. Jotkut kuulemma maalaavat alkavan vuoden kunniaksi ovi- tai ikkunanpielensä punaisella maalilla. Joka tapauksessa kaikkialla on myynnissä CNY-tavaraa, eli samanlaista kuin meillä joulukrääsä, mutta täällä vain kiinalaisella kuorrutteella.

CNY:n aatto on omistettu nian ye fan:lle, eli jälleennäkemisen juhlalle. Ennen ruokailua lausutaan rukoukset, joiden saattelemina vanha vuosi taputellaan ja muistellaan esi-isiä. Alueelliset ja perheen tavat määräävät tarjottavat ruokalajit, mutta kala (esitelty myöhemmin) on eräs merkittävä symbolinen syötävä. Jotkut perheet vierailevat ruoan jälkeen paikallisessa temppelissä tai julkisella aukiolla kuuntelemassa kelloja tai julistamassa uutta vuotta toisilleen. Suurin osa kuitenkin katsoo vuosittaista CCTV:n uuden vuoden gaalaa, joka luultavasti on yksi maailman seuratuimmista televisio-ohjelmista sadoilla miljoonilla katsojillaan.

Uuden vuoden päivä alkaa keskiyöllä kakofonisella ilotulitteiden paukkeella. Monet myös uhraavat esi-isilleen. Unien jälkeen lähdetään vierailemaan sukulaisten luo. Kunnioitusta osoittaakseen perheet vierailevat ensin suvun vanhimpien jäsenien kodeissa toivottaakseen heille terveyttä ja pitkää ikää. Ihmiset tervehtivät toisiaan erilaisilla lahjoilla riippuen vuodesta, iästä ja suhteessa vastaanottajaan. Hongbao, eli punainen kirjekuori, jossa on rahaa, on varsinkin yleinen varsinkin lapsille annettuna. Sekä ayille, meilläkin hänelle annetaan onnea tuovan värin kirjekuoressa niin sanottu 13. kuun palkka (samoin joissakin kiinalaisissa yrityksissä saatetaan antaa työntekijöille vuodenlopettajaisbonus). Leijona- ja lohikäärmetansseja esitetään useassa paikassa. Ne tuovat hyvää onnea niin esiintyjille kuin katsojillekin. Alun perin Han-dynastian ajalta  peräisin oleva seremoniallinen tanssi on nykyisin monimutkainen ja vaativa viihdenäytös.

img_20180212_174809770717737.jpg

Vee:n koulun CNY-juhlallisuuksia ennen loman alkua. Vasemmalla lohikäärme, oikealla kaksi leijonaa (luulin näitäkin joskus lohikäärmeiksi).

Uuden vuoden toisena päivänä, joka on tunnettu “vuoden alkuna”, jatketaan vierailuja perheen ja suvun parissa. Yleensä myös naimisiin menneet naiset vierailevat tänä päivänä vanhempiensa luona. Jotkut viettävät myös aikaansa läheisten ystäviensä kanssa. Uuden vuoden päivät kolmesta seitsemään jatkavat vierailuja.

Yhdeksäs päivä on on Taivaallisen Jadekeisarin syntymäpäivä, jolloin hänelle osoitetaan rukouksia. (Jadekeisari on taolainen jumala, ja hän on siis jumalten hierarkian huippu. Jadekeisari ei ole kaikkivaltias jumala, vaikka hänen vastuullaan onkin kaikki olemassaoleva – toisinaan hän joutuu turvautumaan apuvoimiinsa: jadekeisarin taivaallisessa valtakunnassa on kokonainen hallintojärjestelmä ministeriöineen, kuten ukkosen ja tuulen, sodan, varallisuuden ja kirjallisuuden ministeriöt.) Tämä päivä on myös käytännöllisesti katsoen suurimmalle osalle uuden vuoden juhlinnan loppu, sillä suurin osa ihmisistä palaa töihin.

Viidestoista päivä uuden vuoden vaihtumisen jälkeen on tunnettu myös lyhtyjuhlana (yuanxiao jie, riisipallojuhla), ja tämä päivä lopettaa uuden vuoden juhlallisuudet. Lyhtyjuhlan päivänä on ensimmäinen uuden vuoden täysikuu. Ihmiset kerääntyvät katsomaan ja sytyttämään lyhtyjä sekä syömään yuanxiao-nyyttejä.

Tosiaan, erilaisilla ruoilla on todellakin omat merkityksensä. Niin kuin muutenkin usein kiinassa, se, miltä asiat kuulostavat tai näyttävät, antaa niille omanlaisensa symboliikan (lue: keskimääräinen kiinalainen on taikauskoinen). Länsimaalaisillekin hyvin tutut kevätrullat ovat menestyksen ja vaurauden takaajia – niitä popsiessa pitää kuulemma ihan ääneen sanoa “tonni kultaa”. Vuohen (tai vaihtoehtoisesti lampaan/karitsan) lihasta tehdään usein pataruokaa, jonka nimi kiinaksi on san yang kai tai eli kolme vuohta tuovat rikkautta – tämä kuuluu uuden vuoden sanontoihin. Tangyuan puolestaan ovat makeita tahmariisipalleroita (glutinous rice), joiden muoto ja nimi rimmaavat yhdessäolon sekä jälleennäkemisen kanssa. Ja totta kai väriteemaan iskevät erinomaisesti “hyvän onnen hedelmät”, eli mandariinit, appelsiinit ja pomelot, jotka kaikki ovat kullankeltaisia, eikä pyöreä muotokaan haittaa tässä tapauksessa lainkaan. Ja tietenkin sitä rahakkaammaksi elämäsi muuttuu mitä enemmän syöt näiden karkeloiden aikana hopeaharkkojen muotoisia nyyttejä (dumplings, jiao zi). Niangao on niin ikään tahmariisistä valmistettu kakku, jonka nimi kuulostaa “kohota joka vuosi vuodelta”, joten sen nauttiminen viittaa lapsen hyvään kasvuun, kouluarvosanoihin, liiketaloudelliseen menestymiseen sekä ylennyksiin. Pitkäikäisyyttä voi sitten saada todella suositusta annoksesta, eli nuudeleista, jotka on tehty erityisen pitkiksi – niitähän ei saa sitten missään nimessä leikata syödessä pieniksi. Kaiken kruuna kala-annos. Kala on mandariinikiinaksi yu, mikä kuulostaa ylijäämältä, ja kalaa syödessä perhettä tai yksilöä kohtaa alinomainen yltäkylläisyys. Kala-annosta syödään nimenomaan CNY:n aattoiltana, eikä annosta saa syödä loppuun ennen vuoden vaihtumista. Eli jos suomalaisessa joulupöydässä onkin pyhänä pidetty kinkku, ei varmaan ole kovin suurta väliä, miten sitä syödään – kunhan syödään. Ja ainoa, mitä se saattaa tuoda ihmiselle, on kohonnut verenpaine ja paisuva vyötärö. Eikä kinkulla edes ole mitään sopivaa positiivista riimiparia. Harmi.

Niin, ja jos näillä kommervenkeillä kiinalainen lisää itselleen kaikkea hyvää, on myös asioita, joita ei todellakaan saa tehdä, jotta puuhat eivät vaikuta karmealla tavalla tulevaan vuoteen. Ensinnäkään, lapset eivät saa itkeä (eivät tietty muutkaan, mutta erityisesti lapset), sillä se tuo perheeseen pahaa karmaa. Työkalujen ja muiden tykötarpeiden rikkominen tarkoittaa menetettyjä tuloja ainakin bisnesmiehille ja kaupparatsuille. Riisi ei saa missään nimessä loppua kesken: jos näin pääsee käymään, äärimmäinen köyhyys odottaa. Käytettyjen vaatteiden pitää olla moitteettomassa kunnossa, siksi moni käyttää CNY-juhlinnan aikana juuri ostettuja, uusia vaatteita. “Älä tapa” on kirjoittamaton sääntö (ihan hyvä sääntö mielestäni, vaikka tämä varmaankin kuuluu laajentaa myös eläimiin), sillä veren vuodattaminen aiheuttaa tulevalle vuodelle katastrofeja ja tragediaa. Tietyt lahjat ovat pannassa: muun muassa kellot, sakset, päärynät ja sateenvarjot kantavat jokainen negatiivisia mielleyhtymiä symboliikansa takia.

Erityisesti uuden vuoden ensimmäisenä päivänä ei kannata alkaa leikkiä pahan kanssa ja välttää siksi seuraavia asioita. Älä syö puuroa, sillä ihan takuulla köyhdyt. Ei kannata pestä hiuksiaan tai vaatteitaan, sillä samalla huuhtoutuu viemäriin kaikki hyvä onni. Ompelutarvikkeet kannattaa myös sulloa kaapin perälle, sillä ompeleminen vähentää varallisuutta. Pintoja ei tulisi lakaista tai pyyhkiä enää uutena vuotena (siivota pitää ilmeisesti jo ennen sitä perusteellisesti), ettei vain samalla pyyhi pois mahdollista omaisuuttaan. Äläkä missään nimessä puhu kuolemasta, eikös siinä tapauksessa ainakin joku kuole kohta, ellet peräti itse?

Yleinen varovaisuus siis kunniaan. Älä tee mitään kiinalaisena uutena vuotena. Tai pukeudu punaiseen, metelöi ja syö kalaa, niin et kuole, Nian ei syö sinua, varallisuutesi kasvaa ja onnesi karttuu. Eli kaikki menee hyvin tänäkin vuonna.

新年快乐! xin nian kuai le!

 

(Lähteenä käytetty muun muassa City Weekendin Shanghai Family -lehteä. Jos joku kiinalainen ei sitten aiokaan juhlia yllä kuvatulla tavalla, en aio pyytää keneltäkään anteeksi levittämääni väärää tietoa.)

 

 

 

Kansankynttilä

Minustahan viime vuoden lopulla leivottiin Suomi-koulun johtokunnan jäsentä. Olin jo  valmistautumassa ensimmäiseen johtokunnan kokoukseen tammikuussa, kun sain puhelinsoiton, ja lupauduin siltä seisomalta opettajaksi. Ensimmäiseen opetuskertaan oli aikaa silloin noin viikko, olin kaikesta aivan pihalla, mutta sain kuin sainkin hyvän kokonaisuuden ensimmäiselle kerralle kasaan kaiken kiireen keskellä ja lapsetkin pitivät kovasti.

Ryhmäni koostuu (ainakin tällä hetkellä) kahdeksasta 4–5-vuotiaasta lapsesta. Taitotasoltaan oppilaat ovat todella erilaisessa asemassa. Ryhmään kuuluu lapsia, jotka ovat asuneet koko elämänsä Kiinassa. Vaikka molemmat vanhemmat olisivat suomalaisia, se ei takaa, että kieliympäristö olisi ollut virikkeellinen. Joku taas on hiljattain muuttanut Suomesta, jolloin kielitaito on vähintääkin kohtalainen. Erään lapsen äidinkieli on ruotsi, mutta hän yrittää aina ensimmäisen aloittaa puhumisen englanniksi (koulukielenä on englanti). Yhden lapsen toinen vanhempi on kiinalainen, ja kotikielinä ovat lähinnä kiina ja englanti, hiukkasen hänkin osaa suomea. Muistan taannoin opetusharjoittelussa, kun yläkoulun matematiikan tunnilla sain palautetta siitä, että selostan liikaa ääneen tekemisiäni. Nyt siihen pitäisi pyrkiä uudelleen, jotta heikoimmat oppijat saisivat tukea kielitaitoonsa ja kasvatettua arkikielen sanastoaan.

Ja mikä kummallisinta, vaikka minulla on kotona pieniä lapsia, koen, ettei minulla ole harmainta hajua, mitä ja miten tämän ikäisille pitäisi opettaa. Oma viisivuotiaani osaa lukea ja kirjoittaa. Hän piirtää ja askartelee todella taitavasti. Pitää muistaa, että kaikki eivät ole samanlaisia. En jotenkin ole vieläkään kärryillä esimerkiksi siitä, minkälaisia askarteluja näille lapsille kannattaa teettää. Mutta kaipa tässä äkkiä pääsee jyvälle oman ryhmänsä lasten potentiaalista.

img_20180206_205814731473901.jpg

Viikonpäiväaskartelun kimpussa.

Harmillista kyllä, koulukertoja kevään aikana on vain seitsemän, joista viimeinen kerta on kevätjuhla. Siis kuusi kertaa opetusta, ja sitä on 9.30–12.15. Koulupäivään sisältyy lisäksi yksi 15 minuutin välitunti, periaatteessa puolen tunnin kirjastokäynti ja 15 minuutin evästauko. Vielä kun laskee siihen pienten lasten kanssa siirtymiin kuluvan ajan, ei aktiivista opetusaikaa ole kovinkaan paljon. Onneksi sisällöt ovat vielä aika kepoisia tämän ikäisillä. Mutta vaikka kyse on vanhemmista oppilaista, ei tunneilla ehditä käydä esimerkiksi kielioppia, vaan valitettavasti ne jäävät lapsen ja perheen oman aktiivisuuden varaan. Kuudessa kerrassa ei nimittäin pysty tekemään ihmeitä, ja Suomi-koulun oppimiseen tarjoama tuki osoittautuukin lähinnä siihen, että kommunikoidaan ja tehdään asioita yhdessä suomeksi sekä tarjotaan resursseja kotiin opiskella itsenäisesti lisää.

Nyt kevään toisella kerralla, eli menneenä lauantaina, oli aiheena Runebergin päivä. Meidän perheemme isommat lapset olivat omilla tunneillaan katsoneet Runebergista kertovan videon (Runeberg kahdessa minuutissa tai joku vastaava, on katsottavissa Yle:n sivuilta). Vee kertoi kotona aivan innoissaan, että tiedätkö äiti, Turku paloi! Sitä hän sitten ihmetteli ääneen päivän aikana moneen kertaan. Onpahan ainakin jotain jäänyt mieleen. Kaikki ryhmät saivat myös maisteltavakseen Runebergin torttuja. Minun ryhmässäni lapset saivat koristella valmiin torttupohjan (neliön mallinen tällä kertaa) tomusokerikuorrutteella ja vadelmahillolla. Se olikin melkoisen hauskaa puuhaa. Näissä puuhastelutuokioissa tosin kaipaisi apukäsiä, joita apuopettajan muodossa miltei kaikissa muissa luokissa on, mutta minä vakuutin kevään alussa pärjääväni itsekseni. Ja niinhän olen pärjännytkin, näitä touhutilanteita pikku sähellyksiä lukuun ottamatta kaikki on mennyt ihan nappiin.

img_20180206_205710641438134.jpg

Hilloa tortun päälle.

Vee:n luokalla oli tutustuttu Runebergin torttujen ohjeeseen (termeihin ja mittoihin) koristelun ja syömisen lisäksi. Kotiin saavuttuamme piti sitten alkaa heti leipoa omia torttuja. Niiden annettiin muhia ja maustua yön yli, valmiit tuotokset nautittiin “kirkkokahvilla” sunnuntaina. Olisikohan setä Ruuneperi arvannut, että näitä vielä joskus nautitaan Kiinassa asti.

img_20180204_1716401730755461.jpg

Runebergin torttuja.

Johan Ludvigin henkeen vielä loppukaneetti tämän tiistaipäivän tunnoista hyödyntäen Runebergin omaa tuotantoa vuodelta 1857:

Jag lyfter ögat mot himmelen
och knäpper hop mina händer
Till dig och Gud, som är barnens vän
min håg och tanke jag vänder

Glatt, ärat, prisa och tacka dig
och gärna vill jag dig göra
Jag vet det visst att du ser på mig
och ej försmår att mig höra

Tack för allt gott du mig ständigt ger
att känna, älska och äga!
Tack, gode Fader, för mycket mer
än jag kan nämna och säga

Så håll ut över mig än din hand
min Fader god utan like
och låt mig växa för livets land
som är ditt himmelska rike

 

AQI 250+

AQI (eli Air Quality Index) on ollut taas pari päivää ihan järjettömän korkea, yli 250. Mainittakoon vertailun vuoksi, että Helsingissä vastaava lukema on näköjään yleensä tähän aikaan vuotta 30:n kieppeillä. Yli 250 tarkoittaa sitä, että ulkona on harmaampaa kuin harmain harmaa. Parvekkeeltamme katsottuna maisema on jotakuinkin alla olevan kuvan luokkaa, paitsi että kuvassa kaikki näyttää kirkkaammalta ja terävämmältä kuin tosielämässä.

img_20180131_1607161171093992.jpg

Savusumua.

Onneksi tässä oli välissä muutama hyvä päivä, niin jaksaa paremmin näitä huonoja. Oli hetken ihanaa elää kodissa, jossa ilmanpuhdistajat olivat hiljaa, eivätkä lisänneet desibelejä jo valmiiksi kovaäänisen kolmen koplan touhuilun päälle. Nyt ne huutavat jälleen kuin viimeistä päivää, jotta meillä sisäilma pysyisi kohtuullisissa lukemissa.

Alla on eilisen ranking kyseenalaisen kunnian listalla. Shanghai oli numero viisi. (Tästä puuttuu hurja määrä kaupunkeja maailmasta, mutta nämä ovat isoja paikkoja, ja antavat vähän osviittaa sille, miten maailmalla kärsitään huonosta ilmasta.) Intia, Bangladesh, Nepal ja Mongolia yleensä taistelevat kärkisijoista. Kuten eilenkin. Itse asiassa näin iltasella tänään listan ykköspaikkaa pitää Shanghai päivän alimmalla, eli 216:lla – se onkin jo tälle päivälle mukavan “alhainen” luku.

screenshot_20180130-1242291028163421.png

Violetti indikaatioväri ilmalle on huonoa (200–300), purppura painii ihan omassa luokassaan (300+).

Lähdimme eilen käymään leikkitreffeillä Ii:n luona, toiseksi viimeistä kertaa. Ee on jo tottunut pitämään maskia, mutta Oo olikin oma juttunsa, sillä hän ei ole koskaan aiemmin joutunut moista hiostavaa härpäkettä pitämään naamallaan. Eikä olisi halunnutkaan, mutta kun kerroin, että jos sitä ei suostu pitämään, saa hän jäädä kotiin. Maski oli äkkiä päässä. Lisäpontimena saivat molemmat lupauksen Kinder-munasta lounaan jälkiruoaksi. Ja se auttoi! Oo piti mennen tullen maskia koko ajan tosi reippaasti.

img_20180130_1150362112033227.jpg

Metrolla leikkimään maskit naamalla.

Tältä näyttää tien toisella puolella oleva rakennus tällaisilla keleillä. Ja maski. Joku voisi ajatella, että onko se nyt sitten niin tarkkaa käyttää maskia. Pienhiukkasten on kuitenkin osoitettu kerääntyvän altistusajan mukaisesti keuhkoihin (eivätkä ne sieltä poistu), joten kyllä sen käyttö ihan perusteltua on, varsinkin, kun täällä nyt tarkoitus on vähän pidempään olla. Maskin pitää olla kuitenkin tosi tiiviisti kasvoilla, jotta sen käyttö on muutenkin kuin näennäistä, sillä muutoinhan saastunut ilma luikkii pikaisesti ilmaraoista hengitykseen, eikä maskilla silloin ole mitään virkaa. Ja sitä paitsi ihan mikä tahansa lärpäke suun edessä ei tätä työtä voi tehdä, vaan mallin pitää olla sellainen, joka suodattaa pienhiukkaset. Yleensä siis tällainen kummallinen venttiilinaamio. Tosi tyylikäs, eikö? En todellakaan nauti sen pitämisestä, koska a) se hiostaa, b) sen kautta hengittäminen ahdistaa ja c) kasvojeni ihoon jää kaikki painanteet pahimmillaan tunneiksi näkyviin. Mutta täällä ollaan ja näillä eväillä mennään.

img_20180131_1116231466604149.jpg

N95-maski suojaa pienhiukkasilta silloin, kun ulos on syystä tai toisesta mentävä.

Olen tässä ajatellut, miten turhauttavaa on huonon ilmanlaadun päivinä tehdä kotona keskittymistä vaativia asioita, kun jompi kumpi pienistä tulee koko ajan pyytämään jotakin (hellyyttävää, kyllä, mutta myös niin ärsyttävää, kun toisinaan on oikeasti asioita, mitkä pitäisi saada pois alta, kuten muun muassa työ (!), kerron siitä toiste). Tänään kuitenkin aamulla keksin, että minähän voin mennä Vee:n koululle! Se on aivan nurkan takana, siellä ilmanlaatuasiat ovat kunnossa ja lisäksi sieltä saa kahvia. Miten en ole tätä ennen tajunnut?

img_20180131_1114171123113282.jpg

Koulun kahvila.

Totta kai sielläkin on välillä meteliä, isoja oppilasjoukkoja pitämässä hauskaa, mutta saan ainakin tehdä asiani omassa yksinäisyydessäni. Tänään oli vielä niin kummallinen päivä, että lattenkin sai ilmaiseksi kirjoittamalla nimensä johonkin listaan. Jee!

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Täällä on kuulemma muutama vuosi takaperin ollut vielä pahempia saasteita talvella – tämä ei ole mikään valtiollinen propaganda, vaan muiden ulkomaanelävien omia havaintoja ja ulkopuolisten tahojen mittaamia tuloksia. Ei uskoisi. Mutta voi silti noita paikallisia, jotka joutuvat koko elämänsä hengittämään tuollaisia myrkkyjä, kun tietoutta ja rahaa suojautua saasteita vastaan ei yksinkertaisesti ole.

Taidetta ja pyssyleikkejä

Ennen lumisateita oli pari päivää kylmää ilmaa ja ihmeen puhdas ilma. Otimme ilon irti ja ihmettelimme puistoa lasten kanssa sillä välin, kun ayi teki lounasta ja siivosi meidän sotkujamme. Kivillä kiipeileminen on ihan lasten lempijuttuja. Niin kuin kuvasta näkyy, toppatakki ja ulkohousut ovat olleet lähiaikojen vakiovarustuksena.

img_20180127_1914171019850722.jpg

Puistotutkijat.

Viimeksi raamis oli meillä. Ulkona oli karseat saasteet ja alun perin suunnittelemani lasten sisäleikkipuistoretki siksi aikaa peruuntui. Ee ja Oo saivat pikkukakkosmaratonin Vee:n huoneessa sillä välin. Ee pääsi ennen raamiksen alkua esittelemään legojansa naisille ja oli kovin otettu heidän huomiostaan. Syy, miksi pidimme Bible studyn tällä kertaa meillä, oli kodin siunaus. Yritimme sitä jo kerran syksyllä, mutta kävi niin, että pari leidiä ei silloin päässytkään paikalle, joten siirsimme sen myöhempään ajankohtaan. Koen tärkeäksi sen, että koti, jossa elämme, on siunattu yhteisesti. Siellä kuitenkin vietämme eniten aikaamme yhdessä perheenä, se on turvasatamamme. Paikka, jossa jokainen voi olla oma itsensä ja purkaa tunteitaan. Kodin siunauksessa rukoilimme jokaisessa huoneessa erikseen niiden käyttötarkoitusten mukaisesti ja jokaisen asukkaan puolesta erikseen. Saakoon jokainen, joka tähän kotiin astuu, osansa siitä siunauksesta, mikä meille on annettu!

img_20180127_19244590460330.jpg

Ee viihdyttää Bible studyn naisia.

Vee:n kouluaamuina minulla soi kello 6:30. Siksi viikonloppuaamut, jos ei ole mihinkään pakko lähteä, ovat todella ihania. (Olen varmaankin jo maininnut, etten ole aamuihmisiä. Heräämiseni kestää, vaikka olisin jo jalkeilla.) Yhteiset aamupalahetket ovat usein suunnilleen seuraavia: Jii on herännyt aiemmin, puuhannut aamupalaa, keittänyt kahvit. Minä könyän keittiöön. Kannan lapsille muonaa pöytään. Teen itselleni. Kun siirryn syömään, lapset ovat jo valmiita – he ovat valmiina noin kahdessa minuutissa, paitsi Ee, joka usein haaveilee ja höpöttää niin, että unohtaa syödä. Eräänä lauantaina Oo päätti jättää muiden seuran taakseen ja siirtää kattauksensa keittiöön.

img_20180127_191951505133722.jpg

Tunnustan, että en todellakaan pidä moppaamisesta. Suomessa asuessamme lattiamme pyyhittiin ihan kenen tahansa toimesta ehkä neljä kertaa vuodessa (pienempiä alueita ja tahroja tietysti useammin). Täällä pölyjä on pyyhittävä ja lattiaa mopattava aika useinkin, sillä pölyn mukana hengitysilmaan kulkeutuu myös saastepartikkeleja. Onneksi minun ei tarvitse heiluttaa moppia. Ee taas rakastaa sitä. Tässäkin jälleen kerran lika saa kyytiä. Ayimme naureskelee usein, että hän voisi mennä leikkimään ja Ee voi siivota. Aika lähellä se niin onkin, sillä viimeksi tomera tyttö puhdisti puolet asuntomme lattiapinta-alasta.

img_20180123_1248181505444556.jpg

Ee mopinvarressa.

Viime aikoina on ollut paljon artisteja liikkeellä. Vee:n koulussa oli alkuviikosta taidenäyttely, jossa koko grade 2 esitteli omia taideteoksiaan. Osa oli tehnyt veistoksia, osa maalannut. Vee:n työn nimi on “Stars!”. Taiteilijat olivat paikalla keskustelemassa ja kertomassa omista teoksistaan. (Kyltissä lukee: Thank you for coming to the grade 2 “How we express ourselves” Art Gallery!)

img_20180127_1919141494239930.jpg

Vee esittelemässä teostaan taidenäyttelyssä.

Naapuriluokassa eräs Minnesotasta kotoisin oleva poika oli tehnyt NFL:n (amerikkalainen jalkapallo) playoffeihin päässeen Vikingsien kotistadionin. Harmi vain hänelle, että joukkue hävisi karmealla tavalla, eikä päässyt enää etenemään. Muita upeita teoksia olivat muun muassa sukanlajittelija, jättimäinen tikkari, linnunpesä ja ruokakauppa.

img_20180122_1434451187246227.jpg

Vikingsien kotikenttä.

Moni varmasti tuntee Titin (kuvassa), joka on ollut Ee:n mukana siitä asti, kun hän oli ehkä puolitoista kuukautta vanha, sillä Titi oli kastelahja sukulaisilta. Titiin liittyy monia, hauskoja tarinoita, mutta jätetään ne nyt sikseen. Ee:n tuotteliaisuus maalaamisen ja piirtämisen suhteen on kyllä aivan omaa luokkaansa. Titi esiintyy ehkä joka toisessa teoksessa. Tässä kuvassa on kolme titiä: keskellä malli itse, vasemmalla tussiversio ja oikealla maalattu.

img_20180117_1024051826428826.jpg

Muusa ja taidetta.

Sisällä olemme keksineet kaikenlaista puuhaa niinä päivinä, kun ulos ei ole ollut asiaa. Tässä Vee:n tyylinäytteitä. Ensimmäisenä kisataan siitä, kenen auto lentää pisimmälle. Lentomatka merkitään dominopalikalla. (Vee voitti. On ehkä saanut eniten harjoitusta. Ee itki ensimmäisen yrittämän jälkeen, että hänen autonsa ei kulje mihinkään. Sen jälkeen itkun paino siirtyi siihen, että kilpaileminen on ihan tyhmää ja Ee meni piirtämään.)

img_20180126_160826_burst001_cover1016407025.jpg

Voittohyppy laskeutumassa.

Vee on pitkään toivonut itselleen karttaa. Olen yrittänyt kartoittaa (heh heh) vaihtoehtoja netistä, mutta päädyin lopulta tähän Ikean malliin. Ja vaikka kuinka yritin olla huolellinen, asensin sen kuitenkin erinäisten häiriötekijöiden takia bersiilleen. Huomaatko? Mutta aktiviteettiin. Siinä makoillaan sängyllä ja ammutaan Nerf-pyssyllä imukuppipanoksia kartalle. Jostain syystä Venäjä on tosi kova ottamaan panoksia vastaan, lieneekö pinta-alasta johtuvaa. Lähi-Itä, Eurooppa ja Afrikka eivät useista yrityksistä huolimatta ole saaneet panoksia päällensä. Nämä Vee:n lajit ovat jotenkin hurjan hauskoja, äitikin innostuu! (Niin, ja jos et huomannut virhettä, niin Australia ja sen pohjois- ja luoteispuolella sijaitsevat saaret lorvivat noin viisi senttiä liikaa vasemmalla. Hups. Ei voi ottaa irti ja siirtää, kun maali lähtee seinästä mukaan. Hups. Hups.)

img_20180125_2018001940321571.jpg

Kuka ampuu itsensä maailmankartalle?

Jii kehitti isommille lapsille tarkkuusammuntapisteen. Senkin parissa Ee ja Vee ovat viettäneet tovin jos toisenkin. Tässä on jengi kasassa.

img_20180127_192216235756056.jpg

Tarkkuusammuntaa.

Ja tässä on yksi variaatio maalitaulusta (aika monta kaveria eli “huutelijaa” on jo lennellyt tuolilta ties minne). Legoukkelit ovat esiintyneet jokaisessa.

img_20180120_1829011163635887.jpg

Maalitaulu.

Ai niin. Jostain muistan kuulleeni, että kannatta Kiinan Ikeassa tehdä ostoksia, kun täällä on niin paljon halvempaa kuin Suomessa (jos sieltä ylipäänsä haluaa mitään ostaa). Meillä on ollut jo pitempään tarve korkealle hyllylle, johon saisi valmiita legorakennelmia säilytykseen, ettei tämä kohta kolmevuotias Tasmanian tuholaisemme riipisi kaikkea valmista atomeiksi. Kävin torstaina paikallisessa Yi Jia:ssa (Ikea) hakemassa meille yhden Hemnesin. Se ainakin on parikymmentä prosenttia kalliimpi täällä kuin Suomen osaston nettisivuilla. Onhan siellä jotain tiskiharjan tapaisia, jotka maksavat ehkä omassa rahassa kolmekymmentä senttiä, mutta hintavertailuni mukaan ainakin yhtään jykevämmät kalusteet eivät ole halpoja suhteessa Suomeen. Muutenkin paikallinen Ikea tuntuu valikoimaltaan olevan hyvin paljon suppeampi kuin kotimaassa. Mutta sain kuin sainkin kotiinkuljetuksen tilattua kiinaksi (palvelupisteessä ei ollut ketään englanninkielen taitoista) ja hylly on kahden sukupolven naisten kesken koottuna nyt paikallaan palvelemassa juuri siinä tarkoituksessa, mihin se oli ostettukin. Jipii!

Lunta, kummallista lunta!

Pitkin viikkoa Shanghaissa on jännitetty, tuleeko tänne lunta. Ennusteissa oli sitä kovasti lupailtu, mutta koska lämpötila oli selvästi plussan puolella, emme olettaneet suuria kinoksia. Aamulla pyrytti. Jii kertaalleen jo peruutti lähtönsä töihin, mutta päätti kuitenkin lähteä, kun lumen tulo hieman hellitti. Eilen illalla saimme viestiä koululta, että tilannetta seurataan ja aikaisin aamulla tulee päätös, onko tänään koulua. Oli sitten kuitenkin. Näin pohjoismaalaisen näkökulmasta tuntuu todella hassulta, että pieni lumisade voi saada kaiken kaaokseen. Kunnes muistin – talvirenkaat! Eihän täällä kenelläkään ole sellaisia. Meillä piti olla illalla kiinan tunti, mutta opettajamme perui sen sään ja liukkauden takia (hän tosin ei kulje autolla). Jii:n työkaverit kertoivat, että edellisen kerran, kun täällä on “häiritsevästi” ollut lunta, on vuosi ollut 2008. Eli ei mikään ihan jokatalvinen juttu kaiketi. Päästin ayin kotiin ajoissa, jotta hän saisi ajaa valoisalla – en olisi itse halunnut tuohon keliin skootterilla ja ainakaan pimeässä. Hän oli erittäin kiitollinen eleestäni. Meidän komppaniamme puolestaan lähti puistoon nauttimaan tästä vähäisestä talvesta, mikä meille yhtäkkiä suotiin.

img_20180125_161856786367361.jpg

Touhukolmikko matkalla puistoon.

Oli siinä ihmettelemistä. Märkää lunta joka paikassa. Riittävästi kuitenkin, että lapset saivat lumiriemunsa. Ee kyseli valehtelematta parikymmentä kertaa päivän aikana, että joko siellä pystyy tekemään lumienkeleitä tai lumipalloja. Yhtä monta kertaa melkein vastasin, että eihän siellä ole edes lunta vielä maassa. Voi sitä riemua, kun päästiin touhuihin. Vee ja Ee kilpailivat siitä, kumpi saa enemmän osumia lumipalloilla puunrunkoon. Oo otti malli Vee:stä ja viuhtoi lumimöykkyjä kuvassa näkyvää kylttiä päin – motoriikan puute ja paksut hanskat vähän vaikeuttivat asiaa.

img_20180125_163321101354487.jpg

“Äiti! Jee! Kattokaa! Tulkaa!”

Niin kuin asiaan kuuluu, teimme kaupunkilaislumiukkoja. Aloitimme pikkiriikkisestä pupu-ukosta, kun lunta ei ollut vielä paljon. Ee halusi poseerata pupusen vieressä – ei mikään yllätys!

img_20180125_2038211131018369.jpg

Puputyttö ja -ukko.

Lunta satoi sakeasti, ja saimme aika äkkiä maan pinnalle sen verran peittävän kerroksen, että päätimme tehdä vähän isomman ukkelin. Minä tein alapallon ja keskivartalon, Vee pään. Lapset hakivat innoissaan ukolle silmiä, hiuksia ja raajoja (paitsi Oo, joka heitteli hanskojaan milloin mihinkin pusikkoon ja yritti tuon tuosta nauraen lähteä karkuun). Vee myös teki muutaman pallon niin, että taklasi ne ääniefektien säestäminä tuusannuuskaksi.

img_20180125_165046120409977.jpg

Tämä puistonvartija jäi paikoilleen, kun lähdimme.

Oli hauskaa seurata, miten paikalliset reagoivat säähän. Ayi lähtiessään ihmetteli, miten ihmeessä vapaaehtoisesti haluamme lähteä tuonne kylmään viimaan ja tuiskeeseen. Yritin selittää, että Suomessa lumi ei estä ulkoilua – päinvastoin. Puistossa oli ihmisiä kummastelemassa lunta. Nuoret ottivat tuiskussa kilpaa selfieitä. Useampi seurue otti kuvia meidän lumiotuksistamme. Pienet lapset tutkivat maan pintaa paljain käsin tai ohuissa sormikkaissa. Suurin osa ihmisistä kulki sateenvarjon kanssa (mikä ei toisaalta ollut varmaankaan yhtään hullumpaa, sillä kyllä siellä kastui varustautuneenakin puolessatoista tunnissa ihan kunnolla). Ihmiset nauroivat minulle ja jälkikasvulleni, kun puuhailimme kaikenlaista. Me hullut ulkomaalaiset!

Seuraavan päivän lisäys: Myöhään illalla koululta saapui SMS, joka ilmoitti koulun olevan peruttu tältä päivältä. Tiet ovat sulia, maassa on vähän lunta. Mutta vietetämme siis kotipäivää.

Kaikkea kiinalaista

Niin. Nii-iin. Meillä on tapana käydä hakemassa tuosta reilun puolen kilometrin päästä eräästä ravintolasta maanantain tarjoussalaatit, kaksi yhden hinnalla. Etu on voimassa vain ravintolasta noudettuna kello viiden jälkeen, siis toisin sanoen minä ja lapset haemme ne, sillä muuten ruoka-aika venyisi ihan liian myöhään. Tällä hetkellä menomatkan voi taittaa valoisalla, mutta takaisin on tultava pimeällä. Yleensä olen ottanut Oo:lle rattaat, mutta hetken mielenhäiriössäni päätin jättää ne kotiin, jotta pieninkin saisi sen hetken ulkoliikuntaa, mitä näissä saastelukemissa viitsii lapsia ulkoiluttaa. Ei mennyt niinkuin pelikirjassa, kun nuorimmainen sen pienen hetken aikana, jonka koukkasi jalkakäytävältä penkan kautta, astui tuoreeseen koiranjätökseen. Ja minä tyhmänä vielä varmistin haistamalla, että se on varmasti kakkaa – melkein oli sisuskalut tien vieressä siltä seisomalta. Yök! Älä käsitä väärin, pidän koirista. Pyydän anteeksi kielenkäyttöäni jo etukäteen. Mutta kun ei varmaankaan yhden käden sormet enää riitä, että olen pessyt niiden rakkien paskaa lasteni kengistä, milloin kenenkin. Kotiinkin se haju jää vielä leijailemaan. Eikö täällä kukaan korjaa niitä jätöksiä? Ei, kun jos se armas piski tekee läjän keskelle katukäytävää, niin siihenhän se jää. Laatoitukselta vielä kadunlakaisijat ne jollain viiveellä siivoavat, mutta ei penkoilta. Muutenkin minua jurppii suuresti se, miten ihmiset ajattelevat yhteisestä siisteydestä. Aina ei näytä olevan paljon väliä, mihin roskansa “tiputtaa”. Alla oleva kuva kertoo paljon, siinä kotikadullamme ehkä 20 metriä portilta nököttää roskapussi. Menin tänään Vee:n koululle, se oli siinä mennessä. Kiinanopettajani, jonka kanssa lähdin yhtä matkaa, totesi asiaa ihmetellessäni: “Well, this is China. What can you say.” Niin, mitäpä siinä voi enää muuta sanoa. Tuntia myöhemmin sama pussi nökötti keskellä jalkakäytävää ihmisten kiertäessä sen ohi. Päätin kiertää itsekin.

img_20180122_1455221246105368.jpg

Niin kuin olen jo aiemmin todennut lukuisia kertoja, mopolla kulkevat kaikki, niin ihmiset kuin tavaratkin. Näiden kuukausien aikana olen nähnyt niin omituisia virityksiä, että joskus toivoisin katseen avulla mahdollistetun kuvaamisen. Joskus kamera (kännykkä) on ollut niin lähellä, että olen kyennyt jotain ottamaan talteen. Tämä mies on ilmeisesti lähetti. Lähetykset on kivasti köytetty kyytiin, hiukan suojattu säältä (silloin vähän satoi, ja onhan sinne jalkojenkin väliin vielä jotain mahtunut.

img_20171129_093531231023173.jpg

Sitten on puolestaan näitä moponjatkeita. Eli tilanteita, joissa kuljetuskapasiteetti ei ihan muuten riitä, niin yritetään keinolla millä hyvänsä sitä tilapäisesti saada aikaan. Kuva on todella huono, mutta en nyt ihan kehdannut kiertää ympäri ja mennä metrin päästä kuvaamaan. Toisaalta, kiinalaisetkin tekevät sitä tietyissä tilanteissa, joten pitäisi vain itsekin “kasvattaa palleja”. Mutta kuva yrittää huonosti välittää tilannetta, jossa miehet virittelevät isoa, pyörillä kulkevaa matkalaukkua tuonne perään. Laukku ei ole edes mahtunut kiinni, joten siinä on joku köysiviritys ympärillä. Good luck with that.

img_20171217_124642162524009.jpg

Tässä ei enää liikuta, vaan aika on pysähtynyt, ainakin tälle miekkoselle. Unet voi todellakin ottaa ihan missä vain. Tässäkin mentiin taksilla ohi, joten kuva on huono, mutta kyllä siitä idean saa, niin luulen.

img_20180118_115433532268615.jpg

En todellakaan tiedä, mikä tämä juttu on, mutta olen viime aikoina useassa autossa nähnyt tuollaisen Spidermanin killumassa. Saakohan niitä Batmaneina? Sopisi paremmin meidän Suomi-autoomme. (Jos minulla olisi Tesla, olisin saattanut jättää tuon hämähäkkiukkelin pois.)

img_20180112_095750493134634.jpg

Kerroinhan siitä kiinalaisesta kyykystä? Luulen niin. Meidän kulmillamme on yksi lasaretin erikoisyksikkö, ja siinä norkoilee yleensä verenluovuttajia kyytejään odottamassa. Tässä on hyvä kyykkymalli kahteen otteeseen. (Kuvassa vihreältä näyttävät puut ovat nahkealehtisiä eivätkä kaljuunnu talveksi.)

img_20180122_1452532147234825.jpg

Tämä mies, kuten tuhannet muutkin ihmiset täällä, myy katuruokaa. Tässä kojussa voi valita raaka-aineet, jotka kypsennetään tikun nokassa. Tuossa vasemmalla olevassa pömpelissä on paahdettuja kastanjoita. En ole uskaltautunut syömään tällaisista kojuista. Hygieniataso vaikuttaa usein aika puutteelliselta, eikä raaka-aineiden laadustakaan ole mitään takeita. (Olenko muuten kertonut, että tässä maassa on mahdollista syödä ruokaa, joka on kypsennetty jäte- tai viemäriöljyssä? Ensimmäinen kerätään jo käytetystä öljystä mm. ravintoloissa, jälkimmäinen viemäröidystä vedestä tai ravintoloiden jätevedestä. Ei ihme, että ihmiset eivät halua ajatella, mistä heidän ruokansa tulee…)

img_20180104_220822674121500.jpg

Kiinalainen uusi vuosi lähestyy. Taidan kirjoitella siitä ihan erillisen tarinan myöhemmin, mutta jo pari viikkoa ilmassa on ollut “punakultaa”. Tämä on ruokakauppamme käyttötavaraosastolta. Tässä vaiheessa mainonta oli vielä aika mietoa.

img_20180112_1014302020236676.jpg

Myös koululla on alettu herätä kiinalaiseen uuteen vuoteen. Joulukoristeet ovat saaneet väistyä, ja tilalle on tullut punaisia lyhtyjä, banderolleja, ikkunatarroja ja mikä kummallisinta, täysikokoinen, muovinen kirsikkapuu! Odotan innolla, minkälaiseen juhlapukuun meidän talomme alakerta koristautuu lähipäivien aikana.

img_20180113_2027271004513326.jpg

Ei niin kiinalaista, ettei jotain suomalaistakin! Huomasin kaupassamme, että täältähän voi ostaa Myllyn Parhaan kaurahiutaleita. Ja vielä Angry Birdsien säestämänä. Hauskaa. Pitääkin joskus testata.

img_20180112_1109181529478938.jpg

Sitten tämä. Asia, joka ei todellakaan ole minulle valjennut. Tämä rakennus on ollut ennen joku parkettikauppa. En tiedä, milloin se on ajettu alas, mutta meidän aikanamme siellä ei ole tapahtunut mitään. Yhtenä päivänä sen eteen oli valettu sokkeli, jonka päällä oli levyistä nakuteltu muuri. Ja se kauppa on siellä takana. Näitä on ihan hurjan paljon – siis rakennuksia, joiden eteen on ihan kummallisiin paikkoihin noussut muureja. Ihan lähellä on toinenkin, siinä takana on ihan toimiva pikkupuoti, mutta muuri on edessä, valettu ja ihan maalatukin. En ymmärrä.

img_20180113_1159191103746344.jpg

Suojatiekäytöksestä olen ehkä maininnut jo useampaan kertaan. Eli liikenteessä sääntö tuntuu olevan, että pienempi väistää isompaa: kävelijä pyöräilijää, tämä skoottereita, nämä henkilöautoilijoita, nämä pakettiautoilijoita, nämä busseja ja kuorma-autoja. Olen pohtinut, mitä kävisi, jos jäisin auton alle suojatiellä. Kenen syy se olisi? Tämän kuvan mies on seisonut puolivälissä tietä suojatiellä arviolta 20 sekuntia. En jäänyt katsomaan, koska hän pääsi ylittämään loput tiestä. Yksin se näyttääkin olevan vielä suhteellisen helppoa, varsinkin, jos uskaltaa seistä keskiviivalla, mutta hieman toisenlainen tilanne, kun yksin liikkuu kolmen lapsen kanssa tuolla kaikkien kaheleiden autoilijoiden seassa (suurin osa on suomalaisen näkökulmasta ihan oikeasti ajokulttuuriltaan kaheleita).

img_20180113_2026051369708228.jpg

Olimme jokin aika sitten illallistamassa keskustassa. Lähdimme kotiin taksilla. Taksit toimivat täällä hyvin, kunnes metron kulku loppuu (osalla linjoista noin kello 22.30–23), jolloin kuljettaja voi pyytää käytännössä mitä tahansa. Tällä kertaa metrot vielä kulkivat, mutta kuljettaja ehdotti silti sadan yuanin kiinteää hintaa. Suostuin tähän. Kotiportilla maksoin matkan, mutta kun olisin halunnut kuitin, kuskin piti hieman alkaa soveltaa. Näissäkin tapauksissa on mahdollista saada kuitti, joka kaivetaan jostakin hansikaslokeron pohjukoilta. Summia on useita, joista valita matkaan sopiva. Sain kuitin kouraani, mutta aloin tutkia sitä vasta kotosalla: kokonaishinta 1369 RMB. Vastaa summaa, kyllä. Tässä eräänä toisena päivänä kuljin lyhyemmän matkan, 23 euron taksimatkaa varten sain käteeni neljä kuittia pötkössä (arvot yhteensä noin 80 yuania), kun kuittikone oli kuulemma rikki. Harmaa talous? Check.

img_20180113_2019461050631514.jpg

Ja se muovi! Kääk, en kestä sen määrää ihan kaikkialla! Kaiken huippu oli, kun tilasin Taobaosta Ee:lle silmiä askarteluun. Pienen pussin ympärillä oli niin paljon kuplamuovia, että lähetyksen koko oli varmasti litra. Paikalliset tietysti ovat tyytyväisiä, että lähetetty tavara ei kärsi. Ehkä, jos kyseessä olisi ollut ming-dynastian maljakko, en olisi kummastellut. Mutta tämä?

img_20180114_1942521611901533.jpg

Juttelin tänään yhden Vee:n luokkakaverin äidin kanssa. Heidän perheensä on asunut täällä kahteen otteeseen, nyt menossa on vuosi neljä, ellen väärin muista. Hän sanoi, ettei muista kertaakaan tammikuun olleen näin paha saasteiden suhteen. Minä en tiedä mistään suhteellisuudesta mitään, mutta kurjaahan tämä on joka tapauksessa ollut. Eräänä päivänä herätessämme Jii:n kanssa ajattelimme, että nythän se vasta myrkyn lykkäsi, mutta onneksi kyse oli (suurimmaksi osaksi) vain sumusta. Tämä on sama maisema, minkä olen joskus esitellyt ennenkin, mutta yleensä siinä on puisto. Nyt siinä ei ollut kerrassaan mitään. Alhaalle kadullekin näkyvyys oli huono, kuvakin sen kertoo. Olo oli absurdi. Tilannetta kesti useamman tunnin, kunnes sumu lopulta hiljalleen hälveni. Mutta on ollut erikoista seurata muiden maiden ilmanlaatua. Puolan isoissa kaupungeissa on toisinaan huonompi ilmanlaatu kuin täällä. Turistien suosima Bangkok on keikkunut pitkään samoissa lukemissa Shanghain kanssa. Tällä hetkellä välttävä ilmanlaatu on muun muassa Torontossa, New Yorkissa, Wienissä, Osakassa, Berliinissä, Prahassa, Sao Paulossa, Lyonissa. Tel-Aviv kamppailee samalla lukemalla meidän kanssamme. Jos asuisimme jossain edellä mainituista kaupungeista, tuskin edes ajattelisimme tarvitsevamme ilmanpuhdistajia.

img_20180116_084954798528431.jpg

Loppuun haluan vielä laittaa yhden kuvan, joka jaksaa naurattaa joka kerta. Ja vain, koska se on niin kuvaava. Näinhän se menee. Ah, Kiina, miten oletkaan niin hauska.

170415_cutlery-5a4fb0d842826__8801632405605.jpg

Sunnuntaiaamua

Tuli kirkkoon mies ja lapsi… tai minä ja satoja aasialaisia. Vuorottelemme Jii:n kanssa suununtaiaamuisi kello 9 ja 11 tilaisuuksien välillä ilman lapsia, jotta jälkikasvumme ei tarvitse kielipuolina ajatella, että kirkossa käyminen on kurjaa ja että siellä pitää käydä vain velvollisuudesta – koska sitä se ei todellakaan ole! Joku voi nyt miettiä, miksi emme mene perheenä, mutta tämä ratkaisu juuri nyt on paras tälle porukalle. Kello yhdeksän kattaus on tulkattu myös kiinaksi. Yleensä varhain vähän virkumpi mieheni on ottanut aamuvuoron ja minä tuon vähän myöhemmän. Tänään minä menin yhdeksään. Oli upeaa laulaa yhdessä seurakunnan kanssa kiinaksi – samalla hyvää lausumisharjoitusta. Saarna oli samoin tulkattu kiinaksi, jolloin pääsin terästämään myös kuuntelutaitojani.

img_20180114_091612948409844.jpg

Koko seurakunta laulaa ylistystä kiinaksi Jumalalle.

img_20180114_0946291538674677.jpg

Pastori Daniel ja kiinankielinen tulkki.

Mehän siis käymme joka sunnuntai kirkossa, mitä Suomessa asuessamme emme todellakaan tehneet. Syitä oli pääasiallisesti kaksi: ensinnäkin tällä katraalla kirkossa käynti ei houkutellut, sillä lapsemme eivät todellakaan olleet sitä istu ja kuuntele -sorttia ja sopivaa lastenohjelmaa ei ollut tarjolla. Toiseksi emme löytäneet lähistöltä yhtään seurakuntaa tai yhteisöä, jossa olisimme tunteneet olevamme “kotonamme”.  Pidimme siksi kotonamme matalan kynnyksen perheraamista kerran kolmessa viikossa.

Nyt tilanne on toinen. Tiedättekö miksi? On upeaa käydä seurakunnassa, joka on elävä. Nuoria, vanhoja, keski-ikäisiä, lapsiperheitä, sinkkuja – ja heitä on paljon, kaikki tehdään yhdessä, opetus on purevaa ja käytännön elämää tukevaa, musiikki mainiota ja puitteistakaan ei tarvitse tinkiä (tällä nyt ei niin suurta merkitystä ole). Jokainen palvelee niillä lahjoillaan, joita kullakin on. Mutta mikä parasta, joka viikko tilaisuuden lopulla kysytään, onko paikalla joku, joka ei vielä tunne Jeesusta ja haluaa nyt ottaa hänet vastaan. Kertaakaan en ole poistunut paikalta, ettei joku olisi ilmaissut halukkuuttaan. Tänäänkin heitä oli kolme. Jokaiselle annetaan Raamattu ja he saavat keskustella tilaisuuden jälkeen jonkun kanssa. Minä itkin koko sen rukouksen ajan liikutuksesta, kun nämä kolme antoivat elämänsä Jumalalle. Niin kuin joskus sanoin, tiedän, että emme ole täällä pelkästään Jii:n työpaikan takia. Me olemme suuremmassa veneessä. Tällainen on seurakunta, josta olen aina haaveillut, mutta en ole koskaan aiemmin päässyt osalliseksi. Täällä olen kotona.

Arkipuuhia

img_20180107_185535172819520.jpg

Kotitekoisia karjalanpiirakoita ja munavoita.

Arki pyörii taas melkein normaalisti. Mitä nyt pieniä lääkekuureja itse kullakin on päällä. Viime viikonloppuna oli ajatuksena tehdä lasten kanssa karjalanpiirakoita – niin teimmekin, mutta osa “lasten kanssa” jäi täysin ajatuksen tasolle. Olemme Suomessa leipaisseet kuoret pastakoneella, mutta sitä täällä ei ole. Ohueksi kauliminen ei tältä jengiltä onnistu. Minä tein ne siis yksin kaulimella. Sitten tuli kaikenlaista säätöä, ja lopulta teimme ne aikuisten kesken. Naureskelimme Jii:n kanssa, että nämä eivät mitään laihduttajan evästä munavoilla varustettuna ole. Hyviä niistä joka tapauksessa tuli! Ruisjauho täällä maksaa niin hirvittävän paljon, että leipää siitä ei kannata alkaa tehdä.

Vee on jo useamman vuoden tykännyt Youtubesta katsoa dominovideoita. Joululahjayllätyksenä hän sai paketin omia rakentelujaan varten. Tässä yllä olevassa videossa on äidin ja pojan yhteinen projekti. Luulin ostaneeni näitä palikoita huiman paljon, mutta todellisuudessa niitä voisi olla enemmänkin, sillä mitään oikeasti isoa niistä ei pysty tekemään. Hauskaa puuhaa niiden järjesteleminen (ja tietty kaataminen!) on silti!

Oo haluaa tehdä kaiken itse tällä hetkellä. Toisinaan yritykset toimia itsenäisesti ovat hauskoja, välillä taas hermoani kiristelee, kun on vain yksinkertainen pakko estää tiettyjä toimia (esim. potan omatoiminen tyhjennys, minua ei todellakaan kiinnosta joka kerralla siivota pikkuherran pissoja vessan lattialta), ja seurauksena poika vetää kaaressa kunnon huutoraivarit. Alla olevassa kuvassa taas sitten esitellään sitä hauskaa puolta omatoimisuudesta, kun siivoaminen ihan missä muodossa tahansa on ilmeisen mukavaa. “Itte! Anna! Minä!”

img_20180109_094429_11294702793.jpg

Lapsityövoimaa.

Lämpötilat vaihtelevat täällä jonkin verran. Nyt viime päivät on öisin ollut pikkupakkasia ja päivisin lämpötila on pysynyt viiden asteen tuntumassa. Silloin puemme päälle talvitakkia ja välikausihousua – itsekin käytin parina päivänä kunnon pitkää untuvatakkia, kun tuuli tarjosi osansa ilman purevuuteen. Alla kuvassa olemme koulun pihalla viikonloppuna reippailemassa, isot pojat pelasivat jalkapalloa, joten varusteet olivat heillä hieman kevyemmät. Ensi viikolle on luvattu lämpimiä päiviä (15–16 astetta) ja tuulikin osuu tänne meren suunnalta, eli normaalioloissa luvassa olisi upeita ilmoja. Nyt vain on niin, että Shanghain edellä merellä on sattunut tankkerionnettomuus, jossa tankkeri ja sen 60 miljoonan dollarin arvoinen öljylasti roihuavat nuotiona tuottaen ihan “mukavat” pikku krääsät. Toistaiseksi tuuli on ollut suopea ja puhaltanut mantereelta, mutta se on nyt kääntymässä. Katsotaan mitä sieltä saadaan.

img_20180113_202856652028763.jpg

Ulkoilua ja evästauko koulun pihalla.

Jos ollaan ihan rehellisiä, niin meillä lapset kähisevät aika paljon keskenään. On kuitenkin hetkiä, jolloin he yllättävät, ja yhteinen tekeminen sujuu ilman mitään kähinöitä. Tänään nuorimman päiväuniaikaan Ee ja Vee innostuivat tekemään “pesän” Vee:n sängylle ja lukemaan yhdessä. Hetken kuluttua kirjoja tutkittiinkin jo vieri vieressä, tässä on menossa Tatu ja Patu, josta Vee “lukee” Ee:lle.

img_20180114_200042666142516.jpg

Sotku on joskus rauhan tyyssija.

Iltapäivällä minä ja pienemmät lähdimme Ii:n luokse virallisiin läksiäisjuhliin. Juhlat olivat tosi mukavat ja lapset saivat muun muassa onkia “syvästä merestä”, mistä Oo sai saaliiksi pikkuauton ja Ee (kuvassa onkimassa) paketillisen kuviolaastareita ensimmäisen “kalan” eli vanhan villasukan jälkeen. Kotona ensimmäinen söpö laastari piti liimata luomen päälle. Huomenna tarvitaan taas jo uusi, pipejä on kuulemma niin monta. Onneksi Ii:tä nähdään vielä, joten tämä ei jäänyt sentään viimeiseksi kerraksi.

img_20180114_161310_11832019474.jpg

Syvänmeren saalista.

 

Väliaikaisuuden haikeus

Kaikki on niin väliaikaista. Ihan kuin joku olisi painanut elämän pause-nappulaa. Vaikka kaikki jatkuu normaalina, tuntuu, että olemme punomassa omituista sivujuonta suomalaisuuteemme, joka jatkuu tavalliseen tapaan, kun palaamme. Tavaroita on täällä. Tavaroita on siellä. Ihmisiä on täällä, ihmisiä Suomessa. Elokuussa luovuimme monesta asiasta. Kunnes ymmärsin, että täällä kaikki on väliaikaista potenssiin kolme. Niin kuin vaikka ystävyyssuhteet. Ee:n kaverin Ii:n perhe muuttaa Saksaan muutaman viikon kuluttua. Samalla minäkin luovun omasta ystävästäni. Olen tiennyt tästä jo kohta kuukauden päivät, mutta kerroin Ee:lle asiasta vasta viikonloppuna. Hän otti sen yllättävän tyynesti, mutta varmisteli kyllä, että ehtiväthän he leikkiä yhdessä vielä ennen lähtöä. Kyllä, eilen Ii oli meillä, huomenna me heillä, lauantaina Ii:llä on läksiäisjuhlat. Sen jälkeenkin näemme vielä ihan varmasti. Ee on onneksi harjaantunut kirjoittaja, joten fyysisten kirjeiden rustaaminen toiseen maanosaan ei ole mikään ongelma. On tämä silti jotenkin kurjaa. No, uudet tuulet puhaltavat, myös meillä. Valaisen asiaa jossakin myöhemmässä kirjoituksessani.

Vee:n koulu alkoi nyt tiistaina pitkän tauon jälkeen. On sanottava, että huokaisin helpotuksesta, kun ovi kävi aamulla pikkumiehen kadotessa alakertaan koulubussille. Huono ulkoilma ja pienet sisätilat ovat aktiivisen ihmisen vankila – ei ollut kerta eikä toinenkaan, kun meillä lomalla koeteltiin eri perheenjäsenten paineensietokykyä. Että voikin tuntea toisinaan itsensä kasvattajana järjettömän keskeneräiseksi! Viimeisenä iltana kouluun palaaminen selvästi vähän jännitti, Vee yritti keksiä yskät ja silmäkivut ja vaikka mitkä. Aamulla kuitenkin tilanne oli toinen, sillä heräämistä lukuun ottamatta kaikki sujui yllättävän mallikkaasti. Oli mukavaa nähdä, että koulusta kotiin palasi silminnähden iloinen ja onnellinen poika.

Toisaalta sekin on haikeaa, että Vee on seitsemän tuntia päivässä jonkun muun ohjauksessa, joku muu kasvattaa häntä. Välillä en tiedä yhtään, mitä koulussa tapahtuu. Tässäkin saan opetella luopumaan. Mutta toisinaan saan jotakin kautta pieniä pilkahduksia siitä, miten poikamme käyttäytyy silloin, kun hän on oman lähipiirimme ulkopuolella. Vee:n luokallehan tuli nyt se uusi poika Suomesta. Olimme puhuneet siitä Vee:n kanssa. Minäkin painotin Vee:lle: “Muistathan, miten ihmeissäsi olit itsekin ensimmäisenä päivänä ja luokan muut pojat auttoivat sinua – auta sinä nyt vuorostasi uutta oppilasta.” Viesti ei vaikuttanut siinä hetkessä menevän perille, mutta kas, kun Vee pääsikin yllättämään! Saimme opettajalta tänään, kahden käydyn koulupäivän jälkeen, seuraavan sähköpostin:

I just wanted to let you know that Vee has been exceptionally caring and welcoming to the new student in class. He has gone out of his way to play with him at recess, to show him routines, and to be kind and caring in general. Vee has shown so much empathy, and I think he is really empowered to be able to communicate what he knows to a new friend in need. I was touched, and I thought you should know.

Vapaasti suomennettuna Vee on ollut poikkeuksellisen huolehtivainen uutta oppilasta kohtaan ja tutustuttanut luokan rutiineihin ja ollut ystävällinen sekä välittävä. Vee on myös osoittanut paljon empatiaa ja se, että hän on pystynyt kommunikoimaan jo oppimaansa on selvästi voimaannuttanut häntä itseään. Voitte vain kuvitella, miten hyvältä tuntui lukea yllä oleva tiedonanto. Tällaisilla sähköposteilla elän henkisesti monta päivää. Ahh.